14. tammikuuta
Tänään ajoin kuorma-autollani kohti pientä kylää, jonka nimi taisi olla Kiikala. Oli jo ilta hämärtynyt ja maisema näytti autiolta muita kulkijoita ei juuri näkynyt. Tunnelma oli melkein aavemainen, mutta auton hytissä tuoksuivat äidin leipomat perunapiirakat, sellaiset oikeat karjalanpiirakat, joita olin ottanut mukaan evääksi. Niistä tuli kotoisa olo ja nälkäkin heräsi, joten pistelin yhden poskeeni ajaessani. Radion iskelmämusiikki soi rauhallisesti, ja sain siitä kummasti lisäenergiaa.
Vaikka oli pyhäpäivä, tänäänkin olin töissä piti saada kuorma perille ennen huomista. Ajatus vapaasta viikonlopusta lohdutti.
Kun saavuin kylän laitamille, silmiini osui bussipysäkin valossa seisova nuori nainen. Hän nosti peukalonsa selvästikin yritti liftaa eteenpäin. Pysäytin auton ja nainen, selvästi viluissaan ja helpottuneena, juoksi hymyillen kohti hytin ovea.
“Saisiko kyydin?” hän kysyi varovasti.
“Astu toki kyytiin, täällä ei enää tähän aikaan juuri autoja näy. Kauanko olet jo odottanut?”
“Pitkään,” hän sanoi, ja kasvot vääntyivät itkuun. Olin vähän hämilläni, enkä tiennyt mitä sanoa.
Jäin kuuntelemaan, miten hän itkuaan niellen alkoi kertoa tarinaansa.
“Nimeni on Annikki. Tänäänhän on vanhan uuden vuoden aatto, ja kaverini töistä kutsui minut heidän mökilleen viettämään iltaa saunaa, hyvää ruokaa, yhdessäoloa. Sanottiin, että kun pääsen pysäkille, soitan heille ja he tulevat hakemaan.”
“Olen ajatellut vain hetken, kuinka yksinäistä olisi istua yksin kotona. Erosin poikaystävästäni juuri joulun alla, joten kaverini päätti piristää ja kutsui mukaan.”
“Nousin väärään bussiin, luulin että tämä menee Saukkolaan, mutta olinkin päätynyt Kiikalaan. Kun hyppäsin pois, soitin kaverille ja hän pyysi minua käymään kaupassa, kuulemma olisi viiden minuutin päästä hakemassa. Katsoin ympärilleni ei mitään, pelkkää pimeää, ja kylä näkyi kaukana pellon takana. Yritin katsoa bussia, mutta siinä olikin kilpi Virkkala.”
“Tajusin, että olin hypännyt väärään bussiin ja oikea kylä oli ihan eri suunnassa. Ja kun tuo viimeinen bussi häipyi horisonttiin, tajusin, että myöhästyin viimeisestäkin autosta. Huusin kyllä perään, mutta turhaan.”
“Niinpä odotin sitten pysäkillä lähes kolme tuntia paleli ja alkoi jo pelottaa, sillä yhtään autoa, joka menisi kaupungin suuntaan, ei näkynyt.”
“Onneksi pysähdyit. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman sinua. Kiitos ihan hirveästi”
Hymyilin ja sanoin, että voimme kyllä puhua ihan sinutellen.
Annikki nyökkäsi ja silmissä välähti kiitollinen hymy.
Hän oli jotenkin erilainen lämmin ja mutkaton, ei yhtään teeskentelevä. Ajattelin, että harvoin sitä törmää näin mukavaan ihmiseen yllättäen.
Pysäytin auton hetkeksi levikkeelle.
“Nyt kun olet vähän lämmitellyt, niin syödääs jotain. Äitini on leiponut perunapiirakoita, ja ne ovat vielä lämpimiä.”
Kaivoimme eväät esiin minulla piirakat, Annikilla repussaan leikkelettä, juustoa ja tummaa suklaata. Söimme ja tuntui siltä kuin olisimme tunteneet jo kauan.
Yövyimme autossa: Annikki kiipesi yläsängylle, minä jäin istuimille. Olo oli kumman luottavainen.
Kun olimme jo nukkumassa, Annikki kysyi hiljaa:
“Onko sinulla puolisoa?”
“Ei ole”, vastasin.
“Miksi ei?”
“No ehkä siksi, että olen nyt vasta tavannut tytön, josta pidän. Mutta en ole vielä kertonut sitä hänelle.”
“Okei”, hän nauroi.
“Nyt nukkumaan, huomenna pitää ehtiä viedä kuorma perille.”
Matka jatkui seuraavana päivänä hyvissä tunnelmissa. Annikki nauroi, että tämä oli hänen elämänsä ensimmäinen tällainen seikkailu eikä yhtään harmittanut, että kaikki meni alun perin pieleen. Minusta tuntui, että kohtalo tarjosi jotain erityistä.
Kun kotimatka alkoi olla lopussa ja ajoimme kohti Lohjaa, pyysin hänen puhelinnumeronsa.
“Entä se tyttö, josta pidät?” hän virnisti.
“Sinusta minä puhun”, nauroin. “Olet tosi ihana ja haluaisin nähdä vielä uudelleen jos sinustakin tuntuu samalta.”
“Totta kai haluan. Olet oikea herrasmies pelastit minut pulasta etkä yrittänytkään mitään ihmeellistä. Olen tosi iloinen, että kohtasimme.”
Huhtikuussa meillä oli jo yhteinen sukunimi. Joskus elämä yllättää juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa.
