“Paistoin lettuja omassa kodissani, kun sisään astui tuntematon mies,” kertoo nyt kaikille Eeva Viktoria.

– Paistoin lettuja ihan rauhassa kotona, kun yhtäkkiä huusholliin marssi outo mies, kertoo nyt kaikille Eevi-Viivi Kukkonen.
Silloin ei naurattanut. Ajattele nyt itse: olet yksin. Ketään muuta ei asu huoneistossa eikä sinne odotikaan ketään. Ja kas, jokin päättää tulla vastaan! Aivan niin minullakin kävi.
Eevillä ja ex-mies Eerolla oli erottu jo viisi vuotta sitten. Ikää melkein 60. Uusia suhteita ei ollut mielessäkään. Lapset asuivat Lapissa ja Turussa tarpeeksi kaukana.
Eevi eleli ihan tyytyväisenä. Sopuisaa meininkiä naapurien kanssa välillä kuin oltaisiin saman sukukokouksen jatkoilla. Tästä syystä hänellä oli yksi tapa, josta äiti olisi saattanut motkottaa: ulko-ovea hän ei aina muistanut laittaa kunnolla lukkoon. Olihan se kätevää, jos naapurin Kaija sattuisi pistäytymään kahville kesken päivän. Toki Kaijasta ei sillä haavaa ollut tietoakaan. Mutta Eevi kävi viemässä roskat ja pyörähti hanan alla ennen kuin kiehautti kissalleen Mirjalle päivän sapuskat ja tietysti unohti oven. Eikä hän ketään pelännyt. Oli keskipäivä ja kerrostalo tämä ei ollut mikään öinen metsäkeikka yksin.
Ajatteli väsätä lettuja. Ja kun viimeisin lätty laskettiin lautaselle, silloin näkyy tuntematon mies tyhjästä hänen keittiössään!
– Siinä vaiheessa koko elämä vilahti silmien edestä, aivan tarhasta lähtien. Näinkin voi käydä, uskokaa pois. Ajattelin, että noniin, juuri näin! Eipä minulta paljoakaan olisi varastaa, mutta telkkarin juuri ostin ison ja jotkut säästötkin löytyi laukusta eteisessä. Päätin, että varmaan jo pihistänyt ne ja nyt hakee lisää saalista. Supatin vaan: Ottakaa mitä haluatte, kunhan minuun ette koske. Onhan minulla lastenlapsia, niille pitäisi vielä pullaa paistaa! En kerro teistä kenellekään, lupaan! Silloin mies rupesi pyytämään anteeksi ja selittämään. Itsellä kuin pumpulia korvissa tuskin mitään ymmärsin. Neuvoi sammuttamaan hellan. Automattisesti tottelin. Istuin tuolille, mies viereen.
Aloitti puheensa. Oli kuulemma kävellyt rauhassa kadulla, kun örisevä porukka lähestyi. Rupesivat vonkaamaan rahaa. Päätös: nyt äkkiä karkuun. Juuri silloin joku meidän rapusta tuli ulos. Mies livahti aulaan, örvelöt perässään, ehtivät nekin mukaan. Hätää ei ehtinyt soittaa. Ryntäili sitten ovia kolkutellen kukaan ei avannut. Koitti vielä kahvoja, ja Eevin ovi tietysti aukesi, kun eihän se ollut lukossa. Pyysi katsomaan ikkunasta ulos. Eevi vilkaisi totta tosiaan. Parveili siinä soma sakkikunta. Hetken notkuivat, sitten lähtivät näin Eevi-Viivi kuvailee tapahtunutta.
Mies esitteli itsensä: Onni Aaltonen. Kun sydän rauhoittui, Eevi tarkkaili miestä. Iso, vähän kömpelö, mutta katse lempeä. Kääri päälle vanhan villatakin, olisi voinut olla vaikka Joulupukki!
– Saisikohan siitä letusta palasen? En ole syönyt sitten vaimon kuoleman, – pyysi Onni.
Saappaat hän oli jo riisunut. Takki päällä istui.
– Ihanko tarjoilit sille lettukahvit? Sinä oot kyllä hullu hyvällä tavalla! Itse olisin potkaissut pellolle! – hehkutti myöhemmin Kaija-naapuri.
Mutta Eevi päätti yllättää itsensäkin. Pyysi vain, että pesisit miekkonen nyt kätensä. Sinne lähti Onni suoraan kylppäriin. Sitten juotiin teetä pitkään ja hartaasti. Kertoi elämästään leskimies, ei jälkeläisiä, asunut yksin.
Lopulta hyvästeltiin. Vielä kerran kiitti ja poistui ovesta.
Eevi tunsi olonsa kuin jonkun suomalaisen draamasarjan pääosassa. Koko olemus pursusi tarinaa. Kun kaikki oli puhelimessa kerrottu ja naapurit päivitetty, iski tyhjyys. Olisi ehkä pitänyt… jatkaa tutustumista? Leipasta vielä piirakkaa tarjolle? Hyvät mustikkapiirakat kun Eevi osasi sieniäkin löytyi.
Mutta se juna meni jo. Seuraavana päivänä päätti kuitenkin leipoa. Ja juuri kun piirakat valmistuivat, kuuluikin arka koputus ovelle. Kaija varmaan, ajatteli muutamassa sekunnissa. Kurkkasi ovisilmästä, ja johan sinkosi äkkiä ympäri kämppää. Hiukset harjalla sileiksi, vanha aamutakki vaihtoon, trikoot päälle, vähän unohtunutta hajuvettä ranteeseen. Ovi auki leveästi.
Onni seisoi portailla. Kädessä kukkakimppu.
– Tota noin, tulin pyytämään vielä kerran anteeksi, kun pelästytin. Ja nämä teille. Sitten menisin jo, – änkytti hän.
– Mitäs menet sinne! Minä just paistoin piirakat, käy pöytään! – virnisti Eevi.
– Rappusissa nenään asti tuoksahti jo, että täällä tuoksuu kuin Fazerilla! On se jollakin onnella vaimo, ajattelin. – Onni huokaisi.
– Enhän minä naimisissa enää ole. Käykää peremmälle! – Eevi hymyili.
Siitä asti ovat olleet yhdessä. Onni on nykyään Eevin pihan paras talkoomies. Lapset lämpenivät, lastenlapset tuntevat ukki Onnin. Touhuaa heidän kanssaan kuin omiensa kanssa.
Yksinelämä jäi, nyt on uusi perhe. Ihan omo Onni on nyt yhtä omaa maata kuin ken tahansa.
Eevin kaverit ovat kateellisia.
– Sinä sitten löysit vielä oikean miehen! Ja sillä lailla tuli ihan itsekseen suorastaan syliin! – he naureskelevat.
Eevi myöntää vaikka nykyään pistää kyllä oven lukkoon, just in case!