Kuule, mun on pakko kertoa sulle jotain uskomatonta, mitä mun perheessä on viime aikoina tapahtunut. Tää sai mut ihan tolaltani, enkä vieläkään ihan tiedä, miten tästä jatkaa.
Eli mä olen Maija, 32-vuotias, naimisissa Juhanin kanssa. Me ollaan asuttu koko avioliiton ajan hänen vanhempiensa luona, eli Pertti ja Eila Kallio on tässä messissä jatkuvasti. Se ei ole mua sinänsä haitannut varsinkin Eilan kanssa ollaan tultu tosi hyvin juttuun. Hän on kohdellut mua kuin omaa tytärtään, käyty yhdessä vaatekaupoilla, istuttu tunneittain kahvilla ja ekaksi spa-käynnilläkin joku luuli mua hänen omaksi tyttärekseen. Mukava ja lämmin nainen.
Mutta Eilan ja Pertin liitto No, se on ollut välillä kuin hiljainen sota. He ei huuda, mutta ilmassa painaa sellainen jännite, että sen voi melkein leikata veitsellä. Välillä Eila lukittautuu makuuhuoneeseen ja jättää Pertin sohvalle nukkumaan. Pertti taas on vetäytyvää sorttia, ei sano juurikaan mitään. Hän vitsailee usein, että vuosikymmenten sovittelun jälkeen ei enää edes muista, miltä tuntuu olla eri mieltä ääneen.
Tokihan Pertissä puolensa on. Vanha mies juo liikaa häviää iltaisin ties minne, välillä ei tule kotiin ollenkaan. Eila suuttuu siitä ihan kunnolla. Mä ajattelin aina, että se on vaan pitkän liiton rusentavaa arkea, ei sen kummempaa.
Meidän tytär, Iiris, täytti juuri neljä. Oltaisiin haluttu pitää hänet kotona niin pitkään kuin mahdollista, mutta kun molemmat tehdään pitkiä päiviä töissä, hoitoon vieminen tuli eteen. Eila auttoi meitä ensin, mutta en halunnut pyytää hänen apuaan loputtomiin tiesin jo kaiken, mitä hänellä on muutenkin harteilla.
Ystävä suositteli meille yhtä pientä perhepäivähoitajaa, jonka nimi on Kaisa. Kaisa otti hoitoon vain kolme muksua kerrallaan, hänellä oli kamerat asunnolla ja joka päivä siellä tehtiin tuoretta ruokaa. Kävin katsomassa paikan, tykkäsin tosi paljon ja vein sitten Iiriksen sinne.
Aluksi kaikki tuntui täydelliseltä. Seurasin välillä töissä kameroista, miten Kaisa kohteli lapsia kärsivällisesti ja lämpimästi. Välillä menin hakemaan Iiristä vähän myöhässä, eikä Kaisa koskaan hermostunut antoi ruokaakin mukaan kotiin.
Sitten tuli se päivä, jona kaikki muuttui.
Olin ajamassa kotiin ja Iiris takapenkillä tokaisi: Äiti, siellä hoitajan luona on toinen tyttö joka näyttää ihan multa. Nauroin vaan ja kysyin, että miten niin? Iiris sanoi tosi vakavana: Sillä on samat silmät ja nenä. Kaisa sanoi, että me ollaan ihan saman näköisiä. Se on hoitajan tytär. Se on halunnut koko ajan olla sylissä.
Jokin kylmä tunne hiipi selkään. Kerroin tästä Juhanille sinä iltana, mutta hän vaan hymähti, että lapset nyt keksii kaikenlaista. Yritin uskoa hänen selitystään.
Mutta Iiris mainitsi tästä tytöstä uudestaan. Ja taas uudestaan.
Sitten hän sanoi yhtenä päivänä: En saa enää leikkiä sen kanssa. Hoitaja kielsi. Silloin jokin muuttui huolesta kauhuksi.
Parin päivän päästä menin töistä suoraan hakemaan Iiristä tavallista aikaisemmin. Pihaan tullessani näin pihalla pienen tytön leikkimässä.
Mun sydän hakkasi kuin viimeistä päivää.
Se tyttö näytti täysin Iirikseltä.
Tismalleen samat silmät, sama nenä, sama ilme.
Kaisa tuli ovelle jäätyi sekunniksi kun näki mut. Hymykin näytti väkinäiseltä.
Kysyin rennosti: Onko tää sun tytär?
Hän epäröi, nyökkäsi. Silmissä vilahti pelko, ehkä surukin.
Illalla en saanut nukuttua. Mieli pyöri, eikä mikään tuntunut todelliselta. Pari seuraavaa aamua hain Iiristä aikaisin, mutta tytärtä ei enää näkynyt. Joka kerta Kaisa selitti jotain muuta harrastus, mummolassa, kipeä.
Tein jotain, mitä en olisi uskonut tekeväni. Pyysin ystävää hakemaan Iiriksen. Itse jäin kadun varteen piiloon.
Sitten näin sen kaiken.
Pihaan ajoi auto, joka oli liian tuttu.
Mun appiukko, Pertti, nousi autosta.
Oveen juoksi pikkunen tyttö, huusi: Isi! ja Pertti nosti hänet syliinsä. Hymyili samalla lempeällä tavalla kuin on aina hymyillyt Iirikselle.
Kaikki pysähtyi. Tunsin, miten maailma romahti.
Totuus iski kasvoille.
Kyse ei ollutkaan mun miehen sekoiluista.
Pertillä oli toinen lapsi, tytär, melkein samanikäinen kuin meidän.
Jäin siihen seisomaan, henki salpautuneena. Kaikki muu tuntui yhtäkkiä niin selkeältä salailut, viinanhaku, riidat, lasiseinät tässä perheessä.
Katsoin illalla, miten Eila pyöri keittiössä niin kuin ei olisi tiennyt mitään keitti illallista, hyräili lempeästi. Tuntui siltä, kuin rintalastaa painettiin raskaasti. Pystynkö kertomaan tämän? Onko mun paikka murskata hänen elämänsä illuusio, joka on ollut säröllä jo vuosia?
Vai pitäisikö vain ottaa Iiris pois hoidosta ja kantaa tämä salaisuus yksin?
Nukuin yöllä todella huonosti.
Aina kun silmät menivät kiinni, näin sen tytön kasvot kuin Iiriksen peilikuva, juoksemassa suoraan Pertin syliin, hänen katsoessaan lempeästi ja tuttuun tapaan. Mies, joka on pitänyt syliä auki lapsilleen jo vuosikymmenet.
Makasin Juhanin vieressä ja mietin, tiesikö hän kaiken. Ja jos tiesi, miksei sanonut mulle mitään?
Aamulla olo oli vieläkin raskaampi.
Keittiössä Eila taas lauleskeli iloisena, valmisteli puuroa, näytti onnelliselta. Sen vieressä teki mieli huutaa, kertoa kaikki että hänet on petetty, valehdeltu, vuosikaudet.
Mutta kun hän kääntyi minuun ja kysyi lämpimällä äänellä, Nukuitko hyvin, Maija?, en saanut sanaa suustani.
Nyökkäsin, pakotin hymyn.
Miten voisin murskata kaiken kertomalla totuuden?
Mutten tiedä kuinka pitkään voin elää näin, teeskentelemällä etten tiedä mitään.
Sitten, iltapäivällä, menin Juhanin luokse ja kysyin suoraan: Kauanko sun isä on ollut sen naisen kanssa?
Hän jähmettyi.
Sekuntikin riitti.
En en tiedä mistä puhut, hän sanoi kireästi.
Sanoin vain: Mä näin. Mä näin isäsi ja pikkutytön. Hän sanoi häntä isäksi.
Juhanin punatonta ihoa katsellessa tuli vahvistus kaikelle. Hiljaisuus venyi, kunnes viimein hän huokaisi ja istui alas.
Sun ei pitänyt saada tietää näin.
Se lause rikkoi musta jotain.
Hän myönsi kaiken ainakin melkein.
