Olin naimisissa eronneen naisen kanssa, jolla oli tytär virhe jonka isäni yritti minulle selittää, mutta en kuunnellut. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, alan ymmärtää hänen sanojensa merkityksen. Näin kaikki tapahtui…
Olen 34-vuotias mies. Kaksi vuotta sitten menin naimisiin Eijan kanssa hän oli silloin 41-vuotias, eron kokenut nainen jolla oli kahdeksanvuotias tytär, nimeltään Helmi. Muistan elävästi sen hetken, kun isäni pyysi minut keittiöön ja katsoi minua suoraan silmiin:
Lauri, mieti nyt vielä. Toisen lapsen kanssa elävä nainen ei ole mikään perusperhe, vaan sinä astut keskelle vieraaseen tarinaan. Kukaan ei lupaa, että olet siellä tervetullut.
Huokaisin ja pyörittelin silmiäni:
Isä, lopeta nyt jo. Me rakastamme toisiamme. Helmi on ihan mukava tyttö, kyllä löydämme yhteisen sävelen. Kaikki järjestyy.
Isä vain pudisti päätään:
Katso nyt vain. En halua kuulla myöhemmin, ettet muka ollut varoitettu.
En halunnut kuunnella. Ajattelin, että kaikki järjestyy, että Eija oli minulle oikea, että hänen tyttärensä hyväksyy minut ja luomme uuden perheen ei täydellisen, mutta rehellisen ja lämpimän. Olin väärässä.
Ensimmäiset kuukaudet menivät kuin sumussa
Naimisiin menimme kesäkuussa. Muutin suoraan Eijan luo tavalliseen kaksioon Hervannassa, kaukana keskustasta. Ei mitään ylellistä, mutta kodikasta. Helmi asui meillä koko ajan. Hänen oma isänsä maksoi elatusmaksua ja haki Helmin luokseen viikonlopuiksi kerran kuussa.
Alusta asti yritin rakentaa suhdetta Helmiin. Ehdotin lautapelejä, autoin läksyissä, pyysin mukaan elokuviin. Välillä Helmi lähti, mutta useimmiten kieltäytyi, vastasi lyhyesti ja piti koko ajan välimatkaa.
Eija rauhoitteli minua:
Annetaan aikaa, Lauri. Hän totuttelee vielä.
Odottelin. Viikot kuluivat, mutta mitään tottumista ei tapahtunut. Päinvastoin, jännite vain kasvoi.
Jos laitoin ruokaa, Helmi irvisteli: “En syö tätä.” Jos avasin telkkarin: “Laita pois, se häiritsee minua.” Kun halasin Eijaa keittiössä, heti kuului: “Äiti, mennään pois.”
Eija puolusti aina tytärtään:
Älä ota itseesi, Lauri. Hän on vielä lapsi.
En ottanutkaan, mutta koko ajan tuli selkeämmäksi en ollut tämän kodin johtaja enkä tasavertainen, vaan enemmänkin ulkopuolinen.
Kun laskin rahoja muiden lasta varten mutta olin silti jatkuvasti väärässä
Kolmen kuukauden jälkeen raha-asiat alkoivat tulla esiin. Eija työskenteli terveyskeskuksen vastaanotossa ja sai noin 1700 euroa kuussa. Minä olin tehdasinsinööri, tienasin 3500 euroa. Lisäksi tuli elatusmaksu Helmin isältä.
Menot vain kasvoivat: koulupuku, tanssitunnit, englannin yksityisopettaja, uusi kännykkä…
Eija esitti pyyntönsä pehmeästi, kuin ohimennen:
Kyllähän sinä ymmärrät, Lauri, että Helmi tarvitsee nämä asiat. Et kai pane pahaksesi, jos autat?
Minä autoin. Kerta toisensa jälkeen. Puolet palkastani meni Helmiin. Loppuosa: ruokiin, yhtiövastikkeeseen, pikku korjauksiin. Lompakko jäi tyhjäksi.
Aika varovasti ehdotin kerran:
Eija, voitaisiinko yrittää jakaa kulut vähän tasaisemmin? Saisitko osallistuttua enemmänkin?
Hän ei pitänyt ajatuksesta:
Lauri, minulla ei ole isoa palkkaa. Olen kasvattanut Helmin yksin kahdeksan vuotta. Tiesithän mihin ryhdyit.
Tiesin kyllä. Mutta en ajatellut olevani ainoa, joka maksaa kaiken.
Kenen sitten pitäisi? Hänen isänsä? Hän maksaa elatusmaksunsa ja siinä se. Sinä olet nyt isäpuoli, sinun kuuluu auttaa.
Sana “kuuluu” iski kuin märkä rätti kasvoille. Ymmärsin, että en ollut tässä perheessä tunteiden vaan roolini takia. Olin taloudellinen selkäranka, en muu.
Kun ex-mies palasi kuvioihin ja asemani kävi selväksi
Puoli vuotta häiden jälkeen Eijan ex-mies Jussi ilmestyi jälleen kuvioihin. 45-vuotias yrittäjä, hieno auto, itsevarma olemus. Tuli tuomaan Helmille uuden polkupyörän ja kasan nukkekoteja.
Helmi oli innoissaan, roikkui Jussissa ja halaili tätä. Eija hymyili Jussille suloisesti, lähes hellästi. Minä taas seisoin sivussa tuntui kuin olisin talonmies. Jussi tuli ja taputti minua olalle:
No, Lauri, hoituuko hommat? Hatunnosto että kannat vastuuta.
Nyökkäsin, en tiennyt, mitä olisin vastannut.
Pidähän niistä huolta. Minulla on kiireitä, ymmärräthän. Mutta hyvinhän sinä vedät.
Hän lähti. Eijan tuuli oli loistava koko illan. Minä istuin yksin keittiössä ja kysyin rehellisesti itseltäni: miksi olen täällä lainkaan?
Myöhemmin kysäisin Eijalta:
Miksi Jussi ei ole maksanut elatusmaksua kahteen kuukauteen?
Eija kohautti olkapäitään:
Hänellä on nyt bisnesongelmia. Maksaa kun pystyy.
Mutta pyörään ja leluihin rahaa riitti?
Katse muuttui kylmäksi, teräväksi:
Lauri, älä viitsi. Se on hänen tyttärensä, hänellä on oikeus ostaa lahjoja.
Mutta eikö velvollisuus olisi maksaa myös tukea?
Riideltiin. Helmi kuuli huutomme ja itki. Lopulta minä olin syyllinen, koska väitetysti aiheutin lapselle traumoja.
Viimeinen pisara kun tehtiin selväksi, että olen vain “velvollinen”
Keväällä tuli lopullinen riita. Olimme Eijan äidin syntymäpäivillä. Anoppi, hieman juopuneena, istahti viereeni ja alkoi paasata:
Lauri, sinä olet mies. Sinun pitää ymmärtää, Eija tarvitsee tukea ja Helmi isän. Sinä otit vastuun, kanna se loppuun asti.
Sillä kertaa en enää kestänyt. Huusin kesken juhlia, kaikkien kuullen:
Minä en ole kellekään mitään velkaa! Helmillä on isä ja hän maksaa vain, kun huvittaa. Miksi minä olen vastuussa?
Huoneeseen tuli hiljaisuus. Eija kalpeni. Helmi itki. Anoppi tiuskaisi:
Turhaan sinut otettiin tähän perheeseen, nuori mies.
Eija nousi, tarttui Helmiä kädestä:
Me lähdetään nyt. Mennään äidin luo. Tarvitsemme aikaa ajatella.
Viikko myöhemmin tuli kirje. Eija laittoi avioeron vireille. Hän vaati auto-omistuksen puolikasta ja elatusmaksuja Helmille ikään kuin olisin “tosiasiallinen isäpuoli”.
Juristi totesi suoraan:
Lauri, jos olet maksanut kuluja lapsen puolesta, oikeus voi määrätä sinulle elatusvastuun.
Istuin autossa ja soitin isälle:
Anteeksi, isä. Olit oikeassa.
Sitä “mitä minä sanoin” -lausahdusta en halua toistaa. Tee johtopäätökset ja jatka eteenpäin. Kyllä sinä siitä selviät.
Mitä opin ja miksi kadun
Nyt oikeutta käydään. Myyn autoa, että saan kuitattua Eijan vaatimukset. Ehkä joudun maksamaan elatusmaksujakin.
Kadunko? Kyllä. Mutta en niinkään itse avioliittoa. Kadun, etten kuunnellut isääni. Kadun, että yritin pelastaa jonkun toisen tarinaa ja upotin omani. Kaikki eronneet naiset eivät ole ongelma, mutta jos he etsivät enemmän rahanlähdettä kuin kumppania, ja jos heidän lapsensa eivät anna sinulle mitään mahdollisuutta, silloin olisi parempi lähteä ajoissa. Muutosta ei ehkä koskaan tule.
Minä en lähtenyt. Maksoin siitä kahden vuoden kokemuksen ja puolet omaisuudestani.
Jäikö minulle mitään opittavaa? Ehkä vain se, että jos perustaa perhettä, niin siihen kuuluu kuunnella jo ennen kuin hyppää toisen arkeen. Kumppaniksi ryhtyminen on valinta ei velvollisuus, eikä siihen pidä ketään pakottaa.
