VIIMEINEN SÄDE
Kaikki kiinnittävät huomiota sisätautiosaston osastonhoitajaan: miehet silmäilevät häntä kiinnostuneena, naiset puolestaan vilkuilevat salaa kateellisina. Hänelle, hoikalle ja tummasilmäiselle naiselle, valkoinen takki sopii täydellisesti. Tummat hiukset ovat nostettu sieväksi nutturaksi, ja tärkätty myssy saa hänet näyttämään pidemmältä. Ehkä kengän korkolaput ovat juuri oikean korkuiset, ehkä hänen askelluksensa on niin hiljainen ja pehmeä, ettei kenkien kopina ärsytä ketään. Ulkonäöltään hän voisi olla vaikka neljäkymmentäviisi, mutta yksikään sairaalan työntekijöistä ei tiedä hänen tarkkaa ikäänsä. Tiukkaa ja tinkimätöntä Eila Marjatta Kalliota kunnioittavat ja pelkäävät sekä oma henkilökunta että potilaat.
Osaston miehistä, niin potilaista kuin kollegoistakin, on monet yrittäneet iskeä häntä, pyytäneet treffeille, tuoneet karkkia ja kukkia. Tiukan katseen kohdatessaan kaikki kuitenkin unohtavat sanottavansa ja jäätyvät paikoilleen. Eilasta liikkuu kaikenlaisia huhuja. Toisten mukaan hän koki nuorena pettyneen rakkauden, aviomies kuoli milloin milläkin toisinaan Kainuun rajalla, toisinaan merellä. Lapsenkin väitetään menehtyneen… Kukaan ei tiedä, mikä todella on tapahtunut, ja mikä on pelkkiä juoruja.
Yksi asia kollegoilla kuitenkin on tiedossa Eila asuu yksin. Hän ei päästä ketään kovin lähelle itseään, eikä ystävysty helposti, mutta ei häntä silti ilkeydestä tai kovuudesta voi syyttää.
Nuorena Eila rakastui päätä pahkaa opiskelutoveriinsa, komeaan Aarne Kallioon. Ilman häntä tuntui kuin happi olisi loppunut. Aarnelle kuitenkin Eilan tauoton, intohimoinen kiintymys oli liikaa. Hän valitsi toisen naisen, ja Eila jäi yksin.
Sen jälkeen Eila ei ole enää päästänyt ketään sydämeensä. Ehkä hän rakastaa yhä vanhaa Aarnetta, ehkä pelkää uutta petosta.
Hän pysähtyy hoitajien työpisteelle.
Aino, voisinko saada Tolosen viidennen huoneen potilaskansion? Valmistan epikriisin huomiseen mennessä.
Kansio tiukasti rintaansa vasten hän palaa työhuoneeseensa.
“Hyvin tämäkin mies parani. Nyt on enää hänen halustaan ja voimavaroistaan kiinni, kauanko ennen kuin tapaamme jälleen,” hän miettii täyttäessään koneella uloskirjoituslomaketta tutkimuksia, hoitotoimia, laboratoriotuloksia…
Työpäivää on jäljellä enää puoli tuntia.
Eila lukitsee toimiston oven ja jää seisomaan käytävälle. Käytävän päässä nainen puhuu matalalla äänellä puhelimeen, kasvot ikkunaan päin. Eilan korviin kantautuu outoja sanoja.
Ei. Ei hän kuollut. Elossa ja voi hyvin. Älä nyt hermostu… Sanoin hänelle Niin, ei millään lailla… Kyllähän hän aavisti. Hyvä on, puhutaan illalla.
Nainen sulkee puhelimen ja poistuu rappuja kohden vilkaisematta sivuilleen.
Eila astuu viidenteen potilashuoneeseen. Muulloin hän olisi huomauttanut tyhjien sänkyjen synnyttämästä tupakansavusta, mutta nyt hän huomaa ikkunaan päin kääntyneen miehen jännittyneen olemuksen ja vaikenee.
Jarmo Tolonen, huomenna hän aloittaa, mutta mies kääntää kasvonsa, silmissä kipua ja tuskaa. Eila jää kesken lauseensa.
Mikä on? Sattuuko johonkin? Eila istahtaa sängyn laidalle, jotta ei vaikuttaisi liian ylhäältä.
Voinko En voikaan lähteä vielä. Minulla ei ole minne mennä, Jarmo saa vaivoin sanottua.
Hänen paikkansa on jo varattu. Vaimo toi tänne toisen miehen. Sanoi: “Tämä oli tässä. Minä kuulun nyt toiselle.” Ja Jarmolle sitten suoraan lähtöpassit, mutisee viiksikäs vanha potilas nurkkasängyltään.
Onko se totta? Eila kuiskaa hiljaa.
“Nyt selvisi kenestä nainen ikkunalla puhui. Hän varmaan toivoi miehensä kuolemaa ja kun ei näin käynyt, ilmoitti miehen paikan jo viedyn, Eila oivaltaa.
Jarmo Tolonen, roteva yli viisikymppinen mies, harmaantuva tukka ja surulliset silmät, on kääntynyt ikkunaan päin ja pureksii poskiaan.
Eilakin vilkaisee ulos. Huhtikuun loppu on käsillä. Sairaalan pihan koivuissa silmut pullistelevat, pian puhkeavat ensimmäiset vihreät lehdet. Mutta synkeän harmaalta taivaalta voisi pian sataa räntää. Aurinkoa ei ole näkynyt koko päivänä.
Eikö ole ketään kaveria? Tai lapsia, joiden luokse voisit? hän kysyy lempeästi.
Heillä on omat elämänsä. Yhdeksi, kahdeksi päiväksi voisin mennä, mutta en kehtaa tuppautua pitkäksi aikaa. Tiesinhän minä, että hän tapaili toista. Kuvittelin, kyllästyy ajan myötä
Jarmo, muutama ylimääräinen päivä ei enää auta asiaa, ja muutenkin tiedät, että tarvitsemme nämä sängyt muille. Eila epäröi hetken. Tiedätkö mitä? Minulla on mummola maalla, kahdeksankymmenen kilometrin päässä täältä. Tie on hyvä. Talo kestää vielä, mutta kyllä siellä pitää vähän tehdä töitä ja laitella paikkoja. Kukaan ei ole asunut siellä vuosiin. Tuon sinulle huomenna avaimet ja ohjeet miten perille löydät, hän sanoo ja poistuu päättäväisesti, ettei Jarmo vain ehdi kieltäytyä.
No jopas jotakin! tokaisee vanha mies huoneen nurkasta. Tiukka se oli, mutta ihmillinenkin. Ota ihmeessä tarjous vastaan, Jarmo. Se sinun karkulais-kissasi ei ole tämän naisen arvoinen.
Kevät tulee ja menee, tuomen kukat kuihtuvat. Viikonloppuaamuna Eila nousee Hondaansa ja lähtee katsomaan, miten Jarmo pärjää.
Perille päästyään hän ilahtuu talon muutoksista. Ikkunapuiden laudat on maalattu kirkkaansinisiksi, katto on korjattu, ja uusittu rappunen loistaa valkoisena kuistilla. Hän pysäköi pihalle ja sammuu moottorin. Kuistille astelee Jarmo Tolonen farkuissa ja t-paidassa, avojaloin. Murheen murtamasta miehestä ei ole jälkeäkään: hartiat ovat suoristuneet, kasvot kesän paahtamat, käsiin pullistuneet uudet lihakset. Mies näyttää elämäniloiselta ja levänneeltä.
Päivää, tulin katsomaan miten täällä sujuu. Eivät kai kyläläiset ole kiusanneet? Eila nousee autosta ja nojautuu ovenpieleen.
Eivät tietenkään. Kolme vanhaa mummoa ovat tyytyväisiä kun joku uusi tuli kylään, ja kesäasukkailla ei ole aikaa muuhun, Jarmo naurahtaa yhä hieman hämillään.
Maalaisilma tekee selvästi hyvää. Entäs työt? Eila jää seisomaan auton viereen, Jarmo vaikuttaa ujolta, eikä pyydä sisään.
Ne työt… siitä ei tullut mitään. Jarmo hutkaisee kädellään. Armeijasta vapauduttuani tajusin, etten osaa muuta kuin käskyttää sotilaita kentällä. Olin vähän aikaa vartijana. Mutta hyvä eläke on minulla.
No, näytä nyt miten olet asettunut Eila sanoo ja sulkee lopulta auton oven seuraten Jarmoa portaille.
Olenkin höppänä… Jarmo taputtaa kämmenellä otsaansa. Olin niin yllätyksestä että unohdin hyvät tavat. Tulkaa toki sisään, hän sanoo ja aukoo ovia.
Eila pysähtyy oviaukossa. Puhdas lattia peittyy vanhoihin räsymattoihin, aurinko maalaa ikkunasta kuvioita lattiaan. Kukkaikkunalla on kaksi punaista pelargoniaa. Vanhat kellot tikittävät kodikkaasti.
Tuon pelargonian toi minulle Valma, se joka asuu tuolla kylän laidalla. Niihin tottuu, tuntuu kotoisammalta, eikö? Jarmo vähän anteeksipyytää vilkaistessaan Eilaa kukkavihjeestä.
Mikä täällä tuoksuu noin hyvälle? Eila kysyy yllättäen.
Tein kaalikeittoa puuliedellä, ja keitin perunoita. Haluatko maistaa? Jarmo säntää innoissaan keittiöön, Eila huomaa hänen kasvoillaan ensimmäistä kertaa aidon hymyn. Alkuun ei ollut mitään hajua ruoanlaitosta. En ole ikinä asunut maalla. Alkuun keitto jäi raakana tai sitten paloi pohjaan, hän kertoo lieden takaa, kilisyttäen keittoastiaa.
Eilasta tuntuu siltä, että haluaisi venytellä ja huokaista oikeasta nautinnosta. Mummulan tuttu tunnelma kietoo hänet lapsekkaisiin muistoihin Hän ei ole kyennyt käymään täällä vuosiin äidin kuoleman jälkeen. Eikä taloa ole raaskinut myydäkään muistot sitovat sen häneen. Ensin talo jäi Eilan isovanhemmilta, sitten kesäisin äiti asui siellä, kunnes muutti talveksi Helsinkiin. Nyt ei enää äitiäkään ole.
Hän muistaa, kuinka auto täytettiin puolilleen purkeilla: kurkkuja, hilloja, sieniä… Sitten kaikki vietiin kotiin, ja joka talvi muistettiin kesää. Äiti siitä on jo ikuisuus.
Saanko kysyä, kuinka kauan minun olisi sopivaa… asua täällä? Jarmon ääni katkaisee hänen muistonsa. Sano suoraan, älä kursaile.
Saat asua juuri niin kauan kuin haluat. En käynyt täällä kymmeneen vuoteen, en pystynyt. Tulen käymään vielä, jos sinulle sopii. Täällä on ihan sama ihana tunnelma kuin äidin aikaan. Minä en osaa, enkä edes halua hoitaa taloa ja pihamaata, Eila änkyttää hieman. Jarmo on tahdikas ja jättää asian siihen.
Ai niin, toin sinulle ruokatarvikkeita. Ihan unohdin, Eila huudahtaa ja kiiruhtaa ulos.
Jarmo huokaisee. Hän näkee Eilan ensimmäistä kertaa ilman valkoista työasuaan mekko pukee häntä, hän näyttää paljon nuoremmalta. Muutama hiussuortuva on karannut tutusta nutturasta. Hän vaikuttaa paljon läheisemmältä ja inhimillisemmältä.
Eila lähtee vasta hämärtyvässä illassa, jättäen jälkeensä makean parfyymintuoksun. Mikäli Jarmo mihin tahansa tarttuukin, kaikki tuoksuu Eilalta. Se hämmästyttää ja kiihdyttää hänen sydäntään sellaista tunnetta hän ei ole tuntenut aikoihin. Hän on jopa kiitollinen entiselle vaimolleen. Yön hän kieriskelee hereillä, ajaen pois kuvia, joita ei osannut odottaa.
Menee kaksi kuukautta, kun Eila saapuu taas, tuoden ruokakassin ja uuden ongen. Jarmo taas kertoo ylpeänä, kuinka sai uudelleen pystytettyä kaatuneen aidan, ja kuinka naapurikylän leskemummot tulevat pyytämään apua korjaamaan rappusia tai halkoja, maksavat maidolla, smetanalla ja kananmunilla.
Kunnostettu talo seisoo ryhdikkäänä kuin se olisi saanut uuden isännän, joka kuuluu niihin arvokkaimpiin, ettei ole yhtään toisia huonompi.
Talvella teen sulle suolakurkkuja, Jarmo hymyilee, ja Eila huomaa ilahtuneena, kuinka miehestä on tullut nuorekkaampi, vatsakaan ei enää roiku. Häntä ujostuttaa Jarmon katse.
Aurinko leikkaa metsän laitaan viimeiset oranssit säteet.
Hetki vain, Jarmo tokaisee ja ryntää ulos.
Eila kulkee talon läpi. Sisälle on tullut uusia tuoksuja ja tavaroita. Hän huomaa, että Jarmoa viipyy. Hän lähtee pihalle, kiertää puutarhaan ja löytää Jarmon nojaamasta aitaan.
Jarmo! huudahtaa Eila ja polvistuu hänen viereensä.
Hän mittaa kovan, epätasaisen pulssin, juoksee autolle ensiapulaukulle, palaa puolivälissä hakemaan vesilasia, ja taas kiirehtii puutarhaan. Kevyt mekko hulmuaa hänen säärillään. “Kunpa voisin pistää lääkkeen,” hän miettii, ja panee Jarmon poskelle tabletin, tarjoaa vettä.
Viidentoista minuutin jälkeen Jarmo nousee ylös. Eila auttaa hänet sisälle ja istuttaa sängylle.
Taisin saada auringonpistoksen. Halusin nostaa sulle kurkut matkaan… Kuule Jääthän, Jarmo kuiskaa siirtyen sinutteluun.
Eila jää seisomaan ja epäröi. Jarmo painaa päänsä hänen vatsaansa ja huokaisee.
Onni on sellainen. Odotat, etsit, kutsut, mietit eksyikö se, menikö väärään suuntaan… Opettelet elämään yksin taas, ilman petoksia, ilman pelkoa menettämisestä. Ja yhtäkkiä, sinun polkusi kohtaa toisen, ja kaksi ihmistä jatkaa yhdessä.
Rakkauttakin on monenlaista. Nuorena se on kiihkeää, omistushaluista ja yksinään täyttävää. Ikää myöten se rauhoittuu, muuttuu lämpimäksi ja turvalliseksi kuin illan viimeinen auringonsäde.
