Ravintolan kristallikruunut heijastivat himmeää valoa harmaansinisten samettiverhojen lomasta. Ilmassa leijui vaimeaa suomenkielistä jazzia, taustana tarjoilijoiden lähes äänetön liike. Pekka, joka oli kutsunut minut toisille treffeille, sulautui täydellisesti tilaan: tummansininen, selvästi räätälöity puku, näyttävä kultainen kello, ja sen varma puolihymy, jossa oli vuosien tottumus olla päänäytöksen tähtenä.
Tilaa ihan mitä haluat, Pekka sanoi huolettomasti edes vilkaisematta ruokalistaa. En pidä siitä, että nainen joutuu rajoittamaan itseään.
Sanat kuulostivat kuin kohtaus vanhasta suomalaisesta elokuvasta, mutta sisälläni heräsi levottomuus. Ehkä se johtui hänen arvioivasta katseestaan tai siitä, miten hän kovin mielellään puhui entisistä naisistaan heidän mukaansa hän oli aina ollut pelkkä lompakko.
Päädyin ottamaan savustetun ankkasalaatin ja lasin kotimaista valkoviiniä. Pekka innostui enemmän: entrecôte, tartar, kokonaista pullo kallista viiniä. Hän puhui yrityksistään, valitti ihmisten pinnallisuudesta ja pohti suomalaisia arvoja, välillä vilkaisten minuun painokkaasti. Minä kuuntelin ja nyökyttelin, mutta olo oli kuin olisin tullut tentattavaksi enkä treffeille. Tuntui kuin pieni moka voisi heti paljastaa oikean vastauksen.
Kun tarjoilija laski mustan, nahkaisen laskukansion pöytään, Pekka jatkoi vielä moralisointiaan. Samalla hän alkoi etsiä lompakkoaan, ensin takin sisätaskuista, sitten housujen taskuista, sormet tahallisen hitaasti matkaamassa taskusta toiseen. Kasvojen varmuus suli näyteltyyn hätään.
No voi pahus hän mutisi ja katsoi silmiini. Taisi jäädä lompakko joko konttorille tai toiseen autoon.
Hän levitti kätensä kuin näyttääkseen avuttomuutta, mutta silmissä ei näkynyt häpeää, vain tarkkaavainen odotus. Hän ei pyytänyt tarjoilijaa odottamaan, ei tarttunut puhelimeensa hoitaakseen asiaa MobilePaylla. Hän vain seurasi reaktiotani.
No, kylläpäs sattui, Pekka hymähti ja nojautui taakse. Voisitko vaikka hoidella tämän, niin maksan myöhemmin takaisin? Tai ensi kerralla tarjoan vaikka korkojen kanssa.
Nyt kaikki kävi selväksi: kyseessä ei ollut sattuma, vaan suunniteltu testi sama aihe, jota hän oli pyöritellyt puoli tuntia aiemmin. Tiesin näistä miesten rahakokeista keskustelupalstoilta ja halvoista tv-sarjoista, mutten olisi uskonut kohtaavani sitä omalla kohdallani, vieläpä keski-ikäiseltä mieheltä, joka hyvinkin olisi voinut olla isäni veli.
Pekan logiikka oli surkuhupaisan mustavalkoista: jos nainen maksaa mukisematta kummankin ruoat, hän on hyvä, sopeutuvainen, pelastaa ja kantaa. Jos kieltäytyy, hän on kylmä rahastaja. Siinä istui nyt edessäni liikemiesnahan alla vainoharhainen manipuloija, jolle tämä oli peli.
Pekan worldissa nainen oli varmasti valmis poimimaan korttinsa laukusta, vain ettei niin haluttua sulhasta menetetä.
Maailman kylmällä laskelmalla
Avasin käsilaukkuni rauhallisesti, ilman kiirettä. Pekka rentoutui hänen suunnitelmansa näytti onnistuneen.
Ilman muuta, vastasin pehmeästi ja viittasin tarjoilijaa luoksemme.
Katsoin tarjoilijaa silmiin.
Saisimmeko laskun eriteltynä, kiitos, sanoin selvästi. Maksaisin mielelläni oman osuuteni. Herra voi maksaa oman pihvinsä, viininsä ja jälkiruokansa.
Pekan hymy haihtui kuin vaiettu kirosana.
Mitä ihmettä, hän sihahti ja nojautui lähemmäs. Minulla ei oikeasti ole sitä lompakkoa mukana!
Ymmärrän, vastasin ja maksoin salaatista ja viinistä kännykällä. Mutta olemme juuri ja juuri tuttuja. Että maksan oman illalliseni on täysin luonnollista. En kuitenkaan aio maksaa illallista miehelle, joka kutsuu minut kalliiseen ravintolaan ja tilaa kalleimmat annokset olet aikuinen, kyllä sinä ratkaisun löydät.
Tarjoilija seisoi epätietoisena, katse harhaillen minun ja Pekan välillä. Pekan posket alkoivat punoittaa ja hänen aiempi varmuutensa mureni kerros kerrokselta, alla vain tavallista loukkaantuneisuutta.
Ihanko tosissasi, hän toisti melkein kuiskaten. Tällaisesta pikkurahasta? Sanoin jo, että maksan takaisin! Halusin vain testata.
Ja sinähän testasit, nyökkäsin nostaessani laukun olalleni. Olen ihminen, joka ei anna kenenkään pelata pelejä kustannuksellani.
Olin jo menossa ovelle, mutta tajusin, että viimeinen sana oli minulla vielä sanomatta. Pekka jäi istumaan takkiaan hapuillen, lasku pöydällä, lompakko toisessa autossa.
Palasin pöytään, kaivoin laukkuni pohjalta muutaman rutistuneen setelin ja kourallisen kolikoita juuri sitä hiluvaraa, mitä yleensä taskunpohjalla pyörii.
Niin, lisäsin rauhallisesti. Jos lompakkosi on muualla, eiköhän sinulta puutu myös rahat taksikyytiin?
Laitoin rahat hänen viinilasinsa viereen.
Siinä sinulle metrolippuun. Pidä vaikka osana tutkimustasi naiseudesta.
Naapuripöydissä muutama vilkaisi, kun Pekka hätkähti kuin olisi saanut iskun kasvoille.
Astuin ulos kylmään helsinkiläiseen iltaan.
Se ilta maksoi minulle vain salaatin ja lasin valkoviiniä pieni hinta siitä, että näki ihmisen ajoissa läpi ja säästi itseltään vuosien vaivan. Toivottavasti Pekka oppi jotain, vaikka yleensä nämä eivät opi.
Miten sinä olisit toiminut? Olisitko pelastanut unohtavan herran, vai pitänyt kiinni reiluudesta ja itsestäsi?
