Kaikki koolle meille
Aino Vesala laski tabletin alas ja tarttui puhelimeen:
Mummo, hei! Miten voit? Onko kaikki hyvin? Entä pappa, joko makkaraperunat paistuvat? No, sitten tiedän että kaikki on kunnossa. Mä lopettelen just töitä, haen Daanin harrastuksesta, poiketaan kaupan kautta ja tullaan sitten kotiin.
Sitten Aino näppäili toisen numeron:
Jarno, moi, oon lähdössä kotiin. Missä te menette Iirankin kanssa? Ajatko jo kotiinpäin? Mahtavaa, papan perunat odottaa illallinen yhdessä!
Aino nousi, pakkasi tavaransa laukkuun, huikkasi kollegoille:
Hei vaan, mä lähden, nähdään huomenna!
Moi moi, Aino, kivaa iltaa!
Hän vaihtoi kengät pöydän alla, veti sadetakin ylleen ja vilkaisi automaattisesti hämärtyvään ikkunaan. Oli lempeä, syksyinen ilta kaupungin valot loistivat ystävällisesti ja ihmiset kiirehtivät koteihinsa. Aino näki itsensä ikkunasta ja hymähti. Kuka olisi uskonut, että hänenkin elämästään tulee näin tavallista? Että hänelläkin on perhe, ja hän rientää kuin kuka tahansa illaksi paikkaan, jossa häntä oikeasti odotetaan. Vielä vähän aikaa sitten hän oli aivan varma, ettei niin koskaan kävisi.
Joo, heidän perheensä on vähän epätavallinen, mutta eivät voisi olla onnellisempia eivätkä rakastaa toisiaan enempää.
Ainon äiti jätti hänet saman tien synnytti ja pakeni sairaalasta. Lyhyessä sijaishuoltoraportissa: äiti tuntematon, ei paperia, ei isää. Nimen antoivat hoitajat Vesala, koska syntyi keväällä, ja Aino, koska… no, kukaan ei tainnut ihan tietää miksi. Ainon kaverit oli poikia. Paras ystävä, Jarno, oli vuotta vanhempi. Myös Vesala, samasta syystä. Aino oli kiltti, ahkera ja ystävällinen oppilas halusi kovasti tulla adoptoiduksi perheeseen. Elämää kodissa hän osasi kuvitella lähinnä leffojen perusteella, mutta ilmeisesti hän, ujopiimäisenä kulmikkaana teininä, ei iskenyt kenenkään silmään. Tai sitten tuuri oli vain huono. Kun Jarno adoptoitiin, Aino itki yön putkeen. Ei kateudesta menetti parhaan ystävän. Jarno katsoi lasiensa takaa:
Aino, haluaisitsä että mä jättäisin menemättä?
Ootko hölmö? Ei siitä kieltäydytä! Mee jo jokaisella on oma tarina.
Mä kyllä vielä löydän sut, vannon!
Mutta Aino nauroi: Eipä tarvii…
Aino valmistui lukiosta, meni rakennustekniikan ammattikouluun, asui asuntolassa. Heti valmistuttuaan sai kaupungilta yksiön, orpopisteillä. Talo tosin ihan Espoon laitamilla, mutta ei se haitannut työpaikka löytyi arkkitehtitoimistosta. Sitten alkoikin vasta oikea elämä. Työkavereista tuli ystäviä, ja perheen perustaminen saa vielä odottaa, päätti Aino itse. Hänellä oli silti yksi unelma: iso koti, rakastava puoliso ja lapsia, ainakin kaksi, ehkä kolme. Kotona olisi naurua ja leikkiä, ja kuuluisi vain äiti! ja isä!. Hän janosi noita sanoja ihanan lämpimiä, mutta itselleen miltei vieraita. Avaa oven, ja lapset juoksevat vastaan kirkuen, että äiti! ja isä tuli kotiin! kuin suoraan jostain suomalaisesta satukirjasta.
Kerran kun Aino oli tulossa rappuun, ulko-ovi paiskautui auki ja eräs nuorukainen ryntäsi ulos. Meinasivat törmätä pojalla kassi kädessä. Sisällä portailla makasi vanha mummo.
Eläke… käsilaukku… työnsi alas. Missä mun lasit, en mä näe mitään!
Aino juoksi perään, mutta varas oli tiessään. Hän auttoi mummon jaloilleen onneksi ei sattunut pahasti.
Kuule tyttö kulta, miten näin voi käydä? mummo itki.
Aino saattoi hänet kotiin, jossa pappa makasi sairaana, ei jalkeille pääse. Siitä alkaen Aino alkoi käydä heidän luonaan, toi kaupasta ruokaa eläkevarat kun vietiin. Tekivät rikosilmoituksen, mutta poikaa ei löydetty, vaikka Aino luuli muistavansa kasvot. Kassin ja paperit poliisi kuitenkin löysi muutaman päivän kuluttua portaalta voihan suomalaista onnea sentään.
Siitä lähtien Aino vieraili yhä enemmän mummo Tainan ja pappa Antin luona. Lääkärit kutsuttiin papan vuoksi, ja hänkin virkistyi. He alkoivat kutsua Ainoa lapsenlapsekseen, käskemään kylään; heillä kun omia ei ollut koskaan.
Kerran bussissa Aino huomasi, että joku tuijotti häntä ja hymyili:
Hei, sullon jotenkin tutut kasvot. Ollaanko tavattu?
Aino nauroi, että ei kai. Poika oli ihan mukava, saatteli hänet pysäkiltä kotiin ja esitteli itsensä: Henrikin poika olen, äidin kanssa asun ja töissäkin käyn. Melkein tuntui kuin vanhalta tutulta. Ajan myötä Henrik alkoi ottaa tavakseen odottaa Ainoa töistä ja saattaa kotikulmille.
Kerran Aino kutsui Henrikin teelle. Tarjosi voileipiä ja kertoi elämästään enemmän myös lastenkotilapsuudestaan. Henrik katseli hetken vakavana, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta jäi miettimään. Ehkä häntä vähän säälitti. Aino kyllä piti Henrikistä, mutta joku kaihertelevä tunne jäi.
Seuraavalla kerralla tapahtui se, mitä Aino ei ollut osannut odottaa. Henrik tuli, ja kun Aino meni laittamaan teetä, hän hiipi perässä, otti kiinni käsistä.
Henukka, eiköhän me pidetä vähän jarrut päällä?
Mutta Henrik vain puristi ja…
Aino huusi, Henrik ärisi:
Ai sinä ilmiannoit mut, tiesin että se orpotyttö! Fotorobottikin muistutti sinua, hyvällä tuurilla selvisin. Ja nyt tukka kiinni, muuten tulee pahempaa, etkä sinä kelpaa kellekään!
Aino ei ilmoittanut asiasta poliisille pelkäsi julkisuutta. Kuukauden päästä Aino joutui töistä sairaalaan kohdunulkoinen raskaus ja leikkaus, ehkä ei lapsia enää tule.
Mummo Taina hoivasi Ainoa takaisin kuntoon, kuiskasi lempeitä sanoja, syötti lihalientä ja keitti suomalaista yrttihauduketta. Kotiin palasi kuitenkin aivan pihalla oleva Aino. Mikä nyt eteen? Usein istui hiljaa tai kuljeskeli vaiti. Eräänä koleana iltana hän päätyi sattumalta lähikirkon pihalle. Taivas sininen, korkea, syksyisen syvä. Kullatut lehdet ja kellot soivat. Vapaaehtoiset haravoivat kukkapenkkejä kukat kuihtuneet, syksy…
Vesala? Aino? kuului yhtäkkiä.
Käännyttyään näki vapaaehtoisen, joka tuli leveästi hymyillen vastaan.
Aino, mietin juuri missä sinä olet!
Jarno? Oikeesti sinä!
Aino halasi ja purskahti itkuun. Jarno kuivasi kyyneleet:
Tule, istutaan kahville. Tänään olisi hyvää puuroa ja pullaa tarjolla. Ja sitten jutellaan ihan rauhassa.
Aino ei muistakaan, miten tuli purkaneeksi Jarnolle aivan kaiken. Jarno kertoi omastaan: hänet adoptoitiin perheeseen, jossa isäpuoli hakkasi pienestä syystä. Jarno karkasi, loukkasi jalkansa ja päätyi vapaaehtoiseksi kirkolle, missä viimein elämä tasaantui.
Kotona Aino mietti, miten ihmeellisesti kaikki olikaan järjestynyt Jarnon tapaamisen jälkeen. Ei palannut kotiin moneen päivään kirkolla teki mieli olla. Siellä he sitten keksivät kaiken. Mummo Taina ja pappa Antti olivat aiemmin ehdottaneet Ainolle, että voisivat testamentata asuntonsa hänelle, mutta Ainolla ja Jarnolla oli vielä parempi idea.
Mummo Taina ja pappa Antti ilahtuivat suunnattomasti: muutetaan kaikki saman katon alle! Ilahduksen määrä oli valtava: joku haluaa asua yhdessä heidän kanssaan, vanhojen ja raihnaisien. Nyt Aino ja Jarno Vesala ovat olleet naimisissa jo viisi vuotta ja muuttaneet espoolaiselle pientaloalueelle. Isossa kodissa on tilaa kaikille; Taina ja Antti tuntevat olonsa kodikkaaksi nyt he ovat oikea perhe. Ja kaksi vuotta sitten Ainon unelma toteutui he adoptoivat kaksi lasta, Daanin ja Iiran, vieläpä samasta lastenkodista, josta itsekin kasvoivat maailmalle.
Jarno, muistatko kun me haaveiltiin, että joku joskus ottaa meidät omaksi ja saataisiin koti? Aino iloitsi. Katso nyt noita silmiä. Annetaan lapsille juuri sellainen perhe, mistä mekin aina unelmoitiin.
Ja nykyään:
Äiti, missä isi?
Mummo, tuu kattomaan, mitä me papan kanssa rakennettiin!
Aino ei enää halua edes ajatella menneitä huonoja hetkiä. Vaikka kerran mummo Taina kuiskasi, että heidän kiusaajansa oli jälleen jäänyt kiinni rikoksesta. Tällä kertaa istuu vankilassa, pitkään luultavasti.
Jokainen saa mitä ansaitsee niin tässä elämässä, kuin siellä toisessakin.
