Kissaa nimeltä Eero kohtasi äärimmäisen kylmä kohtalo. Talvipakkasessa, Helsingin laitamilla
Eeron löysi hänen omansa kerrostalon rappukäytävän ulko-ovelta. Onneton kolli sinkoili edestakaisin, naukui sydäntäsärkevästi, raapi kylmää metallista ovea ja yritti jopa järsiä sitä hampaillaan. Hän pelkäsi ulkomaailmaa paniikissa ei ollut koskaan ennen joutunut ulos asunnosta. Lämmitellyt kotikisu, hemmoteltu lämmöllä ja huolenpidolla, luottavainen poika. Hän juoksi jokaisen ohikulkijan, naapurien ja satunnaisten ihmisten luo, puski jalkoja vasten, vapisi kauttaaltaan ja katsoi silmiin, aivan kuin anoi, että joku pelastaisi hänet pelottavasta maailmasta, johon hänet oli heitetty suoraan lempeän lämpimältä makuualustalta patterin vierestä tuuleen, lumisateeseen ja purevaan pakkaseen.
Syynä tähän kaikkeen oli vähäpätöisen yksinkertainen asia. Omistajatar oli päättänyt hankkia toisen lemmikin nähtyään ilmoituksen rodullisesta kissasta ilmaiseksi. Mutta ennen uutta kissaa pyydettiin tekemään talossa jo asuvalle kissalle testit. Testit otettiin ja niistä selvisi, että Eero oli kissojen immuunikadon viruksen kantaja. Tauti ei kuitenkaan näkynyt millään tavoin eikä ollut lainkaan vaarallinen ihmisille tai koirille: virus tarttuu vain kissojen välillä.
Itse asiassa Eerolta löytyi virus pelkästään laboratoriokokeissa; hänen oma vastustuskykynsä piti taudin piilossa eikä se ollut millään lailla aktiivinen. Mutta omistajatar päätti toisin: Sairasta kissaa en halua, sehän saattaa olla tarttuva! Hän ei vaivautunut ottamaan asiasta selvää, eikä ymmärtänyt, että virus ei ihmiselle aiheuta mitään. Hän vain yksinkertaisesti kantoi Eeron talvipakkaseen.
Apua huolestui talon vahtimestari hyvin suomalainen ilmiö. Hän huomasi, ettei Eero enää pyrkinyt sisälle, vaan makasi pienellä lumihangella kerällä. Kissapolo oli paleltunut ja uupunut ja alkoi nuokkua uneen, mikä talvipakkasella tietää yleensä menoa, jolta ei enää herää. Nainen ei kääntänyt katsettaan pois, vaan vei Eeron omaan pieneen työtilaansa, levitti oman takkinsa kissan makuualustaksi lämmittimen viereen ja tarjosi lounaastaan keitettyä ohraryynipuuroa, joka oli Eerolle todellinen pelastus lämpö ja ruoka palauttivat kipinän hänen elämäänsä.
Myöhemmin Eero pääsi eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin. Hänellä oli pahat paleltumat ja flunssa, mutta hoito tepsi aikaa myöten. Nyt Eero on täysin toipunut, vahva ja jälleen luottaa ihmiseen. Hänet on leikattu, rokotettu ja hänellä on suomalainen eläinlääkäripassi.
Vielä nuori herra ikää vasta kolme vuotta. Uskomattoman hellä, kaipaa ihmistä lähelleen koko sydämestään: halaa tassuillaan, kehrää suoraan korvaan kuin laulaen omanlaistaan laulua, puskee päätään vasten ja suukottelee ne ovat hänen suosikkileikkejään. Joka kerta on vaikeaa erota vapaaehtoisista ja palata takaisin häkkiin. Ei epäilystäkään, Eero on kotikissan prototyyppi tarkoitettu asumaan lämpimässä, ihmisrakkaudessa ja huolehtivissa käsissä.
