Tiedätkö, tänään kävi kyllä sellainen tilanne, että vieläkin pyörii mielessä. Eli Sari, meidän naapuritalosta Helsingistä sä tiedät hänet, se joka aina hymyilee postilaatikolla oli menossa aamulla töihin. Oli syksyn harmaa aamu ja kiire jonkun verran. Sari ehti jo tuulikaappiin, kun tajusi eteisessä, ettei kännykkää ollut mukana. No, ei siinä auttanut muu kuin palata takaisin. Hän painoi hissin nappia, hyppäsi kyytiin ja, usko tai älä, hissi jumittui just kasikerrokseen. Siellä Sari sitten istui ja odotteli liikuntahissin pelastusta.
Yhtäkkiä Sarin korviin kantautui ääni hissin ulkopuolelta, siis ihan tuttu ääni hänen miehensä, Jari, seisoi käytävässä! Jari jutteli jonkun kanssa, ja hetken päästä Sari tajusi, että se toinen oli naapurin Kaisa, se asunto 40:n nainen, tiedäthän. Jari siinä sitten suloisesti höpötteli: Rakas Kaisa, en malttaisi odottaa, että ollaan taas yhdessä. Kaisa vastaa siihen, että tänään illalla me nähdään, odotan sua kymmenen jälkeen.
Jari siinä utelee sitten: Onko sun mies taas yön töissä? Ja Kaisa nauraa, että “koko viikon yövuoroja, lähtee puoli kymmeneltä ja palaa aamulla, meidän täytyy pitää kiirettä.” Jari hermoilee hissin jumituksesta, muttei tajua, että Sari on just siinä hissin sisällä, seinän takana.
Sari ensin mietti, ettei se nyt voi olla hänen Jari, mutta sitten Kaisa mainitsi miehen nimen ja vielä Sarin itse, ja siinähän se totuus sitten rävähti silmille. Jari pettää häntä, ja just heidän oman talon kahdeksannessa kerroksessa naapurinaisen kanssa. Sari vaan pyöritteli silmiä siellä hississä: “No niin, nyt tiedän, miksi sun joka iltainen happihyppely on muka niin tärkeää. Hienosti järjestetty. Kyllä mä sulle vielä näytän, millainen lenkkipolku tästä tulee!”
Kun hissihuoltajat vihdoin saapuivat ja pelastivat Sarin, hän oli jo tehnyt suunnitelman mielessään. Ilta saapui, kello lähenteli kymmentä ja Jari ilmoitteli: Sari, mä lähden pienelle iltakävelylle, palaan tunnin päästä. Sari vähän vinoili, että ulkona sataa, etkö voisi pysyä parvekkeella ja katsella sateista Helsinkiä siitä käsin? Jari ei suostu, iänkaikkinen argumentti liikunnasta ja sydämen terveydestä ja tietenkin sateenvarjon kanssa muka pysyy kuivana.
Vähän yli puoli tuntia myöhemmin Jari jo palasi takaisin vaatteetkin puuttuivat melkein! Kävikin nimittäin niin, että Kaisan mies oli saanut vihiä touhuista, joku oli ilmoittanut asiasta, ja mies oli tullut kotiin juuri, kun Jari oli piipahtamassa. Jari tuli henkensä kaupalla kotiin, mutta Sari ei päästänyt heti sisälle. Oven ketju oli lukossa ja Sari kyseli: Missä on sun vaatteet ja miksi näytät siltä kuin olisit kastunut kuin uitettu koira?
Jari mutisi jotain, että parkkipaikalla jouduin ryöstetyksi, pojat veivät kaiken, sisällä on kylmä! Sari siinä koko matkan tyynenä: Sun tavarat on tuossa roskakatoksen vieressä. Kerro Kaisalle terveisiä.
Jari jää hölmistyneenä oven taakse, kun Sari palaa katselemaan televisiota ja miettii helpottuneena, että onpa hyvä, ettei lapset enää asu kotona eivätkä näe tätä kaaosta.
Jari juoksi ulos, löysi laukun roskakatoksesta, pukeutui ja meinasi ottaa taksin äidilleen. Mutta kas, kännykkä unohtui Kaisalle ja oli pakko palata takaisin ja tietysti hissi jumittui silläkin kertaa, sähköt olivat poikki koko talosta, ja kukapa muu kuin Jari jäi taas kahdeksanteen kerrokseen jumiin, ihan kuin Sari aamulla.
Kun sähköt tuli takaisin ja Jari pääsi hissistä, kotiin ei ollut asiaa, koska avaimet olivat Sarilla eikä Jari voinut kutsua ketään ilman puhelintaan. Kun Jari tuli alakertaan portaita pitkin, hän kohtasi Kaisan, jolla oli myös matkalaukku ja kiire pois asunnosta. Jari kysyi: Onko mun puhelin sulla? Kaisa vastasi peloissaan: On, ja sun vaatteet myös.
Sitten pari kömpelösti matkasi kahdestaan alas hissillä ja tilasi molemmat taksit. Lopulta he jatkoivat matkaa eri suuntiin ja Sari sai jatkaa arkista Helsinki-päiväänsä vähän levollisemmalla mielellä.
