En mä anna sitä asuntoa
Miksi sä tulit tänne?
Valpuri seisoi ovensuussa, eikä väistänyt yhtään. Käsivarret oviaukossa, kuin olisi vartioinut koko elämää, ei vain huonetta.
Hei, Valpuri Sariola.
Mä kysyin miksi.
Katri ei sanonut heti mitään. Katsoi kynnykselle, matolle se sama kapea sinivalkoinen, jonka oli joskus itse ostanut HSL:n asemakäytävästä. Se oli edelleen siinä, vähän rähjääntynyt mutta ei heitetty pois.
Saanko tulla sisään?
Tauko oli pitkä. Valpuri ei liikahtanut. Sitten hän kuitenkin astui sivuun sanomatta mitään ja meni keittiöön. Sitä saattoi pitää myöntymyksenä.
Katri astui perässä, sulki oven. Tuulikaapissa tuoksui tutulta, muttei aivan samalta kuin ennen. Silloin täällä haisi aina vähän savulle, kun Eero roikotti tupakkatakkiansa vasemmassa naulassa. Nyt siinä roikkui vain vanha flanellikylpytakki ja paksu pipo.
Keittiössä Valpuri jo kolisteli vedenkeitintä, vaikka selvästi ei ollut tarjoamassa mitään. Hän vain halusi jotain tekemistä käsille.
Näin valot ikkunassa, Katri sanoi. Kävelin ohi.
Kymmeneltä illalla?
Bussi oli myöhässä. Odottelin pysäkillä.
Valpuri laski keittimen alas ja kääntyi. Katsoi Katria kuin ihmistä, johon ei enää ihan luota, mutta jota ei ole vielä kokonaan päästänyt irti.
No riisu pois, hän sanoi lopulta. Kerta kerran tulit.
Katri ripusti takkinsa samaan vasempaan naulaan, pipon viereen. Sitten vähän nolona siirsi sen oikealle.
He istuivat keittiönpöydän molemmin puolin. Valpuri kaatoi teetä, vaikkei kysynyt haluaako Katri. Laski kupin hänen eteensä, siirsi sokeria pöydälle vilkaisematta. Askeleet ja eleet, jotka tulevat selkärangasta, joita tekee automaattina, koska vieras on vieras, vaikka aivot kuinka pistäisivät vastaan.
Miten menee? Katri kysyi.
Ihan Valpuri piteli kuppia molemmin käsin. Niin kuin aina.
Katari tarkkaili Valpurin käsiä, samanlaisia kuin kaikilla heidän iässään: näkyvät rystyset, vanhuuden läikät. Nyt niissä ei ollut mitään rauhallista puristus oli liian kova sanoille ihan ja aina.
Mä halusin jutella.
Mistä?
Paljosta.
Papereista?
Katri mietti hetken.
Ei pelkästään.
Valpuri siemaisi teetä ja laski mukin pöytään. Ääni oli pieni napsahdus sellainen josta ei tiedä onko mitään vai kaikki.
Papereista puhut juristin kanssa. Mä olen sanonut jo kaiken.
Tiedän.
Miksi sitten jankkaat.
Se ei ollut kysymys, eikä Katri vastannut siihen kysymyksenä. Sippasi teetä, poltti kieltä, laski kupin alas.
Ulkona tihkutti se pienin syyssade, mikä ei sada vaan leijuu ilmassa. Katulampun valo heilui pihalla, varjo kulki ikkunalaudalla muuttaen paikkaa.
Katri tunsi tämän keittiön hyvin. Tiesi, että vasemmassa laatikossa on naruja ja vanhoja paristoja, jotka Eero ei koskaan osannut heittää pois kun niissä saattaa olla vielä vähän virtaa. Tiesi, että lavuaarin alla on sanko, joka tulee esiin kun putki vuotaa, ja joka vuotaa joka syksy. Tiesi, että jääkaapin takana on kolo, johon kolikko kerran pyöri, ja sitä kaiveltiin mittanauhalla puoli tuntia; Eero nauroi, Aleksi nauroi, ja hän nauroi mukana.
Aleksi. Kolme kuukautta.
Mä toin hilloa sanoin hänelle. Sitä kirsikkahilloa. Laitoin kassiin oven viereen, et ehkä huomannut.
Valpuri vilkaisi tuulikaappiin, sitten taas pöytään.
Huomasin.
Sähän pidät kirsikasta.
Pidin. Tauko. Pidän.
Se lipsahdus oli tarkka. Kuin Valpuri ei tiedä koska menneisyys muuttui nykyhetkeksi.
Katri ymmärsi. Hänkin puhui Aleksista preesensissä joskus, keskellä lausetta, ja sitten tuli sellainen tauko, ettei ollut pitänyt aloittaakaan.
Kuulin että sun piti mennä Teijalle Turkuun, Katri sanoi.
Piti. En ole mennyt.
Miksi vitkuttelet?
Kaikkea, Valpuri huitaisi. Hommia.
Katri katsoi. Ei ollut mitään hommia, kumpikin tiesi. Oli tämä asunto, jota ei halunnut jättää yksin. Pelko, että palaa eikä mikään ole entisellään. Tai että Teija rupeaa voivottelemaan ja itsensä surkutteleminen ei sopinut Valpurille.
Valpuri Sariola, Katri sanoi, ääni vähän hiljeni ja muuttui. En tullut papereiden takia. Ihan totta.
Ihan totta, Valpuri toisti, eikä ollut ihan selvää uskooko hän vai vain toistaa.
Tiedän, että oot mulle vihainen.
En ole vihainen.
Hyvä.
Mä vaan en nyt äänessä oli elävyyttä, jotain tuloaan tekevää ymmärrä. Kuinka voi. Puoli vuotta. Sä jo, kai, mennyt eteenpäin. Mä oon täällä.
Katri ei sanonut sä ymmärsit väärin tai muuta puolustelevaa. Hän vain istui.
Mä näin sut, Valpuri jatkoi. Lyyli, se naapuri, sanoi nähneensä. Kahvilassa jonkun kanssa, elokuussa. Aleksanterinkadulla.
Se oli työkaveri. Tehtiin yhdessä projektia.
Työkaveri, toisti Valpuri kaikuun.
Niin.
Valpuri nousi ja meni ikkunaan. Pysähtyi selin, katsoi sateeseen ja katuvaloon.
Aleksi tykkäsi susta, sanoi hän. Ehkä enemmän kuin sä tajuat.
Tajusin.
En tiedä.
Katri puristi teekuppia. Sisällä kaikki heilui, kuin katuvalon varjo. Jos hän olisi sanonut nyt jotain, olisi sanonut liikaa. Antoi olla.
En sano, että sä olet huono ihminen, Valpuri sanoi. Et ole. Oot nuori, nelkytkaks. Elämä edessä. Mulla kuusikymmentä kahdeksan, ja yksi poika oli. Yksi.
Tiedän.
Ja nyt ei enää. Ja sä tulit hillo mukana.
Se olisi kuulostanut julmalta, ellei olisi ollut niin osuvaa. Katri tunsi kiitollisuutta, jota oli vaikea selittää.
En mä osaa muuten Katri sanoi. Mä en osaa ilman sanoja. On tultava jotenkin, on sanottava jotain. Hillon kanssa, ilman hilloakin olisi ollut vaikeampi.
Valpuri kääntyi katsomaan ihan suoraan.
Sä itkit ennen kuin tulit sisään?
Hieman.
Rappukäytävässä?
No joo.
Valpurin ilme pehmeni, ihan vähän. Hän istuutui takaisin.
Ollaanko me vähän hölmöjä, hän sanoi.
Se oli ensimmäinen ilta, kun äänessä ei ollut piikkiä.
He hiljenivät. Sade ulkona vain tiheni, nyt kunnolla.
Kerro mulle, Katri pyysi. Siitä testamentista. Mikä loukkasi. Ei juristin kautta vaan suoraan.
Valpuri katsoi kummastellen, pehmeästi.
Se asunto, hän sanoi. Eeron ja mun ostama. Me säästettiin siihen, lähes kahdeksan vuotta. Aleksi oli nuori, haluttiin että sillä on oma. Hän asui siellä, sinä myös, en sano että se oli huonoa. Mutta se oli hänen. Nyt papereissa…
Nyt se siirtyy mulle lain mukaan, Katri jatkoi hiljaa.
Ete te ollut naimisissa.
Asuttiin yhdessä kuusi vuotta.
Tiedän. Valpuri laski kädet pöydälle. Mä vaan luulen että hän olisi halunnut että mulla on joku osuus siinä. Hän ei olisi halunnut, että mulle käy näin.
Hän teki testamentin, omin käsin.
Tiedän. Tauko. Ehkä oikein teki. Eka olin vihainen. Nyt en enää. Nyt vain outo olo.
Mikä outo?
Miksi sä pidät sitä? Sanoit Lyylin tytölle ehkä muuttavas pois. Miksi et sitten anna suoraan pois?
Katri katsoi pöytään.
Silloin oli erityisen vaikea. En tiedä vielä, mitä teen.
Jos myyt Valpuri aloitti.
En ole myymässä.
Jos kuitenkin Valpuri piti päättäväisesti kiinni. Sanoisitko ensin mulle? Et vieraalle, vaan mulle.
Nyt Katri tajusi, että tässä oli se ydin. Ei neliöt eikä rahat. Vaan se, ettei tule vieraaksi. Oikeus kuulla eka. Pitää jokin lanka kiinni pojassa naisen kautta, joka asui hänen luonaan, söi hänen keittiössään, tunsi pojan eri tavalla, mutta silti totuudella, johon Valpurilla ei ollut pääsyä.
Sanon sulle ensin, Katri lupasi. Lupaan.
Valpuri nyökkäsi lyhyesti. Kaatoi lisää teetä itselleen.
Söitkö mitään tänään? hän kysyi.
Aamulla yhden sämpylän.
Aamulla. Hän avasi jääkaapin kyselemättä lisää. Keitin eilen keittoa. Nokkoskeittoa. Otatko?
Otan.
Kun Valpuri lämmitti keittoa, Katri katsoi hänen selkää. Mietti: jos elämä olisi mennyt toisin, ehkä he olisivat osanneet olla eri tavoin. Käyneet mökillä yhdessä, viettäneet juhlia, soitelleet muutenkin. Tai ehkä ei. Ehkä tämä olisi aina ollut vähän samantyyppinen. Liian erilaisia, jotta olisivat voineet olla aivan läheisiä, mutta ei kuitenkaan toisiaan yhdentekeviä.
Keitto oli hyvää. Yksinkertaista. Porkkanaa, sipulia, nokkosta, vähän tilliä. Sellaista mitä keittää itselleen arkena, ei vieraille.
Hyvää, Katri sanoi.
Äläs nyt kehhu liikoja.
Oikeasti hyvää.
Valpuri söi hiljaa. Sitten, vilkaisematta suoraan:
Hän etsi sua sairaalassa. Tiesitkö?
Katri pysähtyi.
Mitä?
Lähdit silloin keväällä. Konferenssiin kuulemma. Hän meni tutkittavaksi, minä kävin katsomassa. Kysyi koska tulet. Sanoin, en tiedä. Hän sanoi: pitäis tulla jo tänään. Sitten: ehkä huomenna. Sitten: eikö enää tulekaan.
Katri laski lusikan.
Tulin seuraavana päivänä, kun kuulin.
Tiedän. Valpuri katsoi viimein silmiin. En syytäkään. Kerron vain.
Miksi?
En tiedä. Että tiedät. Että joku muukin tietää.
Se oli rehellistä. Katri tunsi suussaan kuivan paikan, joi jäähtynyttä teetä.
Hän ei koskaan sanonut pelkäävänsä, Katri mumisi. Luulin hänen olevan tyyni, rauhallinen. Ajattelin että hän vain ärsyyntyy jos pyörin ympärillä.
Hän ei pitänyt säälistä.
Niinpä. Siksi uskoin tekeväni oikein.
Ehkä oikeinkin. Valpuri keräsi astiat. Ehkä ei. Kuka sen tietää.
Se kuka tietää jäi ilmaan eikä liikkunut.
Katri auttoi astioissa, vaikka Valpuri ei pyytänyt. Yhdessä tiskaaminen oli niin tavallista, että sillä oli painoa, vaikka kumpikaan ei sitä sanonut.
He palasivat pöytään. Valpuri avasi kaapin ja toi pöytään kaurakeksiä. Sitä lajia, mikä murenee pussin pohjalle, Lidlin vaihtoja.
Lyyli sanoo, että mun pitäis mennä johonkin kerhoon, Valpuri sanoi. Maalaamaan vesivärillä eläkeläisten kanssa, torstaisin työväentalolla.
Haluaisitko?
En tiedä. Tuntuu vähän hassulta.
Miksi hassulta?
Mun iässä.
Just tässä iässä on oikea aika, sanoi Katri. Ihan totta.
Valpuri katsoi häntä vähän vino hymyssä.
Puhut kuin joku sosiaalityöntekijä.
Ja sä kuin olisit satavuotias.
Kuusikymmentäkahdeksan.
Ei se ole sata.
Kaurakeksi mureni suuhun.
Mä oon ollut aina puuhissa. Mies, sitten Aleksi, sitten työ, sitten muka lapsenlapset, joita ei koskaan tullutkaan. En mä osaa muuten. Vesiväreillä maalaaminen on muuten.
Ehkä pitää opetella.
Helpommin sanottu.
Vaikea sanoa, Katri vastasi. Mullakin on vaikeaa.
Valpuri katsoi suoraan.
Menetkö sä sitten kerhoon?
En, mutta jotain pitää keksiä. Työkaverit, ystävät, kaikki on. Mutta kun tuun kotiin, en tiedä mitä tehdään. Istun ja mietin, että jos Aleksi olisi siinä, sanoisi jonkun hullun jutun ja kaikki järjestyisi.
Tauko.
Osasi se jutella höpöjä, Valpuri myönsi.
Osasi.
Tulee sanomaan jotain niin kuin äiti, lapsena luulin että hiiri on pieni hirvi. Mistä näitä?
Kertoi mulle että norsu on mongoliaksi zaan ja se on kuulemma hauska, koska kuulostaa itseltään.
Valpuri nauroi, lyhyesti ja yllättyneenä.
Mitä vaan se keksi.
Luki paljon.
Luki. Viidestä ikävuodesta alkaen kirjankansissa. En meinannut saada pöydästä irti.
Näytti kerran kuvan: te siellä mökillä, Aleksi kahdeksan, istuu rappusilla kirjankansien kanssa, kaikki muut pelaa ja hän lukee.
Muistan sen mökin. Valpuri katsoi kaukaisuuteen. Kollalla oli kasvimaa. Se jynssäs, Aleksi luki, minä kummeksuin. Lopulta olin että olkoon.
Mitä se silloin luki?
Merikapteeneista. Merestä. Ei ollut merta koskaan nähnytkään, 16-vuotiaana vasta käytiin. Seisoi pitkään rannassa. Kollalta kysyi: no miltä tuntuu? Aleksi sanoi: ei se ollut sellainen. Mikä sitten? Pienempi. Kirjoissa se oli isompi.
Katri hymyili. Oli kuullut tämän Aleksilta eri tavalla, mutta samana tarinana. Mikä lie totuus, perheessä tarinat sulautui yhteen.
Hän puhui paljon Kollasta Katri sanoi. Kaipasi isäänsä.
Kolla, oikealta nimeltään Erkki Sariola, kuoli kuusi vuotta sitten, vähän ennen kuin Aleksi tapasi Katrin. Eivät ehtineet nähdä.
Kaipasi, Valpuri sanoi vain. Niin minäkin.
Kaipaatko paljon?
Joka päivä. Ei katkerasti, vaan niin kuin pelkän rehellisesti. On tottunut, silti kaipaa. Se ei ole ristiriidassa.
Ei ole, Katri myönsi.
Oli hiljaista.
Kerro Aleksista pienenä, Katri pyysi. En oikeastaan tiedä, ei hän halunnut puhua lapsuudesta.
Valpuri katsoi pitkään.
Miksi haluat?
Haluan vaan tietää. Nyt kun on vielä joku jolta kysyä.
Se oli vähän suoraa, mutta Katri ei pyytänyt anteeksi.
Valpuri oli hetken hiljaa. Nousi sitten, katosi olohuoneeseen. Katri kuuli, kun laatikko avattiin.
Tässä on hänen, valokuvia ja vihkoja. Kävin läpi syyskuussa, osan jaoin, osan säästin.
Hän avasi kannen. Sisällä oli vihkoja, leluja, piirustuksia. Katri otti yhden vihkon, luki: Aleksi Sariola, 2. luokka.
Voi Luoja, hän mutisi.
Just näin mä ajattelen, Valpuri vastasi.
He selasivat yhdessä, Valpuri kertoi, Katri kuunteli. Kuinka Aleksi yritti kuusivuotiaana opetella seisomaan päällään, ja kulki viikkokaupalla kuhmu otsassa. Kuinka kerran toi kotiin kissan, isä ei pitänyt, lopulta piti, lopulta kissa muutti pois, ja Aleksi sanoi: Se halusi omaan elämään se on sen oikeus. Kuinka 14-vuotiaana ilmoitti ryhtyvänsä ohjelmistosuunnittelijaksi, koska ne eivät juokse ulkona ja voivat tehdä töitä tohveleissa.
Tohveleissa hän tekikin, Katri sanoi.
Lupaus pidetty.
Oli jo melkein puoleenyöhön, kun Katri vilkaisi kelloa.
Mun pitäis mennä. Viimeinen bussi lähtee kohta.
Jäisit, Valpuri sanoi nopeasti, ehkä itsekseen yllättyen. Sohva olkkarissa, laitan lakanan.
Ei musta ole vaivaksi.
Kenelle muka vaivaksi?
Katri vilkaisi. Valpuri katsoi pois, kuin ajatus oli tullut suusta eikä päästä.
Selvä, Katri sanoi. Kiitos.
Kun Valpuri petasi sänkyä, Katri tiskasi. Katseli pimeää ikkunaa ja keittiön kellertävää valoa, omaa varjoaan. Hän mietti, ettei olisi kolme kuukautta sitten voinut kuvitella tätä iltaa. Tätä keittoa, vihkoja, tätä jäisit.
Ajatteli, että kun läheisestä tulee vain muisto, jää jäljelle jotain elämästä, jota ei korjata sanoin eikä lakimiehen kautta. Pitää vaan tulla hillon tai ilman.
Hän ei tiennyt, liikahtaisiko mikään. Mutta tänään oli liikahtanut vähän.
Olohuone oli se sama, jossa hän oli joskus majoittunut Aleksin kanssa. Sohva oli tuttu, vähän lysähtänyt, ruskeaksi kutsuttu villaviltti enemmänkin savenvärinen oikeasti. Katri kävi maate, katseli kattoa.
Hyllyllä kirjoja, enimmäkseen Erkiltä jääneitä, haalenevia selkiä. Tuntematon sotilas, Havukka-ahon ajattelija, jotain historiasta. Yksi ohut poikkesi joukosta. Katri nousi istumaan, katsoi: Kirjeitä ei mistään, outo tekijä. Hän tarttui, avasi ekan sivun. Nimilehdellä luki kuulakärkikynällä Aleksin käsialalla, jonka Katri olisi tunnistanut missä vain: Äidille synttäreiksi. Lue hitaasti. Rakastan.
Katri sulki kirjan. Laittoi takaisin hyllyyn.
Katsoi kauan himmeässä valossa.
Takana oli hiljaista, vain Valpurin askelet, lattian narahdus kaapilla, hanan lyhyt suhahdus. Elämä jatkuessaan kuitenkin, pienesti, tavallisesti.
Aamulla Valpuri keitti puuron. Katri tuli keittiöön, Valpuri sanoi istu ja laski lautasen depistä. Vieressä lasi appelsiinimehua, jota Katri ei lainkaan odottanut. Ikkunasta näkyi harmaa lokakuun aamu, märkä asfaltti ja lähes paljaat oksat.
Mihin aikaan meet töihin? Valpuri kysyi.
Kymmeneksi ehtii.
Hyvä. Täältä metroon nopeasti. Hän keitti puuroa. Menetkö metrolla?
Menen.
Kolmas pysäkki, muistan.
Muistat, Katri sanoi, ja hymyili yllättyneenä.
Aleksi kertoi. Kuivasti, ilman mitään selittelyä.
Katri söi puuron. Se oli täysin suolainen, voisilmä keskellä. Sellaista kuin omassa lapsuudessa. Omassa kodissa siitä oli tullut makeata.
Mä näytän sulle jotain, sanoi Valpuri. Hän toi kirjekuoren. Löysin kun siivosin. Armeija-aikaisia. Aleksi ei käynyt armeijaa, mutta oli kesäleirillä, kirjoitti silloin mulle. Näytän vain, tää jää mulle. Mutta lue.
Katri avasi, kolme sivua pienellä käsialalla.
Aleksi kirjoitti sumusta, josta näki aamulla vanhan poppelin, siitä että joskus hyvä kun joku vain pysyy. Ja että kaipaa kotiin, kaipaa äidin karjalanpiirakoita, kaipaa hiljaisuutta omassa huoneessa.
Se oli eri Aleksi. Nuorempi, pehmeämpi, ei vielä valmis.
Saanko kopioida? Tai ottaa kuvan? Itselle.
Valpuri katsoi hetken.
Ota kokonaan mukaasi. Tää ei mulle enää ole tarpeen.
Se on sun.
Katri. Ensimmäinen kerta illan ja aamun aikana, kun Valpuri käytti etunimeä. Ota.
Katri laittoi kirjeen takaisin kuoreen ja laukkuunsa. Ei löytänyt sanoja.
He tiskasi taas yhdessä.
Mee nyt Teijalle, Katri sanoi. Asunto pysyy paikallaan. Teija odottaa.
Soitti viime viikolla, näytti loukatulta kun en tullut.
Mee vaan.
Katotaan.
Valpuri Sariola.
No, katotaan.
Katri ripusti pyyhkeen naulaan.
Mäkin voin tulla käymään täällä sanoi. Jos sopii, joskus.
Valpuri sulki hanan, kuivasi kätensä. Katsoi pitkään.
Tuu. Keitän sulle keittoa.
Nokkosella?
Vai haluatko ohralla?
Nokkosella menee.
Hyvä.
Katri pukeutui. Valpuri saattoi ovelle. Katri veti takin päälle, nappasi laukun, kääntyi.
Kiitos yöstä.
Anna olla. Valpuri käänsi pään pois. Mee, ettet myöhästy.
Katri tarttui ovenkahvaan, pysähtyi.
Se kirja jonka Aleksi osti sulle. Luitko?
Aloitin. Tauko. Hitaasti.
Siinä lukee lue hitaasti.
Näin. Hetken hiljaisuus. Tunsikin mut.
Katri nyökkäsi ja avasi oven.
Hei sitten.
Hei vain, sanoi Valpuri.
Ovi meni kiinni. Katri seisoi rappukäytävässä, kuuli kuinka lukko kilahti, vasta pienen tauon jälkeen, kuin Valpuri olisi viipynyt kuulostelemassa.
Rapussa tuoksui kostealta ja vähän maalilta. Lamppu yläkerrassa vilkkui mutta ei sammuttanut valoa. Katri käveli portaita alas, kaide kylmänä kädessä.
Ulkona sama lokakuun aamun harmaus, ihmiset matkalla töihin, bussi mennä jyrähti ohi, pulut tepastelivat kiireisinä. Kaikki aivan tavallista, ja samaan aikaan aivan erityistä.
Katri käveli kohti metroa ja mietti, että sovinto ei tapahdu yhdellä päätöksellä, eikä se muuta kaikkea kerralla. Se on ehkä juuri tätä: keitto. Vanhat vihkot. Yö sohvalla. Pyyhe kädessä. Kirje laukussa.
Hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi. Ei, millaiseksi he, hän ja Valpuri, tästä muotoutuvat. Ei anoppi ja miniä, ei pelkät tutut, eikä ystävät. Jotain muistojen sitomaa, jotain, missä molemmat rakastivat samaa ihmistä kukin tavallaan eikä sekään tee väkisinkin läheisiksi, muttei täysin vieraiksi.
Laukussa oli kirjekuori. Katri päätti: ei avaa sitä uudelleen ennen iltaa.
Hän meni metroon. Ovesta sisään, ovi kiinni, juna liikkeelle.
Muutamaa pysäkkiä ennen omaa kaivoi puhelimen ja kirjoitti Valpurille viestin: Pääsin hyvin. Kiitos puurosta.
Vastaus tuli parinkymmenen minuutin päästä, kun Katri ripusti takkia työpaikan naulaan, mietti jo palaveria.
Eipä kestä. Hillopurkki on kaapissa.
Katri luki, pisti puhelimen pois, riisui takin.
Käytävällä joku nauroi, ihan sopimattomassa paikassa. Ikkunasta näkyi palanen taivasta, harmaanvalkea. Ehkä illalla selkenee. Tai sitten ei. Lokakuu on arvaamaton.
Hän meni palaveriin.
Perjantai-iltana, kolmen päivän päästä, Valpuri soitti. Katri oli juuri lämmittämässä ruokaa ja vastasi kolmanteen pirinään.
Mä lähden Teijalle, Valpuri sanoi ilman tervehdystä. Lauantaina aamusta.
Hyvä.
Kymmeneksi päiväksi.
Hyvä.
Tauko.
Et suutu kun soitin?
En. Olen iloinen.
No. Tauko. Sano Teijalle terveisiä.
Sanon.
Kuule, Katri…
Niin?
Se hyllyssä oleva kirja siinä huoneessa missä nukuit. Ota mukaasi seuraavalla kerralla. Se oli Aleksin oma, saakoon olla juuri sillä.
Katri seisoi lieden ääressä, kippo kädessä. Ruoka meinasi jo kiehua yli.
Hyvä, otan.
Ja siinä se, nyt minä rupean pakkaamaan.
Hyvää matkaa.
Kiitos.
He olivat hetken hiljaa, sellaista hiljaisuutta ei tarvitse täyttää.
Hei sitten, Valpuri sanoi.
Hei sitten.
Katri laski hellan, nosti lusikan kupeeseen. Katsoi ulos, missä illan pimeys ja katuvalot jo paloivat.
Jossain päin Turkua Teija odotti, ehkä keitteli jo pannua. Jossain hyllyssä oli kirja, jonka kannessa luki: lue hitaasti ja rakastan. Jossakin kaapissa hillopurkki.
Siinä kai kaikki tärkein. Ei se, mitä juristi on kirjannut. Ei neliöt, ei paperit. Vaan tämä. Hillopurkki vieraassa kaapissa. Kirje laukussa. Jonkun lause, joka tulee väärään aikaan ja menee suoraan perille.
Katri otti lusikan ja sekoitti soppaa.
