Kolli-Veikka
Liina, oletko järjiltäsi? Toini repii sinut palasiksi, jos tämä tulee ilmi!
Kaisa, mutta mihin minä sen laittaisin? En kai uloskaan voi! Sääli sitä! Ihan elävä!
Kissa ehkä on elävä, muttei ole varmaa kauanko sinä olet, jos pidät sen täällä.
Kaisukka, älä nyt viitsi! Ei tämä mikään tiikeri ole, vain pieni kissanpentu. Olkoon nyt vähän aikaa, jooko?
Mitä sinä minua houkuttelet? Kaisa naurahti silittäen oranssinpunaista rääpälettä, joka oli putkahtanut huoneeseen odottamatta. Luuletko etten itsekin sääli sitä? Mistä sinä tämän rääpäleen löysit? Laiha kuin saunavasta! Eikä pysy pää pystyssä. Kyllä on aarre!
Mennään jo! Liina sieppasi pitkän villahuivin, jonka Kaisa oli kutonut, ja pyöräytti sen löytöpennun ympärille. Pääsin just työvuorosta metsäpolun kautta kotiin, ja siinä se vaan makasi polulla. Oli kai ryöminyt puskista tai joku oli tuonut ja jättänyt. Koko kissaparka oli jo lumessa. En olisi huomannut, ellei se olisi ollut näin oranssi. Nostin syliin, ihan kylmä jo. Hetken luulin, ettei enää ole elossa. Hetken päästä kuului ihan pieni henkäys olihan se elossa. Otin syliin ja juoksin asuntolaan. Liina tirskui kaataessaan maitoa emalimukiin lämmittääkseen sitä. Toini katsoi minua kuin kummitusta kun kipitin käytävällä, leuka melkein lattiassa.
Nyt kyllä käy kutsu puhutteluun. Voi Liina, Toini saa varmasti raivon! Muistatko kuinka hän haukkui Riittaa, kun tämä toi kissan? Melkein heitti pihalle koko tytön. Järjestystä pitää olla! Eikä asuntoon mitään eläimiä muka.
Kaisukka, et kai sinä kerro kenellekään? Liina käännähti huolestuneena ovelle. Jos se tulee kun en ole, piilotatko kissan? Vain lämmitän maidon ja tuon takaisin.
Mene, mene! Kaisa sieppasi huivin kissalla pöydältä ja pudotti keskeneräisen neuletyönsä pois korista. En ole mitään nähnyt, en mitään tiedä, enkä mitään sano! hän lauloi, painoi korin kannen kiinni ja iski silmää. Mene vaan, älä pelkää!
Liina katosi käytävään. Kaisa kurkisti koriin ja pudisteli päätään.
Jo on onni tuonut aarretta! Punanuttu-suulas… Hengitä nyt, rääpäle! Liina on hyväsydäminen. Jos sinulle käy jotain, se murehtii vuosia. Sitäkö minä haluan?
Kissanpentu ei sanonut mitään. Se tuskin hengitti, makasi silmät kiinni, ei reagoinut edes ääniin.
Huoneessa laskeutui hitaasti hämärä. Ilta pehmensi värit, eikä Kaisa viitsinyt sytyttää valoja. Parasta aikaa, kun on ilta vapaana. Jos olisi iltavuoro, heti kotiin ja samantien nukkumaan. Nyt voisi rauhassa lukea, vaihtaa Liinan kanssa kuulumisia. Voisi kysellä miten Liinan ja Maunon jutut sujuvat. Kaisa huokaisi. Liinaa onnisti: oli mies, oli jo kihlatkin. Itse eipä ole mitään. Ja kenelle näin roteva täällä muka kelpaisi? Liina pieni ja sievä kuin nukke. Kaisaa mummo kutsui mökillä kalevalaiseksi sankariksi, kun tyttö jo nuorena laittoi veljeksilleen kuriin. Veliensä kanssa oli pieni, mutta sitkeitä poikia nyt kaikki jo aikuisia, vanhin meni jo naimisiin. Fiksun vaimonkin löysi. Äskettäin Kaisa kävi vielä häissä kotikylässä. Mutta Kaisa itse vain yksin. Ei ketään näy missään. On niin isokokoinen, ettei pojat kaupungissa uskalla lähelle. Missä olisi sellainen mies, joka seisoisi vierellä eikä nolaisi? Ehkä mummo on oikeassa ja pitäisi palata kotiin. Mutta mitä siellä? Kylässä ei ole monta miestä, töitäkin vain navetassa. Turhanko on opiskellut tänne? Tehtaalla ollaan sentään arvostettu, jopa lomaviikko järjestettiin. Kaisa ravisteli päätään, pois synkät ajatukset. Ehtiihän sitä vielä naimisiin! Ei kai ole kohtalo, että jää näin?
Liina tuli pian etsimään pipettiä, jolla ruokkisi kissan. Pennulla ei ollut voimia juoda kiposta. Tökkäili vain turhaan, voimat lopussa. Liinan kyyneleet olivat jo herkässä. Kaisa laski kirjansa ja nappasi oranssin otuksen syliin:
Anna tänne!
Pipetillä maitoa suuhun, päätä hellästi kiinni ja suu aukesi väkisin:
No niin, söisit nyt! Etkö tajua, että sun pitää pysyä hengissä? Sitä varten sinut tänne kannettiin!
Pennulle kelpasi jo vähän.
Kollia alettiin kutsua Veikaksi. Toini ei huomannut melkein vuoteen, että tytöillä oli huoneessaan joku muu kuin he, ennen kuin avonaisesta ikkunasta pujahti oranssiturkkinen salama pörröisine häntineen.
Mikäs se tuo?!?
Hänen huutonsa sai koko asuntolan varpailleen.
Toivottavasti Toini ei pian muista tätä. Liina kyykistyi ja veti Veikan taakseen piiloon. Sehän nappaa hiiriäkin!
Mitä hiiriä muka? Täällä kaikki on järjestyksessä! Toini jyrähti.
Totta kai! Kaisa laski kädet ristiin vahvalle rinnalleen, sipaisi katseellaan Toinia ja tökkäsi Veikan piiloon. Meillä on mallikelpoiset hiiretkin. Pulleita ja siistissä rivissä Veikan petaamina joka aamu sängyn viereen. Seuraavaksi näytän ne. Voitaisiin kutsua vaikka tehtaanjohtaja katsomaan!
Kaisa! Nyt suutuit kyllä Toinille! Toini laski ääntään, tiukensi ilmettään ja kääntyi Liinaan. Sinun tuomisia? Entä kun menet naimisiin, minne viet tämän? Ota mukaasi sitten.
En tiedä. Liina nappasi Veikan syliinsä. Se rakastaa kyllä minua, mutta omistajakseen pitää Kaisaa kai siksi, että on vahva! Kai sitten ikävöi…
No jo on! Toini nauroi, katsoi hämmentynyttä Liinaa. Puhut siitä kuin miehestä! Veikka on vain kissa. Sille kelpaa kellä on ruokaa.
Ei se niin mene. Kaiken teen, ja aina se menee Kaisan luokse. Liina ojensi kissan Kaisalle ja pamautti kättä Toinin olkapäälle. Joko saa pitää sen täällä?
Voi viekas! Toini kohautti hartioitaan ja puhalsi ilmaan. Pitäkää poissa näkyvistä ja korvista! Muuten saadaan kaikki lähtöpassit.
Kun Liina meni naimisiin, Kaisa jäi Veikan kanssa kaksin. Päivistä tuli kummallisen pitkiä, raskaampia. Toini ei kiirehtinyt tuomaan huoneeseen uutta asukasta. Vanha asuntola oli jo viimeisillä päivillään, kaikki odottivat uutta. Rakennus vain seisoi, välillä jatkui, usein pysähtyi. Viikonloppuisin tytöt talkoilivat työmaalla, auttoivat rakennusmiehiä, kävelivät tyhjiä käytäviä ja haaveilivat tulevasta. Yhdellä reissulla Kaisa törmäsi (kuten myöhemmin ajatteli) kohtaloonsa.
Tapani oli, kuten Kaisakin, tullut muualta. Jäi vanhempiensa luo viimeisenä lapsena. Kun molemmat vanhemmat poistuivat yksitellen, päätti muuttaa kaupunkiin. Ei ollut mitään omaa, mutta elämä tuntui iloisemmalta. Tyttöjä riitti, mutta Tapani halusi vaimon sellaisen jolla olisi vähän perintöä, mielellään oma huone tai asunto. Kaisaan tämä ei osunut. Mutta Kaisaa, joka liukui käytävällä ohi, ylväänä ja katsoi ylhäältä alas, Tapani ei voinut olla huomaamatta.
Tapanin kömpelöt kosiskelut huvittivat Kaisaa.
Hui! Mihin minä tuollaisen ottaisin? Hän jää minua päätä lyhyemmäksi! Kaisa hekotteli Liinalle, joka piipahti kylässä.
Kaisa, nyt kyllä! Eihän koko ratkaise? Millainen mies on oikeasti?
En tiedä. Kaisa vakavoitui, katsoi alas. En tiedä, Liina.
Liina nousi vaivalloisesti, silitti Veikan mahtavaa vatsaa ja hymyili väsähtäneenä.
Raskasta? Kaisa kurkotti hunajapurkin vasemmalta.
Ei varsinaisesti. Outoa. Tuntuu kuin seisoisi rautatieasemalla ja odottaisi matkaa jonnekin, missä olisi hyvä olla. Katsoo vain kelloa ja miettii, joko pian mennään. Liina otti hunajan, pussasi ystävää poskelle ja vilkutti kissalle. Hei Veikka. Pidä huolta Kaisasta!
Ehkä oli Liinan raskaus, ehkä Kaisan pitkittynyt yksinäisyys, mutta pian Tapani alkoi viihtyä useammin tässä pienessä huoneessa. Veikka inhosi häntä. Jos Tapani tuli, kissa sähisi, karvat pystyssä selkää kaarena, tai loikkasi ikkunalaudalle ja vaaniskeli siellä häntä viuhuen. Kaisa heitti kissan ulos, tietäen että yöllä se palaisi, eikä antaisi silittää, eikä söisikään. Mitä ihmettä sillä oli? Kaisa ei ymmärtänyt.
Onko se mustasukkainen? hän kohautti harteitaan, kun Toini kysyi, miksi Veikka harhaili hänenkin huoneessaan iltaisin kun Tapani oli kylässä.
Ehkä on. Tai vaistoaa jotain. Ole varovainen, Kaisa. Jos Tapani leikkii ja jättää, miten sitten pärjäät?
Ei hätää, Toini. Ei se kanna sellaista sydäntä. Uskon vakaasti.
Tyttö-rukka… Toini huokasi, mutta lopetti aiheen siihen. Sinullehan tämä elämä on, ei minulle.
Veikka ja Toini olivat oikeassa.
Alkuun Kaisa ei kiinnittänyt huomiota outoon oloonsa. Ajatteli, että maito oli vanhaa, ja Liinan lähettämät sienetkin outoja. Viikkoja kului, mutta olo ei muuttunut. Kaisa vain söi ja olisi voinut nukkua päivätkin. Risteyksessä töistä kotiin Kaisa tapasi Liinan ja purki tuntonsa, ja silloin se selvisi molemmille.
Voi Kaisa! Miten pääsit tähän jamaan? Mikä viikko sun laskujen mukaan? Sanoitko Tapanille?
Kaisa seisoi turtana, ajatukset pyörivät unenomaisena. Jossain syvällä kuului Toinin ääni:
Tyttö-rukka… Ole tarkkana…
Juuri se hajanainen ääni karisti Kaisa hereille. Hän nyökkäsi, painoi kaasua ja kiirehti kotiin kertomaan Tapanille. Vapaa elämä loppui. Nyt piti miettiä tulevaa.
Mutta tulevaisuuden kanssa hän jäikin yksin.
Anteeksi Kaisa, ei käy. Miten minä voin tietää, ettei lapsi ole jonkun toisen? En hyväksy. Tapani kiskaisi kissaa pois jaloistaan, Veikka kävi kimppuun ja Tapani potkaisi kissa ehti kuitenkin purra nilkkaa. Pois!
Veikka räpiköi, mutta sai otteen Tapanin jalasta, ja miehen rääkymä sai Kaisan outoa kyllä naurahtamaan:
Ota ihan rauhassa, Veikka! Älä pilaa vatsaasi moisella. Ei tänne tällaista tuhlata.
Kaisa jäi istumaan, täysin suorana, katsellen ovea joka sulkeutui Tapanin jälkeen. Kissa kieppui jaloissa, ja viimein loikkasi Kaisan syliin, mitä ei ennen tehnyt, ja pötkähti, kehräten hiljaa kunnes nainen nosti hänet alas.
Sairastetaan nyt. Teekuppi tekisi hyvää. Kuumaa, kiitos.
Lapsensa Kaisa halusi omiin nimiinsä. Täytettyään paperit sairaalassa katsoi virkailijaa tiukasti:
Ei ole isää. Eikä ollut koskaan. Äiti on. Eikö riitä?
Liina varusti vauvalle kaiken tarpeellisen, Toini kaivoi tutun kautta hyvän vaunut ja kävi monta kertaa tehtaan johtajan puheilla ehkä uusi huone järjestyisi. Mutta työmaa pysähtyi, johtaja vain levitteli käsiään:
Tahtoisin auttaa, mutta en pysty. Jää sinä vielä siihen, katsotaan myöhemmin.
Huoneessa oli kylmä, vaikka Kaisan kädet tukkivat jokaisen raon. Siksi hän ei hätistänyt Veikkaa pois lapsen vierestä. Kissa ilmoitti heti, että pieni, itkijäinen käärö oli nyt hänen vastuullaan. Kun Veikka kiehnäsi vauvan viereen, tämä hiljeni, tunsi lämpimän karvaturkin. Kaisa hymähti, antoi kissalle herkkuja, vaikka raha oli tiukassa. Veli auttoi, muuten Kaisa olisi ollut pulassa. Tapanista ei kuulunut; mies oli kadonnut kaupungista eikä Kaisa halunnut häntä takaisin. Hän unohti miehen; jätti vain parhaat palat muistoksi pojan.
Suku tuli täysissä voimissaan kun Kaisa ja vauva pääsivät sairaalasta.
Onpa tukeva poika! Sankari suoraan äitiinsä!
Kaisa puri huultaan itkua pidätellen koko suku tuki ääneti, syyttämättä. Veljen vaimo halasi keittiössä, kuiskasi:
Oikein teit. Nyt et ole yksin. Hyvä mies tulee vielä, Kaisu, älä murehdi. Kaikki eivät ole niin kehnoja. Poikaa kasvatetaan yhdessä.
Lupa piti. Joka toinen viikko joku veljistä toi kassillisen ruokaa ja vitamiineja. Kaisa kantoi tarvikkeet kotiin ja pyyhki kyyneleensä, ilosta. Niin vähän lopulta ihminen tarvitsee vain että joku seisoo takana, rakastaa, aina on rinnalla ja auttaa. Se ajatus antoi Kaisalle voimaa.
Päiväkoti oli uusi koetus. Valtteri sairasteli, Kaisa juoksi töiden ja kodin välillä. Ilman Toinin ja Liinan apua olisi luovuttanut ja palannut kylään, vaikka siellä olisi pitänyt asua vanhimman veljen perheen nurkissa siihen ei halunnut.
Istuen Valtterin vuoteen vierellä, kuumeilevaa poikaa katsellen, Kaisan ajatukset pyörivät surrealistisena ympyränä ehkä kaikki eivät saa elämäänsä oikeudentuntoista, pysyvää ihmistä. Eikä haaveillut enää turhista korulauseista tai pehmeistä tuoksuista kuten Tapani. Kaisa kaipasi ihmistä joka kuiskaisi, Mene, nukutaan. Minä katson Valtteria. Ja sitten veisi heidät sunnuntaina eläintarhaan, ostaisi pojalle ilmapallon, kehui keittoa, laittaisi sen hyllyn seinään, joka on lojunut kulmassa kuukausia. Olisi vain aina paikalla.
Siinä olisi Kaisa perhe.
Uni tuli, kun ei kutsuttu. Kaisa nukahti pöytään pojan sängyn viereen, kumarassa kuin metsän haltija.
Yhtenä yönä tapahtui jotain, mikä käänsi elämän lopullisesti ja asetti kaikki pilkut ja pisteet tähän takkuiseen tarinaan.
Valtteri oli ollut kolmatta päivää kipeä. Kuume ei laskenut ja Kaisa oli uuvuksissa. Lääkärikin asuintalon naapuri kävi joka päivä kurkkaamassa, mutta vain pudisteli päätään.
Olette tehneet kaiken oikein, jatketaan kuten tähän asti. Poika on vahva.
Kaisa ei päästänyt poikaa sylistään, kun tämä nukkui hetken, heräsi taas itkuisena, korvan kipuun. Toini toi iltamyöhällä lämpimän liemen, halasi poikaa, painoi poskensa polttavaan otsaan.
Kovin kuuma!
Ei laske millään, vaikka kuinka koitan.
Kenties hyväkin. Elimistö taistelee.
Kyllä tiedän. Mutta sattuu katsoa kun toinen itkee.
Kyllä siitä yli mennään. Ja jos uuvut, olet pojallekin turha. Syö vähän, käy lepäämään. Aamulla on asiat toisin.
Kaisa nyökkäsi, teki pojalle kääreen. Toini livahti ulos hiljaa.
Kissa kiemurteli sängyssä, häntä pujotellen, aina kun Valtteri yritti napata sen. Poika nukahti lopulta kissan viereen, ennen kuin Kaisa ehti kaiken valmiiksi.
Kaisa kosketti kattilaa pöydällä, nappasi sen hellalle. Silloin kolahti, ennemmin lasin kilahdus, ja Valtteri alkoi itkeä. Kaisa syöksyi huoneeseen, pysähtyi tyrmistyneenä ja sieppasi jakkaran:
Jättikokoinen rotta hyökkäsi, huone pyöri järjetöntä sirkusta. Veikka taisteli sen kanssa henkensä edestä, toinen korva verillä, kylki revittynä. Kaisa nosti jakkaraa lyödäkseen, mutta silloin Veikka nappasi rotan kurkusta kiinni. Ei suostunut irrottamaan, vaikka Kaisa käskyi.
Veikka, kulta, päästä. Se on jo! Selvisit!
Kissa nyyhkäisi kuin pieni lapsi, raahusti ja kapusi sängylle, missä Valtteri jo huusi toista rottaa nähdessään. Kaisa nappasi pojan syliin, avasi oven ja huusi niin että vanha talo paukkui:
Apua!
Tunti myöhemmin, poika lämpimästi käärittynä, Kaisa oli jo Toinilla. Tämä antoi omat avaimensa ja lupasi vahtia kissaa.
Kyllä on häpeä! Rotat meidän talossa! Eikö juuri myrkytetty? Toini raivosi, koska kaipasi järjestystä, mutta vanha talo lahosi käsiin.
Huoneen siivottuaan Toini vei Veikan vahtihuoneeseen, hoiti haavoja.
Oletpa urhea kolli, Veikka! Ei ole turha, että annoin jäädä. Tällaisia kissoja ei ole liikaa.
Veikka makasi raskaasti hengittäen, ei edes yrittänyt nuolla itseään. Ei syönyt, Toini huolestui. Aamulla, vaihdettuaan työvuoron, hän kertoi Kaisalle.
Katsotko Valtteria hetken? Kaisa hosui vaatteitaan kasaan. Miten löytää kissalle lääkäri?
Valtteri pärjää, hyvä että lähdet! Yliopiston eläinlääkäri on vain korttelin päässä.
Kaisa melkein juoksi asuntolalle. Veikka makasi matolla hänen sänkynsä edessä, ojensi tassut surkeana.
Veikka! Kulta! Sinä selviät, pidä vain kiinni! Tulen pian!
Kaisa juoksi eläinklinikalle, tönäisi syrjään nuoren naisen ovella ja karjaisi:
Parasta lääkäriä minulle! Heti!
Nainen säpsähti, mutta kun huomasi Kaisan mitat, nyökkäsi ja katosi takaovesta:
Odottakaa tuossa.
Kaisa istui ja puristi Veikkaa, laski jokaisen henkäyksen. Ovi avautui, ja sisään astui mies iso kuin ukkosenjumala.
Mikä hätänä? Miehen ääni oli matala, jylisevä. Kaisalta vei sanat hetkeksi.
Sitten hän ojensi kissan:
Tässä…
Mikä sen näin repi? Mies tarttui kisaan, pyöräytti varovasti.
Rotat.
Ei ole kuitenkaan pihan kissa, hyvin hoidettu.
On minun kissani.
Missä muka törmäsi rottaan? Pääseekö ulos?
Ei, ihan huoneessa.
Kummallista.
Aiotteko kauan vielä uteluilla? Se on pulassa! Kaisa purkaisi vihansa, kyyneleet silmissään, kissa mitättömänä sylissä. Se pelasti lapseni! Tehkää jotakin!
Turha huutaa. Nimeni on Antti. Entä te?
Kaisa!
Selvä, nyt tunnetaan. Tulevaisuudessa mieluummin järkevästi kuin huutaen.
Lääkäri nyökkäsi ja hymyili yllättäen.
Kyllä Veikka vielä tokenee! Ei hätää.
Vuodet kuluvat unenomaiseno, kuin sumussa, Veikka vaeltaa lastenhuoneessa kiertää nurkat, hypähtää sänkyyn, johon Valtteri on nukahtanut. Pieni Aino, lämmin kämmen kissankarvassa, kääntää unessaan päätä lähempään, hengittää syvään. Kolli kehräilee laulaen jotain kissaunien salasta ja tytön uni syvenee, eikä hän kuule enää toisen oven narahdusta, kun perhe astuu sisään. Kaisa vetää peiton Valtterin päälle, vetää Ainon sukan jalkaan, painautuu miehensä olkapäätä vasten:
Mahtava hoitaja, Antti vai mitä?
Ei tätä parempaa saa rahallakaan. Antti silittää kollin, kerran leikatun, korvan takaa. Hyvä että silloin pidit meteliä, eikä mennyt hukkaan kolme yötä. Tämmöiset kissat ovat kultaakin arvokkaampia.
Onhan se meidän oma kulta. Katso nyt, suorastaan hohtaa.
Veikka työntää kuononsa Kaisan käteen ja venyttelee Ainon ympärille. Kaisa sammuttaa yövalon, nyökkää miehellensä ja sulkee hiljaa lastenhuoneen oven. Lapsilla ei ollut koskaan pelkoa pimeästä. Heillä oli Veikka ja siinä seurassa ei pelännyt mitään.
