Olin kyllästynyt täysin äitisi tempauksiin! Haen avioeroa, tähän se päättyy! sanoin minä Lauralle kajahtavin sanoin oudossa, hyytävässä unessa.
Avain kääntyi lukossa juuri, kun pyyhin viimeisiä murusia hänen käynnistään pöydältä. Muruja korppupussista, joita appi antoi “erityisesti lapsenlapselle”, vaikka Vilppo oli vasta vuoden ikäinen eikä saanut makeaa. Kahvitahra hän läikyttää aina, jääkahvat heiluvat käsien kanssa, kun hän taas pitää kasvatusohjeitaan parempana.
Hei, Laurin ääni oli väsynyt kuin marraskuun taivas. Hän heitti villakangastakin tuolille, katselematta minua.
Minä en sanonut mitään. Jatkoin pöydän hinkkausta ympyröin, vaikka se jo kiilsi kuin jää Saaristomerellä. Sisälläni porisi ja pulppusi, kolme vuotta patoutunutta levottomuutta.
Onko kaikki kunnossa? kysyi Lauri, ehkä aavisti jotain.
Heitin rätin lavuaariin, vesi roiskahti valkoisille laatoille.
Oon saanut kyllikseni sun äidistä! Mä haen eroa, ja siihen se jää!
Sanojani en ollut suunnitellut, ne tulivat kuin kylmä tuuli pohjoisesta, suoraan poskelle. Niitä oli kerätty jo pitkään.
Lauri jähmettyi, suu hölmösti raollaan. Sitten hän virnisti hermostuneesti, kuin joku mikä ei kuulu arkeen.
Mistä nyt oikein…?
Sanoin jo. Ääneni kuulosti tyynemmältä kuin olin. Pakkaa tavarasi. Tai minä pakkaan omani, miten vaan.
Hän asteli keittiöön, rojahti tuolille, laski kasvot käsiinsä. Minä seisoin tiskipöydän ääressä, kädet puuskassa, tuijotin miestä joka neljä vuotta sitten seisoi mukanani talvella vihreässä juhlassa. Oletin, että tästä syntyisi jotain oikeaa.
Sanni, puhutaan nyt rauhassa…
Rauhassa? nauroin kuivasti. Oliko “rauhassa” silloin kun sun äitisi marssi sisään avainperällään, sen jonka sinä annoit salaa, ja rupesi tenttaamaan miksi jääkaapissa on eineksiä?
Hän vain huolehtii…
Hän tekee elämästäni hirvittävää! kohotin ääntä. Joka viikko, joka hiton viikko joku uusi syy ilmestyä tänne, kaivella asioita, arvostella siivousta, moittia ruokia, kommentoida Vilpon pipoa!
Lauri tuijotti hiljaa pöytään.
Tänään hän sanoi nielaisin, aivan kuin sanatkin olisivat liian painavia että olen huono äiti. Vilpon kuullen! Vaikka poika on pieni, kyllä hän jo ymmärtää!
Ei se ollut tarkoitus…
Ei koskaan ollut tarkoitus! löin nyrkin pöytään. Mutta silti minä olen aina syyllinen! Hän ei “halunnut” pilata syntymäpäivääni, kun tuli ja kehui ystävänsä miniää. Ei “tarkoituksella” nolannut, kun jouluna suvun edessä sanoi, että laiskottelen kotona.
Laurin silmissä oli loputonta väsymystä, ei vastaväitteitä, vain uupumusta kuin yön selässä.
Mitä haluat, että teen?
Tämä, juuri tätä kysymystä odotin. Tämä oli viimeinen pisara.
Haluaisin että suojelisit minua! Kerran edes kolmen vuoden avioliiton aikana! Olisi edes kerran asetettu vaimo äidin edelle!
Älä nyt draamaa tee…
Draamaa? ääni karjaisi, kuuluen läpi lastenhuoneen, jossa Vilppo liikahti kuulin itkuhälyttimen vinkaisun. Oli pakko hiljentää. Oliko se draamaa, kun hän puoli vuotta sitten suuttui, kun emme lähteneet mökille joka viikonloppu? Missä kohtaa se on vain “apua”, kun hän vaatii selvityksiä mihin rahamme menevät? Kun päättää lapsen päiväkodin meidän puolesta?
Hän yrittää vain auttaa…
Auttaa!? nappasin äidin tuoman muovipussin keittiön pöydältä. Katso tätä! Hän osti minulle alusvaatteita. Ilman kysymättä! Koska, lainaan, “sinulla ei ole tyylitajua, pitää näyttää ihmiseltä minun Laurilleni”!
Kaadoin pussin sisällön pöydälle. Kummallisen värisiä isoja kalsareita, harmaa liivit jotka olisivat sopineet mummolleni. Lauri punastui kasvoiltaan kuin puolukka.
No, onhan tuo vähän liikaa…
Liikaa? Se on nöyryytystä! En enää jaksa! Joka aamu herään ja mietin että mitä uutta hän keksii tänään? Millaisen “neuvon” hän antaa, miten saa minut pahalle tuulelle?
Sinkoilin ympäri keittiötä. Luulisi energian riittävän Saimaan yli. Viha, häpeä, pettymys olivat solmussa.
Ja sinä… Sinä olet aina hänen puolellaan. “Äiti ei tarkoittanut”, “Äiti huolehtii”. Kuka minua puolustaa?
Rakastan sinua, hän kuiskasi.
Rakkaus ei ole vain sanoja. Se on tekoja, se on se, että asetut minun ja satuttajan väliin, vaikka se olisi oma äiti.
Hän nojautui tuolillaan taakse. Ulkona loisti kuun valossa musta joulukuu.
Äidille on vaikea hyväksyä, että olen jo aikuinen.
Hänelle vaikeaa?! meinasin tukehtua närkästykseen. Mitä minun elämäni sitten on? En voi rentoutua kotonani! Koska koska tahansa äitisi ilmestyy tarkistamaan kaiken!
Otan häneltä avaimet pois…
Kyse ei ole avaimista! istahdin häntä vastapäätä, katse suoraan silmiin. Kyse on siitä, että SALLIT hänen sekaantua. Et koskaan sano hänelle STOP. Et puolusta meitä.
Minuutti äänettömyyttä. Kuului vain jääkaapin surina ja kellon naksutus.
En tiedä miten se tehdään, hän lopulta tunnusti. Hänellä on tapana kontrolloida kaikkea.
Valitse sitten. Hän vai minä.
Sanani olivat teräviä, rajattomia. Mutta muutakaan ei ollut enää jäljellä.
Sanni, tuo on epäreilua…
Epäreilua? nousin seisomaan. Epäreilua oli sietää hänen solvauksiaan kolme vuotta. Olla hiljaa, kun hän vanhempieni kuullen väitti, että menin kanssasi naimisiin oman edun vuoksi. Epäreilua oli hymyillä, kun synnytyssalissa hän sanoi, että lapsi muistuttaa vain häntä!
Lauri nousi myös, yritti halata. Väistin.
Älä. Olen tosissani. Puhutko hänelle nyt ja rajaat tämän, vai lähden.
Sanni…
Ei. Riittää. Olen väsynyt olemasta syyllinen. Väsynyt pyytämään anteeksi sitä, etten ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen. Väsynyt elämään elämää, joka ei ole minun!
Puhelin tärisi pöydällä. Lauri vilkaisi näin kuinka hänen leukansa jännittyi. Näytössä luki: “Äiti”.
Hän vastasi.
Hei, äiti… Joo, kaikki on kunnossa…
Silloin minussa repesi jotakin lopullisesti.
Tempaisin puhelimen hänen kädestään, painoin kaiuttimen päälle.
…kerroitko sille? anopin ääni oli kireä. Siitä asunnosta?
Katsoin Lauria. Hän kalpeni.
Mistä asunnosta? kysyin tasaisesti.
Hiljaista. Sitten hänen äänensä liian lempeä, liian makea:
Sanni-kulta, ei se koske sinua…
Olen hänen vaimonsa. Kerro nyt jo, mikä asunto?
Lauri yritti napata kännykkää, käännyin pois.
Puhuimme Laurin kanssa… aloitti anoppi, minun siskoni Sirkka vapauttaa kaksiota. He haluaisivat myydä sen. Markuksella on kiire saada rahat heidän tytär pääsi opiskelemaan Helsinkiin…
Markus. Se serkku, joka aina jouluna muistuttaa kaikille, miten hänen vaimonsa “pyörittää taloa ja tekee uraa”.
Entä sitten? katsoin Lauria.
Äiti ehdotti… että ostaisimme sen. Hyvässä kunnossa, halvemmallakin…
Millä rahalla?
Hiljaisuus.
Millä rahalla, Lauri!?
Sun säästöilläsi, hän kuiskasi. Ja omillani vähän siihen päälle…
Minun säästöni. Ne kymmenistätuhansista euroista kerätyt, jotka säästin viisi vuotta, jo ennen häitä. Kahdella työllä, pihistelin. Haaveilin omasta kynsisalongista. Liiketoimintasuunnitelmakin oli valmiina.
Oletteko miettineet tätä yhdessä, ilman minua?
Sanni… ymmärrä, tää on hyvä diili! Asunto kivalla alueella…
Entä minä? ääneni oli kummallisessa rauhassa. Entä minun suunnitelmani? Minun unelmani?
Salongin voi perustaa myöhemmin…
Myöhemmin?! Olen kolmekymmentä. Olen jo kaksi vuotta ollut lapsen kanssa kotona! Milloin sitten?
Anoppi rupesi jauhamaan luurista:
Sanni, ei sun nyt sitä salonkia… pikkulapsi kotona! Ehtii sitten myöhemminkin! Asunto on sijoitus, Sirkka antaa hyvän hinnan, kuulut perheeseen!
Perhe, toistin hitaasti. Perhe, joka päättää puolestasi miten elät. Jossa mielipiteelläsi ei ole väliä.
Laskin puhelimen pöydälle, katsoin Lauria.
Meinasitko kertoa? Vai olisitko vain vienyt rahat?
Halusin ensin keskustella…
Kenelle? Äidin kanssa kerroit. Ja varmaan Markuksen myös. Milloin olisit minulle?
Ulko-ovi paukahti auki taas se vara-avain. Sisään astui anoppi. Turkistakki auki, kasvot punaisina kuin joulutorttu.
Mitä täällä tapahtuu?! Lauri, miksi hän huutaa?
Hänen perässään Sirkka, tanakka nainen, hymy kuin voita nokassa.
Hei Sanni. Satuttiin kulmille, ajateltiin tuoda asiakirjat asunnosta…
Papereita. Eivät edes kysyneet.
Ulos, sanoin hiljaa.
Mitä? anoppi räpäytti silmiään.
Sanoin ulos! Heti! Molemmat!
Miten sinä kehtaat!? anoppi astui kohti, Lauri, kuuletko miten puhuu minulle!?
Äiti, ehkä nyt ei ole hyvä aika… mutisi Lauri.
“Hyvä aika”?! hän kääntyi Lauriin. Annoin sinulle koko elämäni! Yksin kasvattanut! Kaikki sinua varten! Nyt minulle näin minulle puhut, kun tuo osoitti minuun kiittämätön…
Lopettakaa! karjuin, niin että Sirkka säpsähti. Olen saanut tarpeeksi! Ulos!
Sanni, älä nyt hermostu, yritti Sirkka, tarkoitettiin hyvää vain! Markus tarvitsee nyt rahat, teille hyvä koti…
En halua asuntoanne! Haluan miehen, joka kunnioittaa mielipidettäni! Haluan olla perheessä mukana, en ulkopuolinen!
Kuka sinä kuvittelet olevasi, anoppi sihahti. Luulet olevasi jotain, kun olet nuori ja nätti? Lauri nai sinut vain koska olit raskaana! Ilman lasta et olisi kuulunut tähän perheeseen koskaan!
Hiljaista.
Lauri seisoi kalpeana, suu auki.
Onko se totta? kysyin hiljaa.
Hän ei vastannut.
Lauri, onko totta? Olitko kanssani vain lapsen takia?
Minä… minä rakastin sinua…
Rakastin. Menneen ajan muoto. Nyökkäsin. Selvä.
Otin laukun hyllyltä. Puhelin taskuun.
Sanni, älä… Lauri astui kohti.
Älä tule lähelle. Jätä avaimet pöydälle. Tule huomenna hakemaan tavarat. Kun en ole täällä.
Et voi vain lähteä!
Kyllä voin. Ja lähden. Sinusta. Äidistäsi. Tästä farssista.
Anoppi tarttui käsivarteen:
Aiotko jättää Vilponkin?!
Haen Vilpon huomenna. Poliisin kanssa, jos pitää. Tänään hän saa nukkua rauhassa hän ei tarvitse tätä draamaa.
Tempaisin oven auki ja menin rappuun. Jääviima iski poskiin. Jalat veivät portaita alas.
Takana kuului ovi, Lauri juoksi perään.
Sanni, odota! Mihin aiot mennä?!
En katsonut taakseni. Juoksin vain alas: neljännestä kerroksesta kolmanteen, toiseen…
Sovitaan tämä! Puhun äidille! Lupaan!
Ensimmäinen kerros. Ovi ulos. Riuhtaisin, olin kadulla.
Pakkanen sattui keuhkoihin. Kuljin nopeasti, tietämättä suuntaa. Takki auki, huivi unohtui ei väliä. Pois. Pois tästä, pois kaikesta.
Puhelin tärisi taskussa. Äiti. En vastannut. Lauri. Ei vastausta. Anoppi. Laitoin äänettömälle.
Pysähdyin vain metrolla. Istuuduin penkille. Koko keho tärisi kylmästä, jännityksestä, tai molemmista.
Mitä olinkaan tehnyt?
Lähdin. Jätin kaiken. Vaatteet, lapsen, suunnitelmat. Aivan kuin elokuvassa. Mutta elokuvissa nainen aina löytää itsensä. Todellisuus on muuta.
Todellisuudessa jäätynyt puistonpenkki odotti. Rahat olivat kotona, vain puhelin mukana. Ei paikkaa, minne mennä. Äitini asuu pienessä yksiössä pikkusiskon kanssa. Ei edes varavuodetta.
Sanni? Entinen ystävä, kahden lapsen äiti. Ei haluaisi kolmatta pyörää.
Puhelin värisi taas. Tekstari Laurilta: “Anteeksi. Voidaanko puhua huomenna rauhassa?”
Rauhallisesti puhua. Kuin olisi mahdollista rauhassa puhua farsista, jossa aviomies nai sinut vain lapsen takia. Jossa anoppi pitää sinua tunkeilijana. Jossa unelmasi eivät merkitse kenellekään.
Tuntematon numero: “Sanni, täällä Sirkka. Kyllä se kaksio on hyvä. Ajattele Vilppoa tarvitsee enemmän tilaa. Soita, puhutaan!”
He haluavat aina “puhua”. Mutta keskenään, ilman minua.
Nousin. Menin sisään asemalle. Kassalta löytyi kortti jotain edes. Laskeuduin metroon. Lämpö ympäröi, humisi päässä. Istuin vaunuun.
Jäin pois Hakaniemessä, koska nimi tuntui unenomaiselta. Kuljeskelin katuja, kaupunki loisti lasisesti hurjissa valoissa.
Menin yökahvilaan. Tilasin kupin teetä. Istuin ikkunaan tuijottamaan ohikulkijoita.
Ajattelin Vilppoa. Hän herää aamulla ja etsii äitiä. Mutta minua siellä ei ole. Mitä Lauri sanoo… mitä silloin sanotaan lapselle?
Sydäntä kiristi. En hylkää. Tarvitsen vain aikaa. Miettiä miten jatkaa tästä.
Tarjoilija tuli nuori, ehkä parikymppinen, kasvot harmaissa varjoissa.
Saanko tuoda lisää jotain?
Ei kiitos.
Hän ei lähtenyt. Katsoi tarkkaan.
Anteeksi, että kysyn, mutta… onko kaikki hyvin?
Hymyilin vinosti:
Eipä kai.
Haluatko puhua?
Kummallista ventovieras tarjoaa kuuntelemista. Ehkä näkee kasvoistani.
Lähdin miehen luota, sanoin. Hetki sitten.
Hän istahti vastapäätä.
Mulla on tauko. Kerro vain.
Niin mie vain kerroin. Kaiken. Anopista, asunnosta, siitä että en tiedä mihin mennä. Sanani virtasivat, kuin jää suli lopultakin.
Hän kuunteli hiljaa. Lopulta sanoi:
Kävi itsellänikin vastaavaa. Kolme vuotta sitten. Poikaystävän äiti sekaantui kaikkeen. Sietämistä, kunnes lähdin.
Mitä sitten tapahtui?
Lähdin, ilman tavaroita. Majoituin tuttavilla, sitten sain asunnon. Oli raskasta. Mutta ensimmäistä kertaa hengitin vapaasti.
Olitko äiti?
En ollut. Onko sinulla lapsi?
Poika. Vuoden.
Hän nyökkäsi.
Silloin on vaikeampaa. Mutta selviät kyllä. Kun lähdet nyt, et palaa samaan. Jos palaat, huomaat ettei mikään muutu.
Join kylmän teen.
Pelkään että en pärjää yksin.
Kuka sanoo että olet yksin? hän hymyili. Onhan sinulla perhe, ystäviä. Ja sinä olet vahvempi kuin uskot. Kun kerran uskalsit lähteä pystyt elämään omilla ehdoillasi.
Vaihdoimme puhelinnumerot. Hänen nimensä oli Helmi. Yöhön kätkeytyvä tarjoilija, joka uskoi minuun enemmän kuin kukaan lähiomaisistani.
Lähdin aamuhämärissä. Kaupunki nousi uneen. Katsoin puhelinta kaksikymmentäkolme viestiä Laurilta, anopilta, äidiltä. Jopa entiseltä ystävältä.
Lähetin Laurille viestin: “Huomenna kello 14 tapaamme julkisella paikalla. Ilman äitiäsi. Sovimme Vilppoon ja avioeroon liittyvistä asioista. Älä soita enää.”
Lähetin. Hengitin syvään.
Edessä on tuntematonta. Vuokrakämppää, oikeusjuttuja, lapsesta sopimista. Pelottaako? Tietysti. Mutta ei niin kuin jäisi tuohon asuntoon. Niiden ihmisten joukkoon, jotka eivät edes pidä minua ihmisenä.
Kävelin Helsingissä, varpaat kangistuneina. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tunsin olin vapaa.
