Lintunen
Maija! Mikä kesti niin kauan? Olen odottanut! Istu nyt Elina, naapuri Maija Matintyttären pihapiiristä, hytkähti penkillä ja järjesteli hameensa mukavasti.
No, mutta onpa ilta! Miksi istua sisällä? Siellä vain televisio ja Ville-kissa. Tylsyys! Mutta pihalla kevät. Vielä on huhtikuu, aikaista vielä, mutta lämpö on jo kuin toukokuussa. Tuokin pieni kirsikkapuu, jonka Elinan mies, Tapio, aikoinaan istutti ikkunan alle, heräsi jo kukkaan. Penkki sen alla Tapion käsialaa sekin oli valmiina jutustelulle. Elina maalasi sen viikko sitten, penkki kuin uusi! Vain odottaa, että naapurit asettuvat riviin ja juttu juoksee. Lapsista, vaivoista, elämästä ja rakkaudesta.
Mistäpä muusta naiset juttelevat? Vaikka tietävät toistensa tarinat ulkoa, aina pullahtaa jotakin uutta esille. Ja silloin syntyy taas aihe keskusteluun. Lapset kasvavat, vaivoja tulee lisää, ja rakkaus No, rakkaus ei koskaan riitä. Sitä on aina liian vähän. Siksi odotetaan joka kerta, että joku paljastaa, miltä tuntuu kun rakastetaan. Kuuntelee, ja jotenkin sydän tulee helpommaksi. Vaikkei itsellä mitään tulisi, mutta jos vielä jollakulla on, se ei ole maailmasta kadonnut. Yhä on. Lämpenee, valaisee, elämää antaa
Elina Aleksanterintytär, kavereiden ja naapurien suussa Elina tai Lintunen, oli tuntenut Maijan niin kauan kuin muisti. Yli puoli vuosisataa vierekkäisissä rapuissa. Kun lapsina juoksentelivat ylös alas, ovia ei lukittu tiesi aina, kummassa asunnossa tytöt leikkivät. Sitten ovet toki laitettiin lukkoon, kun Elina ja Maija lähtivät maailmaa etsimään.
He olivat silloin kuusivuotiaita.
Elinan mummo oli tullut kylään. Hän kertoi tytöille, että tärkeintä elämässä on saada onnenlintu kiinni ja pitää lähellä. Silloin käy hyvin, elämä on helppoa ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Elämästä tytöt eivät paljon ymmärtäneet, mutta että kaikki olisivat tyytyväisiä sen he muistivat. Kuka nyt ei toivoisi, että vanhemmat eivät riitelisi turhasta? Päättivät siis metsästää sen onnenlinnun.
Elina vakuutti tietävänsä ihan varmasti, missä lintu asuu: naapuritalossa, sillä ilkeän, karkealahkeisen sedän luona. Hän vei joskus pihan puolelle näytille sen linnun. Upea! Kaikissa väreissä, iso. Kummallisen äänekäs. Mutta varmasti: se on onnenlintu! Niin kaunis, ettei edes eläintarhassa, jossa tytöt kävivät vanhempien kanssa, ollut vastaavaa.
Valmistelut linnunmetsästykseen tehtiin huolella.
Parvekkeelta löytyi Elinan vanha häkki, jossa mummo oli tuonut sittenkin joskus vara-ankan yökylään.
Lintua täytyihän johonkin laittaa? Eihän sitä jalasta pidellä, väsyy kädet eikä jäätelö pysy käsissä, joka varmasti odottaa heitä heti kun ovat onnellisia.
Mukaan napattiin leipää ja keksejä mistä sitä tietää, mitä lintu haluaa? Maija lisäsi vielä karkin varmuuden vuoksi kaikki pitävät karkeista. Tulisihan harmi, jos heillä ei olisi tarjottavaa.
Nyt ei kiirehditty vakava tehtävä! Elinan mummo lähti takaisin kotiinsa ja lupasi ottaa Elinan koko kesäksi mukaan. Vanhemmat valmistautuivat lomalle, kaksi perhettä ja yksi auto, tuli halvemmaksi niin. Merellehän oli vain pari tuntia matkaa. Talo oli vähän vanha, mutta iso ja tukeva, pihassa keinut. Meren rantaan käveli hetkessä. Unelma!
Elinaa odotti siis matka sekä kesä Mummolan järven rannalla.
Mutta hän sääli Maijaa. Maijalla ei ollut mummoa. Ei yhtäkään! Miten niin voi olla, lapsi ilman mummoa? Kuka silloin salaa hemmottelee, lukee pitkiä satuja, virkkaako samettisen pannumyssyn, jonka nauhassa on rusetti?
Elina mietti jospa he saisivat kiinni onnenlinnun, saisi Maijakin mummon. Ehkä jopa samoilta kulmilta Elinan kotimummon kanssa. Silloin voisi olla yhdessä koko kesä! Sen takia kannattaakin yrittää!
Päivä ennen kuin lähdettiin merelle molemmat huikkasivat äideilleen menevänsä leikkimään, luikahtivat rappuun ja livistivät. Ovi varovasti kii, etteivät nauraisi ääneen, ja sitten alas portaita.
Oma piha, naapurin piha ja siinä oli se harmaa, ankea talo, jonka luona lintu asui.
Pihalla tyhjää ja hiljaista. Kuumaa jo, kaikki kotona tai töissä.
Tytöt katsoivat toisiaan. Miten ihmeessä tässä nyt lintua etsitään? Edes ketään ei voi kysyä Maija oli vetämässä jo itkua, mutta Elina ei hermoillut turhaan. Jos on pakko, niin on! Muuten jäisi sekä mummo että jäätelöt ja polka dot -mekot saamatta. Ja ennen kaikkea vanhemmat. Sillä riitelisivät taas, jos lintu jäisi löytymättä!
Miksi niin ilkeä lintu? Jos olisi mukava, istuisi nyt siinä kirsikkapuussa. Mutta eipä ole!
Elina nappasi Maijaa kädestä ja lähti rapulle. Turhaa seisoskella, kun voi tehdä jotain. Ovikelloja ei kaikkialla yltänyt painamaan, joten hakkasi niihin oviin, joihin pystyi.
Missä on onnenlintu?
Aikuiset, kummaa väkeä. Tavanomainen kysymys vastatkaa! Mutta eipä. Joku ärjyi, joku heilutti käsiä. Eräs nainen jopa uhkasi läimäyttää. Tytöt juoksivat kauemmas, mutta vihreän oven ja oudon kahvan painoivat mieleensä. Sinne eivät enää koputtele paha lintu ei asu siellä.
Mutta yhdessä asunnossa kävi tuuri. Oven avasi kasvanut poika, pari vuotta vanhempi, ja kohautti olkapäitään:
Tulkaa sisään!
Lintua ei löytynyt, mutta kaikkea jännää kyllä! Tytöt unohtivat ajan ja miksi olivat tulleetkaan.
He tutkivat seinällä noitamaisia naamioita. Kuuntelivat isoja simpukoita, joissa meri kohisi. Ihailevat laivaa, lähes oikeaa purjeet, pienet hahmot reilingeillä.
Tämä on kerätty isän kanssa. Pyhä Elina.
Oi, kuin minä! Elina vetäisi kätensä pois purjeesta ja naurahti.
Sinunkin nimesi on Elina? Kaunis nimi. Kuten äitinikin.
Missä hän on?
Äiti? Töissä vielä. Kohta tulee. Mutta miksi kuljette yksin? Eivätkö teitä etsitä?
Siinä tytöt muistuivat, sekä lintu, että lounasaika, ja pian joutaisi taas kulmaan seisomaan, kun äiti suuttuu.
Maija! Mennään!
Elina tempaisi Maijan mukaansa, unohti koko häkin, kiiruhti ovelle.
Odottakaa! Poika sai heidät kiinni ovella. Tässä!
Höyhenet olivat niin kauniita, että tytöt jäivät ihan paikoilleen, suu auki, eivätkä uskaltaneet tarttua.
Mikä tämä on?
Riikinkukon höyhen! Äiti tuo niitä. Hän työskentelee eläintarhassa. Ottakaa!
Hengittämättä tytöt ottivat kevyen lahjan ja juoksivat takaisin kotiin.
Kotona odotti myrsky!
Itkuiset äidit juoksivat pihalla, isät hermostuneina odottivat poliisia, joka oli käskenyt pysyä pihalla. Kun tytöt löytyivät, Maijan äiti lysähti hiekkalaatikolle.
Ne löytyivät
Tuli kaikki: kyyneleet, suukot, ja vyö. Onneksi aika rankaista kunnolla alkoi olla lopussa.
Muutaman päivän päästä jo lomatalon pihassa tytöt istuivat keinussa, etsivät sopivaa asentoa ja kuiskahtivat:
Kuule Maija, enhän me tarvita mitään onnenlintua!
Ei vai miksi?
Mummoni sanoi, että tärkeintä on, kun joku rakastaa.
Entä sitten?
Jos ei rakastettaisi, itkikö äiti noin kun kadottiin? Eikö? Olisiko pelännyt, jos oltaisiin jääty pois? Niin?
Niin
Eli ollaan jo onnekkaita, eikö?
En tiedä
Minä tiedän!
Entä vanhemmat?
Onko riidelty kahden päivän aikana?
Ei
Kyllä se onnistuu. Ei vain haluta useimmiten. Mikään lintu ei auta siinä. Ymmärrätkö?
Ymmärrän.
Se kesä oli heidän lapsuutensa onnellisin muisto.
Elina Aleksanterintytär muisteli elämäänsä aina ilolla siitä, että oli joku, jonka kanssa jakaa nuo muistot. Jopa tarkistaa, jos jokin unohtui yhdessä muisti kulki paremmin.
Ja Maija se muisti paremmin kuin Elina. Ehkä siksi, että oli rauhallisempi. Elina oli kuin elohopea, aina menossa. Maija taas istui, mietti, ja vasta sitten toimi, kerraten mielessään kaiken järjestyksessä. Ei kiire kaikki järjestyy. Ja muisti kaiken kuin eilisen.
Kun Elina tapasi miehensä, ei ensin tunnistanut. Parissa viikossa kävi pojan kotona.
Pyhä Elina
Laiva seisoi yhä paikallaan, missä kaksi tyttöä oli aikoinaan ihaillut sitä. Nyt oli ikää kaksikymmentäkolme Maijalla oli jo mieskin mutta Elina muuttui sisällään taas lapseksi, joka pelkäsi koskea, ettei särje mitään.
Hän kaivaa häälahjansa jälkeen kirjan välistä höyhenen sen saman ja näyttää sen miehelleen.
Muistatko?
Sitten nauraa katketakseen, kun mies yrittää palauttaa mieleen, mitä tapahtui vuosia sitten.
Ja tulee onni. Pitkä lähes kolmekymmentä vuotta. Huolia, vaivoja, iloja. Tytön ensi askeleet, sitten pojan. Sairaus Tapio pelastaa Elinan, uskaltaa etsiä parhaat lääkärit ja pitää kädestä kiinni, kun tulevaisuus arkailee oven takana, peläten astua harhaan. Ja tulee se päivä, kun aika pysähtyy, Elina lakkaa hengittämästä unohtaa miten. Ilmansa, ja elämänsä, hän antaa pois Tapion mukana. Maija on silloin vieressä, on läimäyttää poskille, nostaa ystävän hereille ja halaa kuin lasta.
Kestä, Elina! Sinulla on lapset
Elina toipuu, sillä vielä on onnea lähellä. Ei samaa kuin ennen, puolikasta vain, mutta Tapion antamaa. Ja vaikka lapset ovat aikuisia, ei äiti saisi kadota heti isän jälkeen! Eiväthän lapset kestäisi! Miten mummo opetti?
Niin kauan kuin joku seisoo lapsen ja taivaan välissä, ei ole lapsi orpo! Onnekas lapsi!
Niinpä täytyy elää lasten tueksi, lastenlasten iloksi. Ja vaikka kaikki muuttavat omilleen ajan mittaan, Elina tietää olevansa rakastettu ja tarvittu. Matkalaukku odottaa, lahjoja voi kerätä ja lähteä, joko pojan tai tytön luo. Kaikkialla on tilaa ja rakkautta. Tai sitten jäädä odottamaan lomia, jolloin lapset lapsineen kokoontuvat, talo täyttyy elämällä. Iso, avara sänky ei ole tyhjä vanhin lapsenlapsikin ujostelee ensin, mutta asettuu sitten viereen kuuntelemaan satua, vaikka osaa sen jo ulkoa.
Sydän rauhoittuu ja ilo palaa. Hiljainen, höyhenen kevyt. Ehkä ei niin upea kuin se, jonka mies aikoinaan toi, mutta varmasti odotettu.
Eihän kaikilla ole näin. Joillekin onnesta saa vain haaveilla. Mutta Elina ja Maija olivat onnekkaita. Vaikka eivät saaneet koskaan kiinni sitä oikeaa onnenlintua, eivät menettäneet onneaan. Jopa pikkulapsina tajusivat jotain olennaista että naiselle onni on joskus juuri tällainen: lasten ja rakkauden turvaama.
Maijalla oli omat taistelunsa. Lapsettomuus uhkasi mutta apua löytyi. Elina ajatteli ennen, ettei sellaista rakkautta mitä ihmiset kuvailevat, ole. Mutta sitten Tapio, sitten kun katsoi Maijaa ymmärsi, että on niitä koteja, joissa rakastetaan.
Maijan miehen suvussa riitti väkeä. Anoppi, Maria, olikin hyvä ihminen, heti otti Maijan omakseen. Sisarukset olivat hankalia, mutta Maria suojeli. Eikä paljastanut koko suvulle, että lapsi oli adoptoitu. Lapsi oli yhtä rakas kuin oma. Maijan anoppi otti lapsen sydämeen, auttoi arjessa, piti perheen koossa.
Elämä kulki eteenpäin. Yhdessä käytiin mökillä, lastenlasten kanssa ovet avoinna. Ja muistettiin pitää huoli, ettei koskaan uusi pienen linnun etsintä johtaisi paniikkiin.
Sitten Tapio kuoli, jättäen jälkeensä tyhjyyden ja katkeran toiveen yhteisestä vanhuudesta.
Myös Maijan mies, Antti, yllättäen menehtyi. Terve mies, mutta kohtalokas veritulppa. Maija romahti. Tuli Elinan vuoro tukea ei saa suistua kuiluun, josta harva palaa.
Sinulla on poika, Maija! Vanhemmat, Maria vielä! Et voi antaa surun viedä sinua, kuka pitää heistä huolta? Mieti, Maija, mitä Antti sanoisi, jos näkisi sinut näin! Hän rakasti sinua enemmän kuin mitään! Et voi antaa sitä haihtua.
Ehkä sanat auttoivat, ehkä vastuu muista, mutta Maija nousi. Alkoi opetella elämää uudelleen rakkaus sydämessään.
Poika kasvoi, meni upseerin koulutukseen kiertää varuskunnissa, mutta muistaa äitiä. Lapset tulevat kylään, vaimo, Satu, on kuin oma tytär Maijalle. Sadulla oli lapsi edellisestä suhteesta, mutta Maija otti hänet heti omakseen.
Hei, minä olen sinun mummosi Maija! Haluatko keksin? Tai katsoa, onko kuusen alla lahjoja? Joulupukki kävi ja jätti sinulle! Mennään katsomaan?
Äidin sydän sulaa nopeasti. Kun ottaa lapsen omakseen, se riittää.
Niinpä Satu on nyt kuin oma, ja kaikki lapsenlapset yhtä rakkaita.
Maija, koska mennään mökille? On jo lämmin Elina kallisti päätään, katseli hämärässä kukkivaa kirsikkapuuta.
Viikonloppuna. Kunhan pestään ikkunat.
Ai juu, Pääsiäinenkin tulee aikaisin tänä vuonna. Aikaa laittaa koti kuntoon.
Joo, ja keittiössäkin riittää hommaa.
Tulevatko sinun nuorimmat kylään?
Kaksi päivää. Pysähtyvät vain, esikoinen katsoo asuntoja Helsingissä. Ehkä pienemmät jäävät meillekin hetkeksi. Katsotaan. Entä sinun perhe?
Vasta kesällä. Ei enää päiväkotia, koulua on. Pitää odotella.
Vain puolitoista kuukautta!
Niin Mutta minusta se tuntuu pitkältä.
Aina aika matelee, kun odottaa hyvää. Sitten kun hetki tulee, se vilahtaa ohi kuin lämmin sekunti. Mutta tiedätkö, Elina?
Mitä?
Olen valmis antamaan kaiken tästä yhdestä hetkestä. Pienikin ilo kantaa, kun muistelee kerii muistoja kuin helminauhaa. Onni on juuri tätä ei paljon, mutta pienessäkin on tarpeeksi, kun osaa nähdä.
Totta! Muistatko, kun etsittiin onnenlintua?
Tietysti! Maija nauroi, kädet rinnoillaan. En voinut istua kunnolla viikkoon. Äiti hermostui, isä laittoi mielen kuriin mutta sinähän hyppelit itse vieressä!
Oi kyllä! Mutta tiedätkö, Maija
No mitä?
Luulen, että me nappasimme sen onnenlinnun silloin kuin emme huomanneetkaan. On lentänyt koko ajan mukana. Tai miten muuten kerrottaisiin että meille tuli kaikki, josta muut haaveilevat turhaan: perhe, rakkaat miehet, ihanat lapset. Ja lapsenlapset, puhumattakaan! Eikö olla onnekkaita?
Totta puhut! Ja voisi kiittää sitä lintua vielä kerran. Että se vain heilauttaisi siipeään ja huiskaisi pyrstöään jotta onni pysyisi niiden luona, joita rakastammeIlta viileni, mutta naiset eivät vielä malttaneet nousta penkiltä. Kirsikkapuun latvassa vilahti jotakin: pienen, pyylevän linnun tumma siluetti asettui oksalle kuin elämän huolimaton piste. Elina nyökkäsi päätään sinne päin.
Maija, katsos tuonne. Ehkä se onkin juuri tänään tullut takaisin.
Maija kohotti katseensa ja hymyili. He istuivat pitkään hiljaisuudessa, eivätkä sanoneet hetkeen mitään. Silloin Elina tunsi sydämessään, ettei yksikään onni ollut juossut karkuun kaikki tärkeä oli jäänyt lähelle, toisinaan piiloon, mutta aina lähettyville palaten.
Pihan yllä lauloi lintu kirkassointuisen säkeen. Ilta laskeutui pihan ylle kuin lempeä peitto, ja kirsikkapuu tiputti ensimmäisen valkoisen terälehtensä penkille. Elina nappasi sen kämmenelleen, puristi aivan hellästi, aivan kuin lapsena höyhenen. Katsoi Maijaa, joka nyökkäsi aivan hiljaa kaiken tärkeän he olivat jo kertoneet toisilleen. Mitään ei tarvinnut enää varmistella.
Mennään keittämään teetä, ystävä? Maija lopulta ehdotti.
Mennään vaan. Mutta annetaan tuon linnun laulaa vielä hetki. Sillä on meille aina oma sävelensä, vanha sävel, joka ei koskaan katoa.
He nousivat penkiltä, jättivät lapsuuden etsinnän, surunsa ja ilonsa kaiken kirsikkapuun juurelle. Ja lintu lauloi yhä, pienellä pihalla, kevään hiljaisuudessa, muistuttaen, että onnea on niille, jotka osaavat sen nähdä.
