Äiti, muutathan meille! Miksi sinun pitäisi olla ihan yksin koko ajan? Meillä olisi sinulle parempi, mukavampaa ja joku pitäisi silmällä toisteli tyttäreni Heini joka ilta, kun soitti tarkistaakseen, miten minulla meni.
Pitkään kieltäydyin. Onhan minulla omat seitsemänkymmentäviisi vuotta elettynä, omat rutiinit, oma rauhallinen päivärytmi.
Tykkäsin nousta aikaisin, keittää kahvia siinä samassa, hieman lohjenneessa kupissa ja istua hetken ikkunan ääressä katsellen lehmuksia talon edessä. Eihän se mikään luksuskoti ollut, mutta oma. Rauhallinen. Maailmani.
Aina vain useammin tunsin kuitenkin yksinäisyyden. Varsinkin siitä lähtien kun koirani Lupi kuoli pari vuotta sitten. Kaksion hiljaisuus tuntui joskus melkein huutavalta. Televisio ei enää huvittanut, kirjat jäivät kesken ja naapuritkin vierailivat yhä harvemmin, usein itsekin reissussa lasten ja lastenlasten luona. Aloin miettiä, josko Heinillä oli sittenkin oikeus.
Eräänä iltapäivänä, kun hän taas sanoi:
Äiti, muuttaisit meille. Laitetaan sulle huone, kaikki olisi helpompaa…
No, ehkä sitten sanoin, yllättäen itseni. Jos te sitä oikeasti haluatte, muutan.
En silloin vielä tiennyt, miten paljon tuo päätös muuttaisi kaiken. Ensin parempaan. Mutta myöhemmin Ei välttämättä.
Heini oli enemmän kuin innoissaan.
Äiti, arvaa miten iloinen olen! hän jaksoi toistella, kuin peläten että peruisin ajatukseni. Mikko tulee hakemaan sinut viikonloppuna. Hankittiin jo uusi peitto, verhot ja yöpöytävalaisin. Tulee kotoisaa!
Halusin uskoa, että tämä olisi minulle uusi rauhallinen elämänvaihe. Että vihdoin olisin perheen lähellä. Että en nukahtaisi yksin kuunnellen kellon tikitystä. Sinä iltana pakkasin osan vaatteista, kuvia, muutaman rakkaan kirjan. Muu saisi odottaa. Halusin uskotella itselleni, ettei tämä ole lopullista vain kokeilu.
Lauantaina Mikko tuli ajoissa. Hymyilevä, avulias, ehkä vähän liian tomera makuuni, mutta ystävällinen. Kun suljin oven, selkäpiitäni pitkin kulki outo väristys hyvästelin samalla ehkä osan itsestäni.
Heinin koti oli tilava, valoisa ja täynnä elämää: lapsen leluja pitkin olohuonetta, vesivärin jälkiä pöydällä, pyykit odottamassa silitystä. Oma huoneeni oli oikeasti hienosti laitettu valmiiksi. Tuoreet lakanat, lämmin valo, viherkasvi ikkunalaudalla. Tunsin hetken toivoa, ehkä tästä tulisi minulle todella hyvä.
Ensimmäiset päivät olivat oikeasti mukavia. Heini keitti minulle hyvää kahvia, Ilmari lapsenlapseni kertoi tarhakuulumisiaan, Mikko vitsaili illallisella. Kävin Heinin kanssa kävelyillä puistossa, tein lapsille hernekeittoa, Ilmari söi lettuni hillolla kuin maailman parasta herkkua. Olin tarpeellinen. Minusta iloittiin.
Mutta neljäntenä päivänä jokin alkoi tökkiä.
Ensin se oli melu. Mikko juoksenteli sisällä kengät jalassa, Heini piti etätöitä ja tuntui olevan jatkuvasti puhelimessa, Ilmari leikki äänekkäillä autoilla, joissa soi moottorin hurina, torvet ja jotakin, mikä kuulosti palosireeniltä. Korviani särki.
Kun mainitsin Heinille, että täällä on aika äänekästä, hän vain hymyili.
Äiti, tällaista se arki lapsen kanssa on. Kyllä siihen tottuu.
Yritin. Mutta iltaisin, kun muut vihdoin nukkuivat, sydän vain jyskytti. Yli viidentoista vuoden yksin asumisen jälkeen tämä tuntui myrskyltä, joka ei laannu.
Sitten tuli toinen ongelma. Illallisella Mikko kaatoi itselleen lasin viiniä, sitten toisen. Ei siinä mitään, mutta kolmas ja neljäs muuttivat hänet äänekkääksi. Olen aina pelännyt kovaa ääntä lapsuudesta jäi pelko kovista äänistä, en haluaisi niitä muistella.
Ilmari kiukutteli, Heini oli väsynyt, Mikko hermostui ja marisi, että tässä talossa kukaan ei osaa levätä. Minä istuin pöydän päässä, puristin käsiä sylissäni ja mietin, mihin katosi se perheen lämpö, jonka kuvittelin löytäväni.
Seuraavina päivinä paljastui lisää. Heini huonompana päivänä tokaisi:
Äiti, voisit edes yrittää olla tiellä mahdollisimman vähän. Mulla on kauheasti töitä.
Mikko jätti likaiset astiat keittiön pöydälle ja vitsaili:
Sinähän olet aina ollut taitava siivoamaan, eikö niin?
Ilmari kävi huoneessani harvemmin. Enkä minäkään enää poistunut omasta huoneestani kuin oli pakko.
Kun tarjosin tehdä ruokaa, Heini vastasi:
Ei tarvitse, äiti. Ota mieluummin ihan rauhassa.
Jos taas ehdotin kävelyä, kuului:
Nyt ei ehditä. Ehkä huomenna.
Vaan huomenna ei koskaan tullut.
Eräänä lauantaiyönä heräsin koviin ääniin. Mikko ja Heini riitelivät niin että koko talo varmaan kuuli. Huutoa, syyttelyä, hermostumista. Nousin, halusin mennä väliin, sanoa: Lapset, älkää tuhlatko energiaa tällaiseen. Mutta Heini katsoi minua kylmästi.
Äiti, tämä ei kuulu sinulle. Mene nukkumaan.
Toimin niin. Palasin huoneeseeni ja tunsin, kuinka jotain minussa murtui.
Illalla verenpaine nousi taivaisiin. He soittivat päivystävälle lääkärille. Selitin, etten käytä lääkkeitä useimmat ikäiseni jo käyttävät. Varmaan olisi aika aloittaa, tokaisi lääkäri.
Silloin ensimmäistä kertaa ajattelin kotiani. Pientä keittiötä, kukallista pöytäliinaa. Nojatuolia ikkunan vieressä. Kirjoja. Hiljaisuutta. Vapaa tila.
Päivä päivältä ajatus paluusta kasvoi. Kunnes yhtenä iltapäivänä tapasin Ilmarin hänen huoneessaan, täysillä tablettinsa pelissä, hän ei edes huomannut minua. Silloin ymmärsin.
Minä en kuulu tänne.
Olen vieras, enkä varsinainen osa perhettä.
En sellainen vieras, jota odotetaan.
Vaan sellainen, jota siedetään.
Illalla sanoin Heinille:
Minä palaisin omaan kotiin.
Hän työnsi lautastaan sivuun, katsoi minua vähän hämillään, ehkä jopa ärtyneenä.
Mutta äiti, täällä sinulla on kaikki. Miksi palata yksinoloon?
Rakas, yksinäisyys ei ole sama asia kuin rauhan puute. Ymmärrät kyllä, kun minun ikääni tulet.
Heini vielä yritti saada mieleni kääntymään, mutta sydämeni oli päättänyt.
Seuraavana päivänä pakkasin tavarani, pyysin Mikkoa viemään minut kotiin.
Astuin takaisin pieneen yksiööni, ja tunsin, kuin olisin päässyt kunnolla hengittämään ensimmäistä kertaa viikkoihin. Pesin lattian vaikka se oli siisti. Laitoin kukan pöydälle. Keitin teetä omassa kupissani. Istuin ikkunan ääreen.
Hiljaisuus oli taas minun. Ei pelottanut enää, vaan rauhoitti. Silloin hymyilin aidosti, pitkän aikaa ensimmäistä kertaa.
Ajattelin kissanpentua. Punaista, vihreäsilmäistä. Pientä ystävää, joka täyttäisi kotini taas kehräyksellä.
Niin. Huomenna menen Eläinsuojeluyhdistykselle.
Sillä elämän voi aloittaa uudelleen milloin vain.
Kunhan tekee sen paikassa, joka on oikeasti oma.
