Polku uuteen elämään vaikeiden aikojen jälkeen
Elämän haasteiden voittaminen ja toivon löytäminen
Kun täytin 45 vuotta, tuntui kuin kaikki olisi mennyt kerralla pieleen: puoliso lähti, vei poikani puolelleen, ja jäin täysin yksin ilman kenenkään tukea tai seuraa. Yritin pysyä pinnalla ottamalla siivoojan töitä lähikoululta täällä Espoossa, jotta saisin edes vähän tuloja ja voisin pitää kotini. Ero ja jatkuva oikeusriita kuitenkin rasittivat niin paljon, että oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään minut erotettiin aika pian.
Kun perhe, koti ja itsetunto olivat menneet, vaeltelin pitkään Helsingin kaduilla, tuntien itseni enemmän roskaksi kuin ihmiseksi vähän kuin ne lehdet, joita joskus harjasin pois. Yhtenä iltana, vaikken ollut miettinyt mitään erityistä, räikeä valonvälähdys ja auton jarrutusääni havahdutti minut. Auto pysähtyi metrin päähän minusta, ja olin hetken ihan jähmettynyt.
Autosta nousi pitkä työmies, jolla oli ystävälliset silmät, ja hän huudahti: “Sä tajusit varmaan, että olisit voinut jäädä auton alle?” Olin aivan sokissa ja vain nyökkäsin hiljaa. Kun hän huomasi, että olin vähän eksyksissä, hän tarjosi apua varovasti ja kehotti olemaan kulkematta yksin tällaisia reittejä. Juuri silloin ohitse kulki vanhempi rouva, jolla oli mukanaan iäkäs lapinkoira nimeltä Sulo. Hän pysähtyi ja pyysi miestä suhtautumaan minuun ystävällisemmin: “Ehkä hän todella tarvitsee apua nyt, ei sitä aina tiedä,” mummo tokaisi.
Se tapaaminen jäi mieleen ja tuntui kuin olisi sytyttänyt jonkin kipinän. Tämä lämminsydäminen opettaja nimi oli Marjatta oli käynyt itsekin läpi vaikeuksia, ja hän vinkkasi minulle tilapäisestä työstä asunnottomien kahvilassa, jossa hän oli vapaaehtoistyössä. Siellä tutustuin Akiin, entiseen psykologiin, joka oli omistanut elämänsä kriisinhallintaan ja muiden auttamiseen. Hän näki minussa mahdollisuuksia, joihin en itse enää uskonut, ja hänestä tuli kuin mentorini ja ystävä.
Akin innoittamana aloin käydä ilmaisissa vertaistukiryhmissä, kokeilin taideterapiaa ja opettelin uusia taitoja. Opin vähitellen taas luottamaan ihmisiin, ja ymmärsin: oma arvo ei riipu menneestä. Vaikka joutuu myrskyihin, uuden alun mahdollisuus on aina olemassa.
Vertaistuessa ja taidetyöskentelyssä oli jotain eheyttävää. Kun reflektoi mennyttä muiden kanssa, huomaa, että kaikilla on omat kamppailunsa, eikä kukaan jaksa yksin.
Tapahtui myös niin, että poikani Onni alkoi muuttua. Hänelläkin oli rankkaa, mutta keskusteltuaan terapeutin kanssa ja käytyämme yhdessä läpi vanhoja asioita, hän alkoi ymmärtää, ettei kaikki ollut yksin minun syytäni. Hänestä tuli avoimempi ja oma yhteytemme alkoi lujittua.
Muutaman kuukauden päästä sain työtä kirjastosta. Tapasin siellä naisia, jotka olivat myös selvinneet vaikeista elämänvaiheista. Jaoimme kokemuksiamme, tuimme toisiamme ja opettelimme uusia harrastuksia. Yksi uuden elämänvoiman lähteistä oli nämä ystävät yhdessä kasvoimme vahvemmiksi.
Eräänä päivänä tutustuin nuoreen naiseen, Kaisu-nimiseen, joka oli aktiivisesti mukana tasa-arvotyössä ja auttoi naisia vaikeissa elämäntilanteissa. Hän huomasi haluni kehittyä ja kutsui minut mukaan projekteihin, joilla autettiin kriisissä olevia naisia.
Kaisu sanoi kerran: “Se, että haluat muuttua ja mennä eteenpäin, on tärkeintä kaikki muu rakentuu sen päälle.”
Samaan aikaan aloin opiskella psykologiaa ja sosiaalityötä, toisaalta itseni vuoksi, mutta myös tarjotakseni tukea muille. Näiden opintojen myötä tapasin Liisan vanhemman naisen, joka otti minut siipiensä suojaan. Liisa auttoi löytämään rohkeutta puolustaa itseäni ja muistutti, ettei muutoksia tarvitse pelätä.
Pikkuhiljaa myös suhteeni Onniin rakentui uudestaan. Hänestä on kasvanut vastuullinen nuori, joka tukee ja innostaa minua käymme yhdessä kävelyillä, haaveilemme, suunnittelemme elämää. Olen kiitollinen hänen läsnäolostaan ja siitä, miten paljon olemme kasvaneet.
Kun alkoi tuntua voimakkaammalta itse, uskaltauduin auttamaan muita. Ryhdyin vapaaehtoiseksi lastensuojelujärjestöön. Koin, että oma tarinani voisi kannustaa niitä, jotka vasta kipuilevat näiden asioiden kanssa.
Vapaaehtoistyössä löytyi uusi ilo ja merkitys. Huomasin inspiroivani muita naisia, jotka olivat käyneet läpi samanlaisia myrskyjä. Kaisun ja Liisan kanssa perustimme tukiryhmän, jossa jaoimme kokemuksia ja kannattelimme toisiamme eteenpäin.
Eräänä iltana minuun otti yhteyttä nuori mies, joka oli kokenut samankaltaisia haasteita, ja joka halusi opettaa lapsia, joilla asiat eivät ole kotona hyvin. Näin hänessä toivonkipinän, ja aloin auttaa häntä opinnoissaan sain olla tukihenkilö hänenkin polullaan.
Elämästä tuli taas energistä ja merkityksellistä. Kirjoitin artikkeleita ja osallistuin seminaareihin, joissa kerroin tarinaani että kukaan ei ole yksin eikä toivo koskaan täysin lopu. Sanojeni kautta pystyin rohkaisemaan toisia taistelemaan paremman huomisen puolesta.
Onni, poikani, seurasi esimerkkiäni ja alkoi itsekin tähdätä korkealle: hän haki Turun yliopistoon opiskelemaan taloustieteitä ja rakentaa jo tulevaisuuttaan. Yhtäkkiä olimme kuin tiimi, jossa tuettiin toisiamme puolin ja toisin.
Vähitellen päädyin myös mukaan vapaaehtoishankkeisiin, joissa vahvistettiin nuorten naisten ja äitien itsetuntoa hankalissa elämänvaiheissa. Järjestin työpajoja, jaoimme kokemuksia ja opimme yhdessä, ettei kukaan ole yksin murheidensa kanssa.
Kerran minut kutsuttiin puhumaan isoon tasa-arvoseminaariin Helsinkiin. Kerroin tarinani ja jaoin oppini, ja tapahtuman jälkeen sain palautetta siitä, että olin tuonut monelle uskoa omaan muutokseensa. Tuo hetki oli itselleni valtava onnistumisen tunne sekä omasta kasvusta että siitä, että pystyn antamaan jotain merkityksellistä yhteisölle.
Kotonakin meillä Onnin kanssa elämä jatkui käytiin mökillä, suunniteltiin tulevaisuutta ja keskusteltiin vaikeista asioista. Tajusin: rakkaus, perhe ja kyky jakaa lämpöä ovat oikeasti tärkeintä.
Lopulta aloin kirjoittaa omasta tarinastani toivoin sen avulla auttavani naisia uskomaan, että jokaisen vaikean matkan päässä on uusi alku. Kirjoitukseni ja pienet kirjani rohkaisivat monia jatkamaan eteenpäin, vaikka tie ei aina olisi helppo.
Lopulta hoksasin sen olennaisen: Jokainen kokemus, myös kaikkein kipeimmät hetket, voi olla uusi askel kohti vahvuutta, toivoa ja rakkautta. Kun tämän hyväksyy, osaa myös uskoa hyviin muutoksiin, jotka tekevät elämästä kaunista.
Tätä kaikkea muistellen uskon, että oma polkuni on täynnä selviytymistä ja uusia mahdollisuuksia. Olen kiitollinen vaikeuksista, koska niiden ansiosta olen juuri minä. Tulevaisuudessa odottaa vielä paljon pitää vain elää hetkessä ja uskoa, että edessä on hyvää.
