Mies testamentilla
Pitkä ja äänekäs nainen astui ulos junavaunusta. Hän sai hetkessä kaikki, jotka häiritsivät matkustajien rauhaa, hajaantumaan kuin käskystä. Täytyy sanoa, että röyhkeät ja isokokoiset miehet tottelivat välittömästi.
Hänellä oli vehnänkellertävät letit kiehkuralla päänsä ympärillä, kirkkaan siniset silmät ja posket loistivat punaisina kuin puolukat Syyskuussa. Katse kääntyi vessalle päin, josta yhtäkkiä ilmestyi lyhyt ja hoikka mies, jonka hiukset olivat hennot ja valkoiset kuin pumpuli, ja kasvoilla oli lapsellisen herkkä ilme.
Olavi! Kohta luulin jo hukanneeni sinut! Kuulen vaan metelin, konduktöörikin uskaltaa tuskin astua lähelle. Mietin, miten siellä pärjäät tuollaistahan ne kiusaavat tuosta vaan! tokaisi nainen.
Kyllä minä selviäisin, Kaarina! Mikä sinut sai tulemaan ulos, Kaarina-rakas? Sinähän olet nainen! mies hymyili hermostuneena ja pujahti takaisin vaunuun.
Nainen silmäili minua ja kahta muuta meille tuntematonta matkustajaa. Uhkaa toisilleen he eivät nähneet, joten katosivat myös vaunuun.
Myöhemmin satuimme tapaamaan uudelleen ravintolavaunussa.
Paikkoja ei ollut vapaana, joten istahdin heidän pöytäänsä. Miestä ei näkynyt. Kun nainen viimeisteli lihaperunansa, hän ilmoitti kuuluvalla äänellä:
Minä olen Kaarina Anneli. Kutsu vaikka Kaarinaksi.
Oletteko yksin? Onko miehenne tulossa myöhemmin?
Hän lepää vain. Ei tule syömään. Kiedoin kaulahuivin hänen kurkkunsa ympärille ja juotin karpalomehua ajatellapas, Olavi päätti sairastua juuri ennen matkaa! Kävi vielä ulkona mattoja tamppaamassa pelkässä neuleessa. Miten en huomannut! huokasi Kaarina.
Varmaan rakastatte häntä kovasti. Luulitte täälläkin tulevan jonkun kiusaamaan, mutta suojaamassa täällä te taisitte olla, ette miehenne. Ja nytkin puhutte hänestä niin lempeästi! mietin ääneen.
Ei Olavi oikeastaan edes ole minun mieheni. Hän jäi minulle perinnöksi tavalla puhuen. Asumme yhdessä vain. Surullista. Hänen ensimmäinen vaimonsa menehtyi hiljattain. Kiltti nainen, suoranainen pyhimys! Kaarina huokaisi raskaasti.
Perinnöksi? hämmästelin.
Niin Kaarina kertoi minulle heidän tarinansa.
Olavi oli ollut pitkään naimisissa Liisan kanssa. He olivat tunteneet koulusta saakka ja käyneet saman yliopiston. Olavi oli kekseliäs mies, älykäs ja sai toimeksiantoja yrityksiltä, joten heillä oli taloudellisesti kaikki hyvin. Jokaisessa arjen käytännössä Olavi oli kuitenkin kuin tuuliajolla saattoi unohtaa vaihtorahat kauppaan, ylitti kadun väärästä paikasta eikä tiennyt, mitä ja mistä kannatti ostaa. Hän oli hirveän sinisilmäinen ja saattoi antaa vaikka vieraalle rahaa.
Sinun miehesi on jotenkin aivan eri planeetalta! Me täällä yritetään saada elämästä kiinni, mutta tuolle virtaa rahaa kuin itsestään! heidän ystävänsä ihmettelivät.
Liisa ei valittanut. Hänen energiansa ja järkevyytensä riitti molemmille. Hän puki miehensä, varmisti lapaset ja kaulahuivin, osti myöhemmin auton ja vei töihin. Kerran Olavi nimittäin sanoi taksissa väärän osoitteen ja oli puolessa kaupungissa. He täydensivät toisiaan kummallisen täydellisesti.
Sitten Liisa joutui yhtäkkiä sairaalaan viikoksi. Palattuaan kotiin hän tyrmistyi: Olavi oli koko ajan syönyt kuivaa nuudelia ja juonut vain vettä ei edes vedenkeitintä käyttänyt. Kaikki pakastimeen jätetyt ruoat olivat jääneet syömättä.
Ei tee mieli ilman sua. Ei maistu ruoka! Olavi vain hymyili.
Heidän poikansa Jari oli tullut aivan isäänsä, hyvin älykäs, mutta yhtä hajamielinen ja arkielämässä kömpelö. Jarin vaimo Anni oli hiljainen maalaiskylän tyttö, joten Liisa jäi kotona selväksi pääksi. Hän piti kaikki koossa, etenkin kun lapsenlapsi Lauri syntyi. Mutta… sitten Liisa sairastui vakavasti ja joutui sänkyyn.
Talo hiljeni. Olavi oli aivan hukassa. Hän kyllä haki parhaat lääkärit, maksoi mitä pyydettiin, mutta siitä ei ollut apua.
Liisa murehti ei itsensä, vaan miehensä ja poikansa puolesta. Kuinka he yksin selviäisivät! Kuin istuttaisi orkidean lumiseen Lappiin toivoen, että se juurtuisi ja jopa kukkisi!
Hän rukoili ei itsensä vuoksi, vaan että Jumala auttaisi Olavia, Jaria ja Lauri-poikaa. Silloin kuvioon astui Kaarina. Hän oli hoitaja ja sattui olemaan hoitavan lääkärin kaukainen sukulainen.
Kun Kaarina ensimmäisen kerran saapui kotiin, häntä vastaan tuli hintelä mies, jonka käytöksestä huokui herrasmiesmäisyys, mutta josta tuskin kuuli ääntä. Koko talo leijui nuhjuisuudessa ja murheessa. Likaisia vaatteita, likaisia astioita (astianpesukone toki oli) ja raskas ilma.
Liisan huoneessa, vuoteella, makasi heiveröinen, suurisilmäinen nainen, joka silti hymyili Kaarinalle. Kaarina nosti hihat ja ryhtyi toimeen.
Illalla koko asunto oli muuttunut. Kaikki tuoksui puhtaalta ja tuoreelta. Keittiöstä kantautui lihapullien, pullan ja paistetun kanan tuoksu. Liisa nukahti puhtaaseen petiin. Olavi, joka oli jo aikeissa livahtaa ulos pelkässä tuulitakissa, pysäytettiin matkan varrelle:
Missä sinä kuvittelet meneväsi, mies, tuossa takissa pakkasella? Vielä sairastut sinäkin! Vaimosi tarvitsee sinua terveenä, hyvä ihminen! Pue tämä kunnon takki, kietaistaan kaulahuivi ja laitetaan hattu korville. Noin. Ja menoksi! pauhasi Kaarina kuuluvalla äänellä.
Liisan silmissä helmeili kyyneleet. Koko talossa oli heti toivoa. Kaarina oli vähän kuin elefantti posliinikaupassa, mutta sydän paikallaan ja kädet oikeilla asioilla.
Kiitos, Jumalani. Nyt heillä on parempi olla, Liisa kuiskasi.
Kun asiat menivät todella huonoksi, Liisa rohkaistui juttelemaan Kaarinan kanssa. Kyseli hänen elämästään. Kaarina asui äitinsä ja siskonsa perheen kanssa pienessä kerrostalokaksiossa Helsingissä. Tila oli niukassa, mutta Kaarina viihtyi enemmän töissä kuin kotona, missä melua riitti. Eronnut ei ollut romansseja oli ollut, mutta Mendelssohnin marssia ei koskaan soitettu. Ikäkin oli jo suoraan sanottuna 45. Ei masentanut pärjäsi yksinkin. Eikö muka moni ollut ennenkin yksin elänyt?
Silloin Liisa sanoi:
Kaarina, pidä huolta Olavista, kun minä en enää jaksa. Jätän testamentilla hänet sinulle. Hän vilustuu heti, uskoo kaikkia!
Kaarina oli hetken kuin puulla päähän lyöty. Yritti pudistella asiaa, mutta Liisa oli täysin tosissaan.
Älä kieltäydy, ainakin ensimmäiset ajat katso perään! Istuisin polville, jos voisin! kuiskasi Liisa.
Kaarina lupasi.
Liisa menehtyi pian. Kaarina mietti, että mitähän järkeä tuossa edes on ja vielä luullaan, että asunnon takia on tullut mieheen kiinni. Eikä Olavista mies hänelle olisi. Ja tuskin toisinpäin. Hän oli kuin leppäkerttu, ei puoliso.
Silti lupaus painoi mieltä. Kaarina meni katsomaan miehen perään. Kukaan ei tullut avaamaan. Ovi oli auki. Takahuoneessa Olavi istui lattialla, piti Liisan aamutakkia sylissään ja itki syvästi, murhe repi koko miehen.
Voi sinua raukkaa. Liisa oli oikeassa. Mutta nyt teemme ensin teetä. Koita kestää, kyllä tästä selvitään, Kaarina sanoi ja alkoi touhuta.
Kaarina oli lempeä ja lämminsydäminen.
Talo virkistyi taas. Olavi alkoi odottaa Kaarinaa kuin lasta ovella.
Päätin lopulta muuttaa taloon. Mitä minä häntä yksin jätän? Omat läheiset vain ilahtuivat, kun tuli enemmän tilaa. Sain vähän niin kuin suuren lapsen, ei miestä. Mutta viisas! Ei rahaongelmia. Pakotti minutkin lopettamaan muut hoitotyöt. Ja jos joku jotain selän takana pahanilkisesti puhui, laitoin heiltä suut suppuun. Ihmiset keräävät kissoja ja koiriakin kadulta, eikö ihmistäkin voi pelastaa? Avuton, hylätty, kuin kilpikonna selällään että käsketään vain liiku nyt! Mitä sellainen ihminen yksin tekee? Niin kauan autan kun pystyn.
Nyt olemme menossa poikansa Jarin luo. Hän pyysi apua lasten kanssa. Minä olen vain iloinen vaikka kymmenelle hoitaisin, jos tarvitaan! Kaarina nauroi.
Samalla hetkellä ovi ravintolavaunuun aukesi, ja pitkässä kaulahuivissa Olavi tuli, kädessään kimppu niittykukkia.
Miksi sinä nousit jo? Olet vielä heikko! Eihän sinua parane jättää hetkeäkään yksin. Olet ihan hikinenkin, pitää vaihtaa paidat! Kaarina tuhahti, mutta hymyillen lähti miehen kanssa ovelle.
Olavi kuiskasi hänelle matalalla äänellä:
Kaarina! Ostin asemalta sinulle vähän kukkia mummoilta. Tykkäätkö näistä?
Kaarinan posket lehahtivat entistä punaisemmiksi, ja hän tarttui Olavin käsivarteen.
He jäivät pois junasta vähän ennen pääteasemaa. Kaarina kantoi suurta matkalaukkua, ja Olavi pientä. Kaarina piti Olavia koko ajan takinkauluksesta, väkijoukon keskellä, ettei vaan mies häviä. Ja he hymyilivät niin kuin kaksi aurinkoa. Tajusin: kyllä tästä toiseksi avioliitoksi tulee!
