Elämä jatkuu
Missä sinä oikein olet? Etkö tosissasi aio jättää minua?
Katri seisoi olohuoneen ikkunan ääressä ja tuijotti ulos. Sade rummutti lasia, muodostaen pitkiä juovia ja hassuja kuvioita ikkunaan. Kädessä hänellä oli teemuki, mutta tee oli jäähtynyt jo tuntikausia sitten Katri ei vain ollut huomannut sitä. Aika mateli, kuin joku olisi venyttänyt jokaisen sekunnin vähän pidemmäksi, niin että minuutit muuttuivat tunneiksi.
Päässä kaikui taas ja taas Juhan aikaisemmin aamulla soittama puhelin: Meidän pitäisi puhua. Ne sanat iskivät kuin hyinen vesisade, ja Katri näki heti mielessään kaikki mahdolliset huonot skenaariot. Hän yritti vakuutella itselleen, että ehkä kyse oli työasioista tai jostain arkisesta, mutta sydämessään hän tiesi, että nyt ratkaistaisiin heidän suhteensa kohtalo.
Kun Juha vihdoin saapui kotiin, Katri tunsi heti, että kaikki oli jotenkin väärin. Mies ei suostunut katsomaan Katriin päin, riisui vain takkinsa ja heitti sen puolihuolimattomasti eteisen penkille. Hän istui pöydän ääreen eikä sanonut sanaakaan. Hiljaisuus venyi ja venyi.
Alku oli ollut aivan toista… Neljä vuotta sitten, kun Juha tuli illalla kotiin, hän halasi Katri tiukasti, painoi suukon hiusten sekaan ja kysyi hymyillen, miten päivä oli mennyt. He juttelivat tuntikausia keittiössä suunnittelivat lomia, väänsivät kättä siitä, mitkä verhot sopisivat olohuoneeseen, ja nauroivat elämän pienille sattumuksille. Juha keitti aamuin teetä, Katri puolestaan leipoi mustikkamuffinsseja, Juhan suurinta herkkua. He haaveilivat hankkivansa labradorinnoutajan ja olivat jo päättäneet suomenkielisen nimen sille Oiva. Kaikki tuntui niin helpolta, luonnolliselta silloin.
Nyt Juha vain kökötti vastapäätä, hartiat kasassa ja aivan vieraalta tuntuen. Katri tunsi puristavaa ahdistusta, joka melkein purskahti ilmoille. Hän ei enää jaksanut epätietoisuutta.
No? Katri tömäytti teemukin pöytään ehkä vähän turhan kovaa. Sano nyt jotain! Sun olemuskin jo pelottaa mua.
Juha huokaisi raskaan syvään ja jäi tuijottamaan sateista ikkunaa. Vihdoin hän sanoi matalalla äänellä:
En rakasta sua enää.
Mitä? Katri sopersi hiljaa. Hän yritti tavata Juhan katsetta, mutta tämä tuijotti pöydällä olevaa valokuvaa, joka oli otettu viime kesän lomamatkalla Hangossa. Siinä he olivat onnellisen ja huolettoman näköisiä, meri tuuli hiuksissa. Niin täynnä toivoa ja rakkautta… Miksi?
Anteeksi. Mietin tätä pitkään, Juha hieraisi kasvojaan, aivan kuin yrittäen pyyhkiä pois koko viime kuukausien väsymyksen. Tiedän, että tämä kuulostaa pahalta. Mutta se on totta. En tunne enää mitään. Ei ole iloa nähdä sua joka päivä. Sun ääni, läsnäolo… on pelkkää harmaata. En tunne enää, että välittäisin.
Katrin sisällä jokin räsähti rikki. Hengitys takertui, sydän muljahti ikävästi. Hän lysähti tuolille ja puristi hermostuneesti käsiään yhteen.
Ei, tämä ei voi olla totta. Ei näin vain voi käydä…
Milloin sä huomasit tämän? Katri kysyi, ääni oudoksi vääntyneenä.
En ihan heti, Juha vihdoin kohtasi hänen katseensa. Miehen silmissä oli väsyä, mutta päättäväisyyttä myös. Mutta nyt olen varma. Ei tästä yhdessä tule enää mitään.
Katri puristi pöydän reunaa niin, että rystyset olivat valkoiset. Kaikki muistot neljän vuoden ajalta vilisivät nopeasti mielessä jouluaamut kotona takkatulen ääressä, Juha lukemassa ääneen kirjaa samalla kun Katri yritti saada valmiiksi loputonta villahuivia. Sunnuntain leffareissut, vitsailut popkornipussin koosta, lämpimät kädet kävelyllä. Kaikki ne hetket, jotka tuntuivat niin eläviltä nyt värittöminä, ikään kuin someone olisi ottanut niistä kaiken ilon ja jättänyt pelkät ääriviivat jäljelle.
Mikset sanonut aikaisemmin? Katri kuiskasi alakuloisena, silmät pöytään kiinnittyneinä.
En halunnut satuttaa sua, Juha sanoi hiljaa. Mutta en pysty enää valehtelemaan itselleni enkä sulle.
Onko sulla jo toinen? Katri kysyi melkein huomaamattaan.
Ei! Juha nosti katseensa terävästi. Ei mitään sellaista. Tunne vain loppui.
Katri nyökkäsi hitaasti. Hän nousi ja käveli ikkunan luo. Katri ei välittänyt näkymästä; hän halusi vain, ettei Juha näkisi häntä haavoittuvaisena. Hän halusi edes hitusen pitää kiinni ylpeydestään.
Kiitos sentään rehellisyydestä, Katri sanoi selkänsä Juhaan päin. Vaikka sattuuhan tämä silti.
Anteeksi. En tarkoittanut tätä tapahtuvan näin.
Ei se mitään, Katri pakotti hymyn kasvoilleen, yrittäen pitää äänensä vakaana. Voit mennä.
Kun Juhan perään sulkeutui ovi, kotiin jäi painava, tuntematon hiljaisuus. Se tuntui täyttävän koko asunnon, pyyhkien pois kaikki Juhan jäljet. Katri meni rauhassa makuuhuoneeseen, nosti sängyn alta matkalaukun ja alkoi kerätä Juhan tavaroita sinne: paidat, jotka hän oli silittänyt, kirjat, joita he olivat yhdessä valinneet divarista, kehystetyt valokuvat ne samat, joissa heidän hymynsä näyttivät nyt kuuluvan jonkun muun tarinaan. Mikään niistä ei tuntunut enää osalta tätä asuntoa.
Vähän myöhemmin Katri istui sohvalla uuden kupillisen kuumaa teetä kanssa ja alkoi yllättäen nauraa. Hiljaa ensin, sitten ääneen. Nauru muuttui kyyneliksi, kyynelet nauruksi kaikki sekaisin, vuosien tunnelukot ulos ryöpsyen. Kyllä sattui, niin paljon kuin vain ikinä voi.
Seuraavana aamuna Katri soitti töihin ja kertoi jäävänsä vapaalle. Hän tarvitsi tilaa hengittää ja ajatella, irtautua tutuista kuvioista. Hän käveli läheiseen puistoon, paikkaan joka oli tuonut lohtua niin monena hetkenä.
Sade oli vihdoin loppunut. Aurinko pilkotti pilvien lomasta, heijastui lätäköistä pieninä peileinä, joista taivas kuvastui. Katri harhaili hiekkakäytävillä, hengittäen raikasta ilmaa kaikki tuoksui kostealta, uudelta ja elävältä. Hän huomasi huojentuvansa. Olo oli kevyempi, kuin selässä ollut paino olisi alkanut sulaa pois.
Katri pysähtyi penkille, kaivoi puhelimen ja yritti saada kuvan kirkkaasta sateenkaaresta, joka kaartui korkeiden koivujen yllä. Kun hän tähtäsi kameralla, vastaan käveli vanhempi nainen.
Katri? nainen pysähtyi. Minä olen Eeva, Juhan äiti.
Katri tunnisti hänet heti. Muistot nousivat mieleen: muutamat yritykset olla ystävällisiä, lähettää viestejä, onnitella nimipäivinä ja vastaus oli aina ollut lyhyt, hieman kuiva kiitos. Ei koskaan kutsua kylään, eikä lämmintä sanaakaan. Katri oli aina tuntenut, että hänen annettiin jäädä etäälle.
Hei, Katri toivotti kohteliaasti, vaikka kämmenet hikoilivat ja sydän hakkasi.
Saanko istua? Eeva kysyi, nyökkäsi viereiselle penkille ja istui alas. Kuulin Juhalta, että te erositte, Eeva sanoi rauhallisesti. Hänen äänestään kuuli, ettei tämä ollut helppo keskustelu. Hän kertoi eilen.
Katri nyökkäsi, ei tiennyt, mitä sanoa. Uusi aalto ahdistusta nousi pintaan mitä Eeva aikoi? Syyttää? Olla vahingoniloinen?
Mietin pitkään sanonko tämän, Eeva jatkoi hitaasti. Mutta sun täytyy tietää: en ole ollut sinua vastaan. Se tarina, että minulla olisi jotain sua vastaan se oli Juhan keksimä. Hän halusi vain jonkun pitävän seuraa, kunnes voisi lähteä. Sinä satuit tulemaan. Pelkäsi, että minä paljastaisin totuuden.
Lähteä? Katri kurtisti kulmiaan.
Hän suunnitteli muuttoa ulkomaille, odotti vain sopivaa hetkeä. Halusi jonkun viemään aikaa, kunnes yritys lähtisi käyntiin. Käytti sua hyväksi.
Kaikki vuosien tapahtumat yhtäkkiä loksahtivat paikoilleen. Koko yhteinen aika tuntui yhtäkkiä vieraalta. Juhan äkilliset työmatkat, yksityiset puhelut ja viime kuukausien hajamielisyys nyt kaikki oli selkeää, mutta ei tippaakaan helpompaa. Pikemminkin kipu muuttui pettymykseksi.
Miksi kerrot tämän minulle nyt? Katri sai sanottua, vaikka ääni värisi.
Sinulla on oikeus tietää, Eeva sanoi lempeästi ja tarttui Katrin käteen. Katri yllättyi, miten rauhoittava se oli. Olisi pitänyt kertoa aiemmin, mutta halusin uskoa, että Juha ehkä rakastuu suhun oikeasti ja luopuu siitä muuttohaaveesta. Näin ei käynyt.
Katri veti keuhkoihin syvään ilmaa. Jollain oudolla tavalla olo keveni entisestään. Nyt asia oli selvä. Ei enää arvailuja tai syyttelyä. Hän pystyi hengittämään vapaasti.
Kiitos, Katri sanoi hiljaa, äänessään sekä helpotusta että kiitollisuutta. Nyt tämä helpottaa. On helpompi päästää irti.
Mitä aiot tehdä nyt? Eeva kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänessään oli oikeaa uteliaisuutta, ei tuomitsemista.
Katri katsoi kauas aurinkoisiin puihin. Elämä jatkui puiston toisella laidalla ihmiset kävelivät kiireisinä, lapset nauroivat, maailma eli. Hän tajusi, että niin tekee hänkin. Hän voi rakentaa elämänsä omalla tavallaan.
Elän, Katri hymyili, nyt se oli kevyt, aito hymy. Ihan vaan elän.
He jatkoivat juttelua, ja jännitys joka oli jarruttanut Katria alussa, suli pois. Keskustelu soljui helposti. Pian kävi ilmi, että heillä oli yllättävän paljon yhteistä: molemmat lukivat samoja kirjoja, kumpikin rakasti kanelikahvia Katri aina lisäsi ripauksen ylimääräistä, Eeva halusi vain aavistuksen, mutta kumpikin arvosti makua. He nauroivat samoille jutuille, ja se toi heitä oikeasti lähemmäs.
Kun hyvästien aika tuli, Katri huomasi olevansa kiitollinen keskustelusta. Eeva puristi hänen kättään rauhoittavasti, sanoi muutaman kannustavan sanan. Katri hymyili takaisin ja käveli puistokujalla kotiin, tuntien olonsa vapaammaksi kuin pitkiin aikoihin.
Kotimatkalla Katri alkoi kiinnittää huomiota asioihin, joita ei ollut pitkään huomannut. Aurinko kimalteli lehdissä, penkkien vierellä tuoksuivat tuoreet kukat, jossain ylhäällä tiaiset keskustelivat kilpaa. Kaikki tuntui uudelta, kirkkaalta, aivan kuin maailma olisi nyt vasta paljastanut todelliset värinsä.
Kotona Katri otti esiin laatikossa olleen valokuvan. Siinä hän ja Juha nauroivat meren rannalla, Juhan käsi hänen harteillaan, heidän ilmeensä niin onnelliset. Katri katsoi pitkään kuvaa, yritti löytää sitä hetkeä, kun kaikki alkoi muuttua. Ei löytänyt. Värit olivat vain vähitellen haalistuneet, hymyt muuttuneet poseerauksiksi.
Hän laittoi kuvan hiljaa laatikkoon, avasi ikkunan, ja raikas tuuli hulmahti sisään, pyöräytti verhon keveään tanssiin ja toi mieleen muutoksen tunteen.
Pöydällä lojui muistikirja puolityhjin sivuin. Siihen hän oli ennen kirjoitellut yhteisiä suunnitelmia paikkoja, jotka halusi näyttää Juhalle, reseptejä, joita halusi kokeilla. Nyt vihko tuntui tyhjältä vailla painetta tai vanhoja odotuksia.
Katri otti kynän ja alkoi kirjoittaa. Ensin varovaisesti, sitten rohkeammin:
1. Ilmoittautua akvarellikurssille se on ollut haave vuosia.
2. Mennä viikonlopuksi Turkuun uusiin näyttelyihin ja joenrantaan kävelemään.
3. Oppia tekemään täydellistä cappuccinoa oikeasti kermavaahtoinen.
4. Tavata Sanni, pitkästä aikaa.
5. Ostaa uudet kengät. Sellaiset, joissa voi kävellä minne vain.
Lista kasvoi koko ajan, samoin tunne siitä, että elämä helpottui. Ei enää miellyttämisen tarvetta, häivähdystäkään siitä, että pitäisi varoa toisen mieltä. Katri oli taas oma itsensä elävä, aito, vapaa.
Illalla hän kokkasi yksinkertaisen ruuan: vihersalaattia ja uunilohta, jota Juha ennen kehui. Hän soitti vanhaa lempisoittolistaansa sellaista, jota he kuuntelivat yhdessä suhteen alussa. Tajusi, ettei ollut laittanut sitä soimaan aikoihin; nyt se tuntui erilaiselta. Nyt mukana ei ollut katkeruutta tai kaihoa se oli vain musiikkia.
Katri nousi pöydästä, nosti volyymin ja alkoi liikkua musiikissa, aluksi ujosti, sitten rennommin. Hän tanssi ympäri asuntoa, nauraen ja hoilaten, eikä enää piitannut miltä näytti. Se oli hänen tanssinsa, vain hänelle omistettu, eikä tarvinnut enää odottaa, mitä muut ajattelevat.
Ennen hän oli tanssinut Juhan kanssa keittiössä jazzin tahdissa hitaasti, yhdessä, pehmeässä valossa. Nyt hänen liikkeensä olivat aivan omanlaisiaan vapaita, omia, ja siinä oli mieletön ilo.
Hymy nousi kasvoille itsekseen, nauru oli kevyttä ja kirkasta, kuin suuri paino olisi viimein pudonnut pois.
Ulkona hämärä hiipi hiljaa kaupungin ylle ja valot syttyivät; ensin yksitellen, sitten yhtenäisenä nauhana. Katri jäi hetkeksi ikkunan ääreen katsomaan tuota näkymää kaupungin pehmeää loistetta ja tiesi: elämä meni eteenpäin, kaikesta huolimatta.
**********************
Seuraavana aamuna Katri heräsi aikaisin. Hän vilkaisi puhelimen kalenteria ja mietti, miten täyttää vapaat päivät. Hän päätti, ettei jäisi enää lojumaan sänkyyn suremaan. Kyllä, sydämessä vihloi mutta elämä todella jatkui! Yksi juoppo petturi ei ollut koko maailma, ihmisiä tulisi ja menisi.
Lounaalla Katri otti lopulta yhteyttä Sanniin parhaaseen ystäväänsä, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Aina oli tullut este: ensin Sannilla työkiireitä, sitten… no, Juha puuttui hienovaraisesti suunnitelmiin, ehdotti muuta tekemistä. Katri suostui, tottuneena menemään muiden toiveiden mukaan.
Nyt, Sannin numeroa valitessaan, Katri tunsi vatsassaan uudenlaisen jännityksen iloista, ei pelokasta kuin olisi vihdoin tekemässä jotain itsensä vuoksi.
Sanni! Moi! Katin ääni oli kirkas, kepeä. Mä mietin, että tavattaiskos tänään? Kertomista riittää!
Totta kai! Sanni nauroi lämpimästi. Missä nähdään?
Puiston kahvilassa? Siellä missä opiskeluaikana juotiin kaakaota ja haaveiltiin tulevasta.
Sopii! Kahden tunnin päästä?
Loistavaa.
Samalla kun Katri laittautui, hän huomasi vertaavansa itseään nykyhetkellä siihen, millainen oli vielä muutama viikko sitten. Neljä vuotta hän oli elänyt Juhan ehdoilla tämän aikataulut, mielialat, toiveet olivat määrittäneet kaiken. Hän oli unohtanut mitä oli olla vain Katri, tehdä päätöksiä omien halujen perusteella.
Nyt… nyt hän tunsi oudon keveyden. Ei surua tai vihaa, vaan helpotusta, kun turha taakka oli pudonnut pois. Oli helpompi hengittää, helpompi suunnitella päivää juuri niin kuin itse halusi.
Kahvila tuoksui yhtä tutulta kuin ennenkin: tuore leipä, vastajauhettu kahvi, puoliäänekkäitä keskusteluja. Korissa kukkia ovella, ja pöytien ääressä ihmisiä: toiset syventyneitä kirjaan, toiset eläväisiin keskusteluihin. Kaikki tuntuivat kuuluvan kuvaan.
Sanni odotti ikkunapöydässä, hymyili leveästi ja vilkutti Katraa luokseen.
Sä olet ihan erilainen! hän totesi heti, katsoen ystäväänsä tarkasti ja lämpimästi.
Siltä mustakin tuntuu, Katri istui alas, veti syvään henkeä ja nautti kahvin tuoksusta. Juha sanoi ettei enää rakasta. Ja selvisikin, ettei hän edes aikonut jäädä Suomeen kaikki oli pelkkää odottelua ja valehtelua.
Oho! Sannin ilme vakavoitui, mutta samalla myötätunto loisti kasvoilla.
Jep. Mutta tiedätkö mitä? Oon siitä jopa kiitollinen.
Siis mistä?! Sanni yllättyi.
Siitä, että hän vapautti mut. Neljä vuotta yritin olla sellainen kuin hän halusi tein ruokaa mistä hän piti, katsoin ohjelmia joista hän tykkäsi, nauroin jopa vitseille jotka eivät oikeasti naurattaneet. Nyt voin taas olla vain minä. Voin juoda kaakaota enkä enää kitkerää kahvia, voin mennä niihin näyttelyihin jotka mua kiinnostaa, voin tavata sua miettimättä miltä Juhasta tuntuu.
Katri yllättyi, kuinka helppoa oli sanoa kaikki ääneen ja miten hyvältä se tuntui. Sanni vain hymyili hyväksyvästi.
Oon aina sanonut, että mietit aivan liikaa muita. On ihanaa että tajuat sen itsekin.
Katri nauroi iloisesti ja vapaasti, tavalla jota ei ollut tehnyt aikoihin. Hän todella tiesi nyt, että kaikki menisi vielä hyvin.
Keskustelu soljui ja aika lensi. Ystävykset suunnittelivat tulevaa, kertoivat vanhoja vitsejä ja jakoivat pieniä elämänhaaveita, joita kumpikin oli lykännyt. Sanni innostui kertomaan työstään, haaveistaan Lapin reissusta ja revontulien näkemisestä. Katri huomasi innostuvansa mukaan jaetut unelmat tuntuivat mahdollisilta nyt.
Tunnit hujahtivat, ja kun hyvästien aika tuli, Sanni halasi Katria lämpimästi.
Ihanaa että olet taas sinä, hän sanoi hiljaa.
Niin on, Katri hymyili ja tunsi itsessään lisää valoa. En olisi uskonut, että tätäkin voisi sanoa näin pian.
Vastavalossa kotiin kävellessään Katri antoi kaupungin äänien ja valojen rauhoittaa itseään. Ilta oli lämmin, lempeä. Ilmassa viipyili syksyn häivähdys lehtien tuoksu, pieni kolea väreily mutta se ei enää huolestuttanut. Päinvastoin, hän odotti mitä tuleman pitää.
Katri katseli talojen ikkunoiden valoja, kaupan kylttejä, kadun ihmisvilinää. Hän tiesi yhtäkkiä tämä ei ollut loppu, vaan alku. Hän voisi päättää, minne mennä ja mitä tehdä, ja se riitti.
Kotona hän ei laittanut telkkaria päälle vaan avasi kaapin, otti esiin ison kukkamaljakon ja etsi kauneimmat omenat, jotka laittoi siihen rivissä. Hän levitti pöydälle kukallisen liinan saman, jonka Juha oli joskus haukkunut liian räikeäksi. Katri silitti rypyt suoraksi ja ihasteli kokonaisuutta.
Tässä se on. Mun koti, mun elämä. Vihdoin voin täyttää sen asioilla, joita ihan oikeasti rakastan.
Ulkona kaupungin valot syttyivät. Tuhannet pienet tähdet vasten yön mustaa taivasta. Ne tuntuivat sanovan, että jotain upeaa on vielä tulossa. Ja Katri oli valmis ottamaan sen vastaan, ihan omillaan.
