Onpa ollut poikkeukselliset viikot. Vielä jokin aika sitten elämä tuntui olevan yhtä sekavaa sumua, enkä uskonut, että voisinkaan tuntea jotain muuta kuin pettymystä ja alakuloa. Tänään, kirjoittaessani tätä uutta päiväkirjaa vaaleansinisellä kansilehdellä, huomaan kuitenkin, että sielu alkaa hiljalleen rauhoittua.
Kun saavuin tähän uuteen vuokrakotiin Helsingissä, en tiennyt miten paljon jo pelkkä lämmin vastaanotto voisi keventää oloa. Talon emäntä, Raili Koskinen, katsoi minua lempeästi heti ensi kättelyssä ja kysyi ytimekkäästi mutta ystävällisesti:
Onko sydämelläsi jotakin murhetta? Tuntui siltä, että hän olisi lukenut ajatukseni kai sen näkee ihmisestä, kun taakka on raskas ja minusta tuntui turvalliselta kertoa edes vähän:
Onhan sitä Ero tuli viikko sitten, vaikka olimme Santun kanssa yhdessä melkein vuoden.
Yritin hymyillä, mutta hymystä tuli väkinäinen. Muistin taas äidin kalpean katseen ja ohueen hymyyn kätketyt huolet: Hyvinhän sulla menee, eikö niin, Aino? Valehtelin, tietysti, etten olisi lisännyt hänen huoliaan. Äidillä kun on ollut oma terveytensä vaakalaudalla.
Kaverit vain naureskelee ja sanoo: Unohda, kyllä parempi tulee vastaan! Mutta enhän mä halua vain unohtaa. Meillä oli yhteisiä suunnitelmia. Luulin, että tästä tulee pidempi polku.
Raili nyökkäsi ja istuutui viereeni pehmeälle harmaalle sohvalle. Koko talossa leijui vasta keitetyn kahvin tuoksu, ja tiskipöydällä höyrysi vielä kaurapuurolautanen. Täällä oli helppo puhua.
Mikäs sai erimielisyyttä aikaan? hän kysyi pehmeällä, rehdillä suomenkielellä, kiirehtimättä, hoputtamatta.
Olin hetken hiljaa, näpräsin laukkuni kulmaa. Hänen äitinsä ei ilmeisesti pitänyt minusta. Odotti, että olisin päivät pyörinyt hänen ympärillään, jättänyt omat opiskelut, työt ja kaverit kokonaan. Kyllähän mä autoin, kävin kaupassa ja apteekissa, toin ruokaa, olin seuranakin kun Santtu oli duunissa, mutta se ei riittänyt. Hänen äitinsä sanoi pojalleen, että en arvosta perhettä enkä osaa pitää huolta läheisistä.
Raili kallisti päätään. Ja oliko hänen sairaudessaan oikeasti mitään vakavaa?
No verenpaine oli koholla, mutta ei muuta. Jokainen arki ilta kuitenkin kului valitteluihin ja päivystykseen soitteluun. Heti jos viivyin töissä, sain syytökset niskaan: Sinua ei kiinnosta perhe! Kaiken yritin, mutta mitään en tehnyt riittävästi.
Pysähdyin muistamaan miltä tuntuikaan kun Santtu puolusteli äitiään, eikä enää huomannut minun ponnistuksiani lainkaan. Yksi satuttavimmista hetkistä oli se, kun myöhästyin kiireisen projektin vuoksi: tunsin vieläkin syyllisyyttä, vaikka samalla tiesin, ettei syy ollut minussa.
Raili hymyili rohkaisevasti. Ehkä parempi näin? Jos olisitte menneet naimisiin, epäilen että sinun elämääsi olisi kuulunut aika paljon itkuja anopin sohvalla. Ehdit vielä löytää sellaisen, joka todella arvostaa omaa elämääsi ja rajoja.
Oli lohduttavaa kuulla nuo sanat. Yritin niellä pettymyksen kyynelet, mutta sain sanotuksi:
Ehkä siinä on perää Mutta kyllä se silti tuntuu pahalta meillä oli oikeasti hyvä alku, ja Santtu oli alussa aivan erilainen. Vasta kun äiti alkoi huonota, kaikki muuttui. Minusta tuli yksi huolenaihe lisää, pelkkä hoitaja.
Mummon kädet hyörii muistoissani, uuden elämän alun, mutta myös hyvästit vanhalle tukipilarina Railin lempeys.
Raili sanoi, vähän kuin vitsillä mutta sydämellään: Saat nähdä, ensi vuonna olet jo menossa naimisiin. Ja sellaisen kanssa, joka ei vaadi mahdottomia.
Oletko nähnyt tulevaisuuteen? hymyilin varovasti. Jollain tapaa lämmin nauravainen Raili tuntui tietävän elämästä enemmän kuin antaa ymmärtää.
Ei tässä mitään kristallipalloa tarvita. Olen nähnyt, miten täällä lähes kaikki nuoret naiset löytävät paikkansa, kun vain antavat elämälle mahdollisuuden. Sehän siinä onkin on uskallettava avata ovi uudelle.
Hymyilin jo laajemmin. Ajatus siitä, että tulevaisuus voisi yllättää positiivisesti, helpotti mieltä.
Pian Raili ohjasi minut yläkertaan huoneeseen, jonka vaaleaa ikkunaa koristi pitsiverhot aamuvalo pääsi sisään ja toi huoneeseen luonnollista valoa. Tästä voisi tulla hyvä, ajattelin. Ehkä elämä kuljettaa nyt oikeaan suuntaan.
***
Ensimmäiset päivät uudessa kämpässä menivät järjestellessä tavaroita: nappasin kirjat, kasvit ja piirtoalustan kauniisti paikoilleen. Opin nopeasti alueen rytmin heräsin vähän myöhemmin, keitin itse ison kupin kahvia, avasin läppärin ja aloitin etätyöpäivän mainostoimiston graafikkona.
Parvekkeelta avautui näkymä vehreälle sisäpihalle, ja joka aamu kuulin lasten leikkejä sekä naapurin polkupyörän renkaiden suhinaa. Ruokatunnilla kävin tutustumassa lähialueen kahviloihin niissä oli kotoinen tunnelma, tuoretta pullaa ja hiljaisia kulmia, joihin saattoi hetkeksi istahtaa.
Eräänä iltana, kun kävelin kauppareissulta kotiin, näin rappukäytävän edessä nuoren miehen nojautuneena kiviseinään, tuijottamassa kännykkäänsä. Kun lähestyin, hän nosti katseensa ja hymyili avuliaanoloisesti.
Moi, olet varmaan uusi naapuri? Mä olen Eero, kolmannessa kerroksessa.
Aino, terve, sanoin ja huomasin hymyn nousevan huulilleni ihan itsestään.
Jos tarvitset jotain, tule vaan pyytämään apua. Täällä on tapana hoitaa asiat yhteishengellä kyllä joku auttaa, jos vaikka netti pätkii, Eero vakuutteli mutkattomasti. Koin oloni tervetulleeksi.
Seuraavana päivänä törmäsin Eeroon taas käytävällä. Hän kertoi vinkkejä lähikahviloista ja pyysi mukaansa hakemaan kaupungin parasta cappuccinoa. Yllättäen huomaan itseni suostuvan, koska seura tuntuu kevyeltä ja luontevalta vaikka kyseessä pitäisi olla ihan tavallinen kohtaaminen kahvilassa.
Kahvilassa keskustelimme työnteosta etänä, lempipaikoista Helsingissä, hänen insinöörihommistaan sekä kitarailloista ystävien kanssa. Kaikki tuntui luonnolliselta ei joutavia taukoja tai pinnisteltyjä small talk -kysymyksiä, vaan rentoa, ystävällistä kanssakäymistä.
Huomasin, että aloin odottaa arkipäiväisiä kohtaamisia Eeron tapa puhua ja kuunnella oli rauhoittavaa. Ei kiirettä, ei neuvoja, ei puoliväliin keskeytystä, vaan yhdessä olemista.
Parin viikon jälkeen Eero kysyi, haluaisinko tulla katsomaan hänen bändinsä keikkaa paikallisessa puukantisessa, kynttilöin valaistussa baarissa. Lupasin tulla ja todella tahdoin nähdä, millainen hän olisi lavalla, kitarakaulan takana.
Ilta oli lämmin, ja bändin soitto soi pehmeästi ei maailmanluokan, mutta aitoa ja sydän mukana. Koko yleisö tuntui unohtavan arjen. Keikan jälkeen kuljimme yhdessä kotiin. Eero pysähtyi ovelleni, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi hiljaa:
Sun seurassa on helppo olla. Ei tarvitse olla muuta kuin oma itsensä.
Sydän tykytti rinnassani. Siinä hetkessä oli jotain hiljaisesti tärkeää.
***
Kevät vaihtui kesäksi ja huomasin, että mennyt suru alkoi hälventyä. Vanhat haavat eivät enää kirvelleet, vaan niissä tuoksui uuden alku. Aloimme Eeron kanssa viettää enemmän aikaa yhdessä iltauinteja Töölönlahdella, piknikkejä Seurasaaressa, kunnon iltoja valkosipulikastikkeen ja hyvän musiikin merkeissä.
Vähitellen uskoin taas siihen, että joku saattoi huomioida minua aidosti. Eero toi tuoreet kielot maljakkoon, koska oli joskus kuullut minun niistä pitävän. Hän kokeili täydellistä pullareseptiä, vaikka oli varoittanut olevansa tumpelo keittiössä. Kaikki tuntui sopivan omalle paikalleen.
Eräänä lauantai-iltana Eero vei minut Lauttasaareen merenrantaan, jossa hän sytytti pienen lyhdyn rantakalliolle. Hän katsoi minua suoraan, ja sanoi sanat, joita olin toivonut mutta uskaltanut tuskin uskoa:
Aino, rakastan sinua. Haluaisin, että olisit vierelläni, oikeasti. Tule vaimokseni.
Olin hetken hiljaa, kyynel vierähti poskelle eikä se ollut surua ensimmäistä kertaa vuosiin se oli kepeää onnea, oikeaa.
Kyllä, kuiskasin, ja halasin häntä lujasti. Tunsin, että varjo menneestä oli vihdoin väistynyt.
***
Tänään, kun Raili tuli hakemaan avaimia vanhasta huoneesta, hän virnisti herttaisesti:
Mitä minä sanoin! Kyllä teillä kuulkaa hyvä tulee.
Katsoin sormeani. Sormus kimmelsi kultaisena, ihan uudenlaisena, mutta silti niin täydellisen oikeana. Kiitin Railia siitä, että hän antoi katon pään päälle ja lämminsydämisen alkuaskeleen uuteen elämään.
Kiitos sinulle kaikesta. Ilman tätä hetkeä olisin varmaan vieläkin jumissa jossain vanhojen murheiden keskellä.
Raili taputti minua olkapäälle hänen tapansa oli eleetön mutta lämmin. Elämä kantaa, Aino. Rohkeutta on aloittaa uudestaan, vaikka pelottaisi.
Astelin kynnyksen yli, tunsin sisälläni rauhan. Uusi koti. Uusi elämä. Ja oikea ihminen vierellä.
Matkani on vasta alussa, mutta tänään tiedän se tie voi johtaa onnellisuuteen.
