Maalle lomalle mennessämme otimme mukaan kaupungista kissamme Oskarin. Maalla Oskarin veli asuu hänen nimensä on Sakarista, mutta kaikki kutsuvat häntä Silmäksi, koska hänen silmänsä pullistelevat oudosti. Täällä kylässä ei juurikaan käytetä hienosteluja tai hellittelynimityksiä.
Aluksi Oskarilla oli vaikeaa kylässä. Vaikka hän itse on hentorakenteinen, veli Silmä otti johtajan roolin ja piti pikkuveljeä kurissa. Hän ajoi Oskarin pois talvivarastoilta sähisten niin pelottavasti kuin jotkin juontajat television keskusteluohjelmissa.
Jossain vaiheessa Silmä teki klassisen kyläkollin virheen hän luotti liikaa omaan voittamattomuuteensa ja hyökkäsi suoraan Oskarin kimppuun. Oskari huitaisi välinpitämättömästi tassullaan kuin huokaisten: “Voi, anna jo olla.” Samaan aikaan hän onnistui kuitenkin osumaan suoraan oikealla koukulla, ja Silmä lensi suoraan roskikseen, josta hänet piti noukkia pois. Näin, aivan sattumalta ja kömpelösti kuten kaikki Oskarin elämässä, hänestä tuli huipulla ruokaketjua.
Kylässä kissoihin suhtaudutaan melko kyynisesti: Oskaria pelasti peltotöiltä vain se, että oli talvi. Ruokailu täällä on villiä taidetta, täysin ennalta-arvaamatonta. Oskari ei meinannut tottua uuteen rytmiin kaupungissa hän sai ateriansa hopeiselta lautaselta tasan kellon mukaan, ja hovimestari kantoi ruoan esiin.
Kun stressi kävi kovaksi, Oskarille palasivat nopeasti luonnonvaistot. Monesti heräsin yöllä siihen, että hän istui liesituulettimen päällä kuono syvällä kattilassa. Silmä päivysti jakkaran päässä sähisten hätäisesti, antaen Oskarille merkkejä tulostani. Oskari vilkaisi minuun laiskasti ja naukaisi veljelleen: Älä pelkää tätä, tämä on ihan meidän porukkaa. Näitkö, miten hän yöllä penkoo jääkaappia.
Kerran päätimme, että Oskari on valmis kohtaamaan ulkomaailman, joten veimme hänet pihalle ja laskimme suoraan hankeen. Kun Oskari vilkaisi meihin, hänen koko naamansa oli täynnä lunta ja silmissä paistoi suomalainen eksistentiaalinen alakulo, aivan kuin Matti Pellonpään kasvoilla elokuvassa Ariel jossakin synkässä kohtauksessa. Eipä Oskaria enää ulos laskettu sen jälkeen.
Eräänä iltana, kun Eemelin kainaloon oli kokoontunut hänen pikku joukko ystäviään, asetuin itsekin olohuoneen nurkkaan lukemaan pojille ääneen Juhani Ahon Lastuja. Kun tulin kohtaan, jossa ilkeä äitipuoli muuttuu mustaksi kissaksi ja rytmittää kulkuaan kynsillä lattialla, ovi narisi auki ja Silmä asteli juhlallisesti olohuoneeseen.
Oskari oli onnistunut opettamaan veljelleenkin salaisen taitonsa ovien avaamisen tassulla, tyylistä ja vaikeusasteesta riippumatta. Olohuone oli ahdas, mutta lapsien onnistui hajaantua ympäri huonetta. Yhden pojan nostimme ulos tuuletusikkunasta, josta hän oli jo roikkumassa putoamasta häntä pelasti vain hänen isoäitinsä, joka tunnetaan kylällä siitä, että osaa ruokkia lapsen kuin lapsen hyvin.
Ai niin, pitääkin mainita, että Silmä on täysmustaa väritystä, aivan läpimusta. On kai pakko myöntää, ettei suomalainen klassikkokaan ole koskaan tehnyt yhtä pysyvää vaikutusta nykylapsiin.
