Lähdin matkalle Italiaan yhdessä eläkeläisryhmän kanssa. En odottanut mitään erityistä muutama päivä nähtävyyksien parissa, pari valokuvaa albumiin, ehkä muutama tuliainen lapsenlapsille. Halusin irrottautua arjesta, siitä yksinäisyydestä, joka oli viime vuosina alkanut painaa hartioitani yhä raskaammin.
Ajattelin, että Rooma, Firenze tai Venetsia olisivat minulle vain uusia nimiä listalla nähtävyyksiä, joista kerrotaan kahvipöydässä. Mutta juuri Colosseumin varjossa kohtasin miehen, jonka ansiosta tunsin itseni jälleen nuoreksi.
Seisoin silloin amfiteatterin kaarien alla, henkeni salpautui rakennuksen suuruudesta. Opas kertoi jotain gladiaattoreista, mutta minä en jaksanut kuunnella, ajatukseni harhailivat omissa maailmoissaan. Silloin joku vieressäni tokaisi: “Olisi hauska tietää, valittivatkohan gladiaattorit helteistä samalla tavalla kuin me.”
Käännyin ja näin hänet pitkä, harmaantuva, hymy, jossa oli jotain tuttuakin ja silti uutta. Hänellä oli päällään pelkkä kauluspaita ja lierihattu, mutta katse, jolla hän minua katsoi, teki paikasta maailman kahdelle.
Juttu alkoi luistaa kuin olisimme tunteneet jo vuosia. Hänen nimensä oli Tapio, hän oli leski ja ollut eläkkeellä jo kauan. Hän oli tullut yksin, koska kuten sanoi “ei jaksanut enää odotella parempaa hetkeä nähdä Rooma.”
Puhe oli kepeää ja naurun täyteistä, kuin olisimme vanhoja ystäviä. Joimme yhdessä kahvit Colosseumin kupeessa, ja tajusin äkisti, ettei kukaan ollut pitkään aikaan kuunnellut minua yhtä tarkasti.
Seuraavista päivistä tuli erilaisia. Istuimme bussissa vierekkäin, söimme saman pöydän ääressä, eksyimme väkijoukkoon ja löysimme toisemme katseella. Siinä oli jotain viatonta ja silti kutkuttavaa.
Iltaisin, kun muu ryhmä pelasi korttia tai tuijotti hotellin televisiota, me nojasimme parvekkeen kaiteeseen, katselimme Italian kaupunkia iltavalaistuksessa ja juttelimme lapsista, menneestä, siitä, miltä tuntuu kun sydän yhtäkkiä lyö vähän kovempaa kuin ennen.
Tunsin itseni kuin teiniksi. Aloin laittautua, meikata, nauraa herkemmin. Ryhmän naiset katsoivat minua hymyillen osa lämpimästi, osa hitusen kateellisina. Minusta tuntui, että sain takaisin palan itseäni, sen jonka olin hautonut arjen rutiinin ja yksinäisyyden alle.
Mutta mitä lähemmäs matkan loppu tuli, sitä enemmän mielessä kävi kysymys: entä sitten? Hänen kotinsa oli satojen kilometrien päässä omastani, meillä oli kummallakin oma arki. Yhdisti vain tämä viikko, irrallinen todellisuudesta. Voiko siitä kasvaa mitään pysyvämpää?
Viimeisenä päivänä lähdimme kaksin kävelemään Rooman kaduille, ilman ryhmää. Istahdimme Espanjalaisten portaiden reunalle, söimme jäätelöä ja olimme hetken hiljaa. Lopulta Tapio sanoi: “Tiedätkö en ole aikoihin tuntenut oloani näin hyväksi. Mutta pelkään, että kun palaamme kotiin, kaikki häviää. Sinulla on oma elämäsi, minulla omani. Entä jos tämä oli vain lomatunnelmaa?”
En tiennyt, mitä vastata. Sisälläni taistelivat kaipuu uskoa uuden alkuun ja pelko, että kyseessä olikin vain hauras ihastus, joka haihtuisi kotimaan taivaan alla.
Jäähyväiset lentokentällä olivat pidempiä kuin olisi sopinut, katseessa sekä hyvästijättö että lupaus. Vaihdoimme puhelinnumerot, mutta kumpikaan ei ääneen sanonut: “Tavataan uudestaan.”
Nyt, kun muistelen tuota matkaa, en tiedä, miten siihen suhtautua. Se oli kuin unta kirkasta, kaunista, mutta haurasta. Ehkä Tapio oli oikeassa, että se oli vain harhaa. Ehkä olisi pelkuruutta olla selvittämättä, antoiko elämä sittenkin uuden mahdollisuuden.
Kysyn itseltäni uskaltaako rauhallisen ja järjestetyn elämän riskeerata tunteen vuoksi, joka saapui yllättäen? Oliko kyse pelkästä italialaisen lomataivaan seikkailusta, vai jostain, jonka alku on vasta minulle arvoitus? Kun sydämeni lyö lujempaa ajatuksesta, järki kuiskaa, että tämä on hulluutta.
Ehkä juuri siksi kerron tarinani kysyäkseni muilta: onko ihmisellä viidenkymmenen, kuudenkymmenen, ehkä vielä vanhempanakin oikeus avautua uudelle? Säilyttäisinkö tämän muiston turvallisena, kauniina muistona, vai pitäisikö uskaltaa selvittää, mihin tunteeseen voisi tarttua?
