En minä sinua vihaa

En vihaa sinua

– Eihän mikään oikeastaan ole muuttunut

Saara pyöritteli hermostuneena takkiaan taksin takaosassa ja katseli ulos ikkunasta. Tutut Turun kadut vilisivät ohi ne samat, joilla hän joskus juoksi nuorena yhdessä Laurin kanssa, nauraen ja rakentaen haaveita tulevaisuudelle. Seitsemän vuotta. Seitsemän kokonaista vuotta hän oli ollut poissa kodistaan.

– Perillä ollaan, kuului kuljettajan matala ääni, joka keskeytti hänen ajatuksensa lempeästi.

Taksi hidasti vanhan kerrostalon eteen. Saara tarkisti vaistomaisesti, että puhelin oli mukana, kaivoi kukkaronsa, maksoi kyydin euroilla ja astui ulos autosta. Oven tupsahdus jäi kaikumaan hänen korviinsa, ja Saara jäi hetkeksi seisomaan paikalleen, hengittäen kotikaupunkinsa raikasta ilmaa. Olihan täällä erilaista niin erilaista kuin Helsingissä, jossa hän nykyään asui. Täällä jokainen tuoksu, jokainen pieni ääni tuntui nousevan jostain syvältä muistista. Puistosta leijui vastaleikatun ruohon tuoksu, leipomon tuore leipä kantoi nenään, ja kaiken ytimessä oli sanattomana kihelmöivä tunne: koti. Se kosketti syvältä, puristi sydämestä kivuliaasti ja silti suloisesti, kuin olisi yhtä aikaa sekä iloinen että peloissaan siitä, mitä oli tulossa.

Hän tuli kotiin vain muutamaksi päiväksi. Virallisesti syynä oli äidin asioiden hoito, paperit ja laskut, jotka olivat odottaneet jo pitkään. Mutta samalla hän halusi vain kulkea tutuilla kaduilla ja tarkistaa, olivatko paikat yhä samanlaisia kuin muistoissa. Ja jossain syvällä ukkosti toinen syy ehkä tärkeinkin: hän halusi nähdä Laurin. Kuka tietää, ehkä hänen elämänsä vielä voisi muuttua?

Saara tiesi, että Lauri asui yhä lähistöllä. Ei hän tietenkään ollut seuraillut tämän elämää, mutta ystävät mainitsivat Laurin satunnaisesti somessa tai kahvitellessa. Sieltä hän oli saanut tiedon siitä, että Lauri oli vaihtanut työpaikkaa ja saanut hyvän pestin, ostanut kaksion, tuonut äitinsä kaupunkiin Jokainen kerta, kun Saara kuuli Laurista, hän kuvitteli hetkeksi, millainen tämä nykyään oli, mitä teki, mistä ajatteli. Mutta sitten hän kiirehti työntämään ajatukset syrjään peläten antaa niille liikaa sijaa sydämessään.

**********

Seuraavana päivänä Saara päätti kävellä kaupungin keskustaan. Hänen suunnitelmissaan ei ollut mitään erityistä hän halusi vain hengittää Turun ilmaa, katsella tuttuja paikkoja päivänvalossa ja tuntea kadun sykkeen omassaan. Hän käveli hissukseen, kurkisti liikkeiden näyteikkunoista, hymyili vähän surumielisesti kadunkulmien tutuille kuville: lehtikioski, josta hän osti nuorena Aku Ankkoja, penkki jolla hän istui ystävineen koulun jälkeen, kahvila, jossa hän maistoi ensimmäisen kerran cappuccinoa ja onnistui läikyttämään sitä uudelle paidalleen.

Silloin hän näki Laurin.

Lauri käveli kadun toisella puolella. Hän ei nähnyt Saaraa katse harhaili kaukaisuuteen, pää vähän alaspäin kumarassa, kuin hän olisi syventynyt ajatuksiin. Saara jäi paikoilleen. Hänen sisällä kaikki liikahti ja hänessä tuntui hetken siltä, että hengityskin unohtui. Lauri ei ollut muuttunut yhä yhtä pitkä, rento ja omintakeinen kävelyasento kuin ennenkin. Sama siluetti, samat liikkeet, jopa hiustyyli identtinen.

Ajattelematta mitään Saara lähti tien yli. Liikennevalo vaihtui keltaiseen, jostain kuului auton tööttäys, mutta hän ei huomannut muuta kuin sydämensä hakkaavan kuin rummun. Jalat veivät häntä eteenpäin.

– Lauri! huusi Saara vihdoin, saavuttaen Laurin marketin oven eteen.

Hänen oma äänensä värähti hän ei ollut uskonut olevansa näin hermostunut. Lauri kääntyi ja ei mitään. Ei iloa, ei vihaa. Ei mitään.

– Saara? Lause oli rauhallinen, melkein välinpitämätön.

Se sävy, niin harmaa ja tylsä, sattui enemmän kuin mikään muu. Kaikki ne vuodet, tunteet ja koti-ikävät, purkautuivat ulos kyyneleinä. Ääni värisi, Saara ei pystynyt enää pidättämään itseään.

– Lauri, mä mä olen niin pahoillani. Tiedän, ettei mulla ole edes oikeutta puhua sulle, mutta mä… sanat juuttuivat kurkkuun, kasvot kastuivat kyynelistä, joita hän ei edes yrittänyt pyyhkiä pois. Rakastan sua. Yhä. Anna anteeksi. Anna nyt, pyydän!

Hän puhui nopeasti, sotkuisesti, kuin peläten sanat katoavan jos jäisi hiljaa. Kaikki, mikä oli jäänyt vuosien ajalta sanomatta, purkautui nyt ulos.

Saara tarttui häneen, halasi tiukasti tarrasi vanhaan rintaan, toivossa, että menneet voisi palauttaa. Hänen ympärillään ei ollut kaupungin kohinaa, ei ohikulkijoita, ei aikaa pelkästään tämän hetken lämpö ja epätoivoinen toive Laurin vastauksesta.

Lauri ei vetäytynyt heti kauemmas. Hetken aikaa Saara tunsi, kuinka tämän hartiat vähän laskiutuvat, kuinka kädet nostavat hetkeksi, kuin halaus olisi mahdollinen. Hetkellinen toivo syttyi: ehkä, ehkä jotakin voisi korjata.

Mutta se hetki haihtui. Lauri tarttui hänen olkapäähänsä, irrotti Saaran lempeästi mutta päättäväisesti. Kasvot pysyivät vakaina, katse kylmän kovana. Niissä ei ollut sitä poikaa, joka kerran nauroi ja suunnitteli elämää yhdessä. Edessä seisoi mies, jonka tunteet oli kätketty syvälle.

– Mene pois, hän kuiskasi Saaran korvaan.

Sävy oli kylmä, tyhjä kuin hän olisi ollut täysin merkityksetön. Vieras.

– Vihaan, Lauri lisäsi hetken päästä, ja nyt katseessa vilahti halveksuntaa.

Hän kääntyi ja lähti kävelemään pois, katsomatta taakseen. Saara jäi seisomaan keskelle katua kuin salamaan isketty. Elämä jatkoi ympärillä: ihmiset kiirehtivät, autojen tööttäykset kaikuivat risteyksessä, lasten nauru kuului etäältä. Joku ohikulkija katsoi häntä oudosti, ehkä ihmetellen miksi aikuinen nainen seisoo keskellä tietä kalvakana ja liikkumatta. Mutta Saara ei nähnyt, ei kuullut.

Hän kuuli vain Laurin askelten loittonemisen ja oman, katkonaisen hengityksensä. Jokainen sekunti tuntui venyvän äärettömyydeksi, päässä pyöri vain yksi ajatus: Tässäkö tämä oli. Lopullisesti.

Saara lähti hitaasti kohti äidin kotia. Jalat olivat raskaat, katse tyhjä. Hän ei muistanut nähdä vastaantulijoita eikä liikennettä. Kaikki oli poissa, vain Laurin sanat kaikuivat painavana.

Hän pääsi äitinsä luokse, eikä sanonut sanaakaan. Vain käveli hiljaa huoneeseensa, istui ikkunan ääreen ja tuijotti ulos. Äiti katsoi hänen itkuisia kasvojaan eikä kysynyt mitään, vaan huokaisi vain hiljaa ja laittoi veden kiehumaan. Tuttu veden porina, lämmin tuoreen teen tuoksu kaikki tuntui niin tavalliselta, niin arkipäiväiseltä, että se jäi räikeään vastakohtaan Saaran sisällä myllertävälle myrskylle. Mutta juuri se tuttuus veti häntä hitaasti takaisin todellisuuteen.

– Hän ei antanut anteeksi, Saara sanoi hiljaa ja piteli teekuppia, lämpö tuntui kasvoilla, mutta se ei lämmittänyt mieltä. Sormet puristuivat kuppiin kuin etsien kiinnekohtaa, ja katse harhaili teen pinnalla olevissa himmeissä lampunheijastuksissa.

Äiti istui viereen hiljaa, silitti häntä olalta. Liike oli pehmeä ja hellä samaan tapaan kuin lapsena, kun polvi oli naarmuilla tai ystävän kanssa tuli riita. Se pieni kosketus sai Saaran tuntemaan itsensä yhtä pieneksi ja hauraaksi kuin silloin lapsena.

– Ethän sinä ihan voinut muuta odottaa, äiti sanoi lempeästi, ei moittien vaan vähän surullisena.

– Tiesin. Silti toivoin ihmettä, Saara kuiskasi ja irrotti vihdoin katseensa teestä. Äänessä kaikui väsymys, kuin hän olisi pohtinut näitä sanoja jo kauan. Olinko hölmö?

– Et toki, äiti hymähti. Sinä vain valitsit oman polkusi. Satutit Lauria pahasti, sinun lähtösi mursi hänet Hän ikään kuin muuttui sadun Kaiksi. Kukaan ei enää saanut hänen sydäntään avattua.

Saara sulki silmänsä, nojasi tuolin selkänojaan ja antoi itsensä muistella niitä vuosien takaisia kuvia.

Kaikki oli silloin tuntunut helpolta. Hän oli kaksikymmentäkaksi, tulevaisuus loisti voimakkaana ja kynnyskysymykset tuntuivat olemattomilta. Lauri oli siinä vierellä: lempeä, hiljainen, luotettava ihminen, johon saattoi aina tukeutua. Laurin sanat eivät olleet koskaan suuria, mutta tekojen kautta hän näytti välittävänsä: auttoi, kuunteli ja tuki pienissäkin asioissa.

Mutta oli yksi asia, jota Saara piti ongelmana. Laurilla oli työ rakennuksella, iltaisin etäopiskelu ja haave omasta yrityksestä. Unelmat olivat realistisia, mutta niiden toteutuminen vei aikaa, eikä Saara enää halunnut odottaa.

Hän ei kaivannut rikkautta, vaan vakautta ja varmuutta huomisen suhteen. Tahtoi tietää, että vuoden, kahden tai viidenkin päästä elämä oli turvattu, työ varma ja asunto omassa hallinnassa. Laurin rinnalla kaikki tuntui epävarmalta: jatkuvaa keikkatyötä, iltakoulua, pelkkiä puheita huomisesta.

Kun sitten setä Helsingistä tarjosi paikkaa firmassaan, Saara tarttui tilaisuuteen. Epäröimättä. Se oli mahdollisuus todellinen, käsinkosketeltava.

Taustalla piili toinenkin syy, jota Saara ei mielellään miettinyt. Pian Helsinkiin muuton jälkeen hänen elämäänsä ilmaantui Jarmo. Mies oli varakas yrittäjä, lähes tuplasti Saaran ikäinen, eikä ollut tottunut jäämään toiseksi. He tapasivat sattumalta työpaikan juhlissa. Jarmo kiinnitti heti huomiota, alkoi jutella, kyseli ajatuksista ja elämästä.

Alkuun Jarmo toi pieniä kukkakimppuja, sitten kutsui kalliisiin ravintoloihin ja teatteriin, vei näyttelyihin, osti silkkiä ja koruja kaikkea sellaista, mistä Saara oli joskus vain unelmoinut. Lahjojen mukana tuli vakuuttelua siitä, kuinka Saara ansaitsi parempaa elämää.

Kunnes eräänä iltana Saara huomasi suostuvansa Jarmon seuraksi teatteriin, myöhemmin ravintolaan, kalliita kenkiä jalassa. Jarmon kanssa elämä tuntui helpolta, huolet olivat pois ja tulevaisuus valmiiksi suunniteltu. Saara unohti Laurin hyvinkin nopeasti jopa halveksi tätä, sanoi ääneen, ettei Laurista ollut koskaan mihinkään, että mies oli pelkkä haaveilija.

Kerran Saara palasi Turkuun ei Laurin vuoksi, ei selittääkseen tai edes tervehditäkseen. Hän tahtoi näyttää, millaisen elämän oli saavuttanut mitä ansaitsi. Hän valitsi paraatipaikan keskustasta, kahvilan, johon Lauri joskus poikkesi. Puki juhlavimman Jarmon antaman mekon ja laittoi sormeen kiven, joka kiilsi valoa. Käsiin hän otti uuden laukkunsa kuin trofeen.

Kun Lauri käveli kahvilaan, Saara naurahti ääneen keskustelun päätteeksi, istui ikkunan ääressä ja käänsi kasvonsa niin, että tämä varmasti näkisi hänet. Katseet kohtasivat. Silloin Lauri näytti siltä, kuin olisi ihmeissään, surullinen ja varautunut. Saara puolestaan katsoi takaisin, eikä väistänyt.

Hän kuvitteli voittaneensa, todistaneensa valintansa olevan oikean. Nautti ajatuksesta, että oli päässyt pois huolettomasta haahuilusta luksukseen ja varmuuteen. Mutta kun Lauri käveli ulos, nauru hiipui, ja tyhjä olo valtasi mielen. Hän katsoi sormusta ja laukkuaan ja Jarmoa, joka jatkoi puhumista, ja ymmärsi: kaikki oli tyhjää. Edes hienot vaatteet ja eleet eivät tuntuneet kuuluvan hänelle. Hän hymyili pinnallisesti, mutta sisällä kuiskasi ääni: Oliko tämä kaiken arvoista?

************

Voiton maku oli katkera. Alkuun Jarmo oli vielä se sama hurmaava ja antelias mies: ravintoloita, kukkia, pieniä lahjoja. Mutta sitten hänen mielenkiintonsa alkoi haihtua.

Ensin se näkyi pienissä asioissa: lämpimien sanojen sijaan ilmestyi välinpitämättömyyttä. Lahjat loppuivat, tilalle tuli viesti: Käy hakemassa vaikka jotakin uutta. Sitten alkoi tulla piikikkäitä kommentteja Saaran ulkonäöstä: Voisi kai vähän enemmän katsoa peiliin? tai tavasta puhua: Aikuisen naisen kuuluisi käyttäytyä hillitymmin. Myös ystävät tulivat kielletetyiksi: Teidän kylän ystävät eivät sovi tällaisiin piireihin.

Jarmon elämässä Saara muuttui yhä pienemmäksi osaksi. Mies katosi useaksi päiväksi tai viikoiksi, jätti Saaran yksin isoon vuokra-asuntoon. Iltaisin Saara katseli ikkunasta ulos, järjesteli vaatteitaan, mietti missä oli mennyt vikaan. Kun hän yritti puhua asiasta, Jarmo sivuutti keskustelut:

Sait sen, mistä haaveilit. Mitä vielä haluat?

Saara koetti puolustella Jarmoa itselleen: hänellä on kiireinen bisneselämä, hän on väsynyt, ehkä kyse on vain viimeaikaisesta stressistä. Hän toivoi, että kaikki vielä järjestyisi, että ongelmat olisivat väliaikaisia. Mutta kaikki kääntyi tyhjyyksi: hänestä oli tullut Jarmolle vain uusi, vähän erilainen lelu huomion arvoinen vain hetken.

Hän hyväksyi sen hiljalleen. Kaukana jäi Laurin aitous: työhaalarit, hieman karheat mutta lempeät kädet, hidas mutta aito hymy. Joka ilta hiljaisessa kerrostaloasunnossa Saara katsoi tyhjiä mekkoja ja koristeellisia koruja, joista oli tullut vieraita. Kalliit ravintolat, joista hän aiemmin nautti, ärsyttivät pelkällä ajatuksellaankin. Kallis hajuvesi sai aikaiseksi ärsyttävän olon. Kaikki se, mitä hän aikoi saavuttaa, oli muuttunut merkityksettömäksi, kun elämästä puuttui sisältö.

Eniten hän ajatteli Lauria. Hän muisti, miltä tuntui olla tämän seurassa miten oli turvallista, miten Laurilla oli aikaa hänen murheilleen, miten tulevaisuudesta puhuttiin ilman paisuttelua. Laurin usko yhteiseen elämään riitti silloin turvaksi. Nyt hän huomasi: ilman sitä ei mikään tunnu arvokkaalta.

*******

Kolmantena päivänä Saara päätti kävellä puistoon, jossa hän ja Lauri joskus istuivat. Iso vaahtera, penkki jonka alla hän syksyisin potki lehtiä. Saara pysähtyi hengittämään syksyistä ilmaa, muisteli Laurin entisiä haaveita: Toivoisin meille oman kodin, isot ikkunat, aamuaurinkoa ja paljon valoa. Silloin Saara oli vain hymyillyt hänen haaveilleen nyt ne tuntuivat kadotetulta aarteelta.

Samassa Saara kuuli tutun äänen:

– Saara?

Hän kääntyi. Penkin luona seisoi Mika, Saaran ja Laurin vanha yhteinen ystävä. Mika näytti yllättyneeltä, mutta ilahtui pian selvästi.

– Täälläkö sinä, Mika naurahti. Miten menee?

Saara mietti vastauksiaan. Hän halusi kuulostaa rennolta, mutta ääni värähti.

– Ihan hyvin. Tulin vain käymään äidin luona.

Mika nyökkäsi, ei kysellyt enempää, vaan viittasi penkille:

– Istutaanpa. Ajattelin jo lähteä kotiin.

Kun he istuivat, Mika kertoi lyhyesti omia kuulumisiaan. Hänen äänensä oli rauhallinen, ystävällinen ja jotenkin helpottava. Saara kuunteli, välillä vastasi lyhyesti, mutta mielessä pyöri vain eilinen kohtaaminen Laurin kanssa.

Mika oli hetken hiljaa, sitten kysyi varovasti:

– Tapasitko Lauria?

Saara katsoi maahan, syksyn lehtiin jalkojensa alla. Hän mietti hetken vastausta, viimeisen tapaamisen sanat ja Laurin katse polttelivat tuoreina silmissä.

– Näin, eilen, Saara sai sanotuksi.

– No, mitä? Mika kysyi.

– Hän ei enää halua olla missään tekemisissä mun kanssa. Hän vihaa mua.

Mika huokaisi, istui viereen ja nojasi kyynärpäät polviinsa. Pitkä hiljaisuus. Sitten Mika sanoi hiljaisella äänellä:

– Hän oli ihan oikeasti pitkään rikki. Sinä vain katosit. Ei puhelua, ei viestiä. Se oli hänelle täysi shokki.

Saara puristi käsiään nyrkkiin, kyyneleet sumensivat katseen.

– Tiedän, olen pahoillani, hän kuiskasi.

Mika ei myötäillyt eikä moittinut. Hän sanoi rauhallisesti:

– Hän yritti unohtaa sinut. Kävi treffeilläkin, mutta siitä ei tullut mitään. Sanoi suoraan, ettei pysty rakastamaan ketään toista. Sinä pirstoit hänessä jotain. Ja kun palasit luulin jo ettei hän koskaan toivu.

Saara nyökkäsi hiljaa. Hän kuvitteli, miten Lauri yritti jatkaa arkea, pakottaa itsensä unohtamaan, ehkä pelästyi jokaista tuttua ääntä kadulla, ehkä aina toivoi näkevänsä Saaran vilaukselta.

– En tiennyt, että tästä tuli näin iso asia, Saara sanoi itkuisella äänellä. Halusin vain varman tulevaisuuden.

Mika hiljeni taas. Syystuuli pyöritteli lehtiä, lapset nauroivat kaukana.

Saara puristi käsiään, yritti pidätellä kyyneliä, mutta posket kastuivat silti.

– En pyydä, että hän antaisi anteeksi, hän sanoi hiljaa, ääni väristen. Tahtoisin hänen tietävän, että olen pahoillani. Kadun jokaista päivää, kun lähdin niin piittaamattomasti. Koko ajan ajattelen sitä, miten kaikki olisi voinut mennä toisin.

Mika katsoi Saaraa pitkään, silmissä oli lempeyttä.

– Ehkä hänen ei tarvitsekaan kuulla enää lisää, Mika sanoi hiljaa. Anna hänen elää rauhassa. Sinun pitäisi nyt jättää hänet rauhaan. Hän on yrittänyt päästä eteenpäin sinun äkillinen paluusi vain avasi vanhat haavat. Eilen hän soitti minulle, humalassa En ole nähnyt häntä sellaisena vuosiin. Älä satuta enempää. Anna hänen jatkaa.

Saara puri huultaan, mutta ymmärsi Mikan olevan oikeassa. Hän halusi hyvittää, mutta ehkä se toi vain lisää tuskaa.

***

Illalla, kotona äidin luona, Saara istui ikkunan ääressä. Syysilta toi kaupungin valot, oranssit ja valkoiset, jotka sulautuivat lempeäksi mosaiikiksi. Mutta hänen mielessään pyörivät vain menneet vuodet, kuin filmikelaa ei olisi voinut pysäyttää.

Ajatukset harhailivat kaikessa siinä, mikä olisi voinut olla, jos olisi jäänyt. Miten he olisivat yhdessä vuokranneet ensimmäistä asuntoa, miten Lauri olisi saanut yrityksen pystyyn ja miten he olisivat yhdessä kasvaneet sen kanssa. Kaikki ne hetket, naurut, ja ilot jotka hän oli jättänyt kokematta. Mutta menneisyyttä ei voisi saada takaisin.

Seuraavana päivänä Saara lähti taas. Pakatessaan tavaroitaan, äiti katseli häntä hetken surullisesti ovella. Ei moittinut, vain kiinnitti takin Saaran olalle ja sanoi:

– Pidä huolta itsestäsi.

Saara nyökkäsi, suuteli äitiä poskelle, jäi hetkeksi kuuntelemaan asunnon tuttuja ääniä ja astui sitten kylmään aamuun.

Rautatieasemalla hän osti junalipun Helsinkiin, vain päästäkseen miettimään rauhassa. Pari tuntia junassa, ventovieraiden seurassa ehkä siitä olisi apua.

Juna lähti liikkeelle, rauhallisesti keinuen kiskoilla. Saara tuijotti ikkunasta ulos. Tuttu Turku vilahteli ohi: kerrostalot, lasten leikkipaikka, leipomon ikkunat. Ihmiset kiirehtivät arkeaan: ruokakassien, sateenvarjojen ja kiireen keskellä. Kaikki niin tavallista, ja silti nyt ikuisen kaukaista.

Jossain siellä jäi mies, jota hän rakasti enemmän kuin ketään. Mies, jonka silmistä loisti toivo vielä yhteisestä elämästä, mies jonka kädet olivat nähneet työn ja silti osasivat koskettaa hellästi. Mies, jolle hän ei jättänyt selitystä eikä hyvästejä. Ja nyt hän oli poissa lopullisesti. Sen Saara tiesi nyt varmuudella.

***

Puoli vuotta kului. Saara jatkoi Helsingissä arkeaan, kävi töissä, tapasi ystäviä kahviloissa. Kaikki näytti ulospäin tavanomaiselta. Mutta sisältä jotain oli muuttunut: hän ei enää paennut menneisyyttään, ei yrittänyt peittää sitä uusilla ostoksilla, tuttavuuksilla tai kiireellä. Hän katsoi totuutta päin: teki virheen, satutti, ja katuu vilpittömästi.

Vähitellen hän oppi heräämään aamuihin, joihin mahtui toivoa hiljaista helpotusta, että sai jatkaa matkaa. Tein mitä tein, se oli väärin, mutta nyt kaikki minkä voin tehdä, on elää rohkeasti eteenpäin. Helpotus löytyi hyväksymisestä, ei ilona mutta kuin raikas hengähdys.

Eräänä iltana, kun hän teki ruokaa, puhelimeen kilahti viesti vieraasta numerosta. Näytöllä vain yksi lause: En vihaa sinua. Mutta en voi antaa anteeksi.

Saara jäi hiljaa paikalleen. Puristi puhelinta, sydän pysähtyi hetkeksi ja tykytti sitten kiihkeämmin. Hän vajosi hiljaa keittiön lattialle, puhelin rintaa vasten, kuin tunne voisi tarttua langattomassa viestissäkin.

Hän ei tiennyt, mitä sanat oikeastaan tarkoittivat olivatko ne uuden alun mahdollisuus vai lopullinen hyvästi. Mutta pitkästä aikaa Saara tunsi, että heidän välilleen jäi kuitenkin jokin ohut lanka: hauras, mutta olemassa. Jossain toisessa kaupungissa joku muisti häntä yhä. Joku päätti sittenkin kirjoittaa, kaiken kivun jälkeen. Joku jätti oven edes vähän raolleen.

Saara hymyili kyynelten läpi. Hymy oli varovainen, ujo mutta aito. Ehkä tämä ei ollutkaan aivan loppu. Ehkä joskus he voivat vielä puhua ilman syytöksiä tai puolusteluja, löytää sanat jatkaa eteenpäin, yhdessä tai yksin, mutta ymmärryksessä.

Tällä kertaa se riitti. Riitti tieto siitä, että hän ei ollut vain menneisyyden virhe, vaan osa jonkun muun tarinaa.

Ja ehkä siinä oli pieni lohtu: vaikka elämä ei mennyt niin kuin toivoin, olen vihdoin ymmärtänyt vain aito rakkaus ja rehellisyys vievät pitkälle, eikä mikään kiire, raha tai ulkoinen loisto voi korvata sitä, mikä on sydämessä.

Rate article
vsematerialy
En minä sinua vihaa