Diagnoosi Petos
Teillä on jo niin vakava suhde, sanoi Irmeli Kallio määrätietoisesti, melkein painokkaasti ja käänsi terävän katseensa tulevaan miniäänsä. Milloin te oikein aiotte mennä naimisiin?
Ehkä ei ole vielä sen aika, vastasi tyttö hivenen pakotetulla hymyllä, yrittäen asetella sanansa loukkaamatta tulevaa anoppiaan. Olemmehan asuneet yhdessä vasta kuukauden. Kannattaisi ehkä hetki vielä odottaa, tutustua arkeen… Kukapa tietää, ehkä riitelemme pian turhista asioista?
Irmeli Kallion kulmat kohosivat hieman, mutta hän ei aikonut luopua aikeestaan saada totuus tietää. Periaatteessa Aune miellytti häntä paljon enemmän kuin pojan edellinen tyttöystävä. Sari oli ollut suorastaan sietämätön ja röyhkeä! Onneksi Rasmus jätti hänet.
Miten Eemeli voi? hän vaihtoi aihetta, mutta katse pysyi terävänä. Ei poika enää mikään lapsi ole, mutta silti…
Lämpö levisi Aunen sisälle, kun hän ajatteli Rasmuksen poikaa. Hän muisti taas ne ensimmäiset päivät yhdessä, kun jännitti kovasti miten teini suhtautuisi uuteen naiseen kotona? Ei vain pitäisikö häntä jonain pelottavana vieraan ihmisenä, joka yrittää korvata hänen omaa äitiään…?
Hän on ihana, Aune vastasi aidosti, tällä kertaa hymy oli pehmeä ja lämmin. Aluksi minua tietysti jännitti. Ajattelin, että Eemeli suhtautuisi minuun epäluuloisesti tai torjuvasti. Mutta kaikki meni lopulta hyvin! Hänestä tuli nopeasti avoin ja ystävällinen nuorukainen!
Aune pysähtyi hetkeksi muistellen, kuinka Eemeli eräänä päivänä tuli koulusta ja maistoi leipomaansa piirakkaa, innoissaan tokaisten, että nyt heidän kodissaan olisi aina hyvää ruokaa.
Ja mikä parasta, Aune jatkoi, pieni hymy suupielessä Eemeli on iloinen siitä, että hänen isänsä keittotaidot on nyt jätetty osaavamman huostaan. Joskus hän jopa pyytää minua opettamaan reseptejä.
Rasmus, joka oli kuunnellut keskustelua hiljaa, nosti katseensa ja nyökkäsi nopeasti, vahvistaen Aunen sanat. Pieni, lähes näkymätön hymy hiveli hänen kasvojaan oli kuin hänkin iloitsi siitä, miten hyvin pojan ja Aunen välinen suhde sujui.
Onko Eemeli pyytänyt vielä pikkusisarusta? Irmeli kysyi suoraan, vilpittömästi vihjaten.
Rasmus kurtisti kulmiaan äitinsä utelun kuullessaan ja antoi hänelle pienen moittivan katseen. Hän tunsi äitinsä tavat tämä ei epäröinyt puhua suoraan kiusallisimmistakin asioista, ymmärtämättä, että toisille sellainen on vaivaannuttavaa.
Ei siinä ole mitään pahaa, Irmeli tokaisi reippaasti, äänessään kuului leikkimielinen virnistys kuin olisi kysynyt arkipäiväistä asiaa. Eemeli rakastaa lapsia, hoivaa pienempiä serkkujaan jatkuvasti. Ja sinähän olet vasta kolmekymmentäviisi hyvin kerkeät vielä pari taaperoa kasvattaa!
Aune tunsi sisällään nousevan ahdistuksen. Ei ollut mukavaa puhua näin henkilökohtaisesta ja kipeästä aiheesta käytännössä vieraan ihmisen edessä. Hän puristi sormiaan pöydän alla, yrittäen pitää kasvoillaan tyynen julkisivun.
Valitettavasti se ei tule kysymykseen, hän sanoi hillitysti, yrittäen pitää äänen vakaan. Lääkärit ovat ehdottomasti kieltäneet minua hankkimasta lapsia.
Hetken huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Irmeli Kallio kurtisti kulmiaan, pohti mielessään kuulemaansa. Hänen ilmeensä muuttui ystävällinen naamio suli pois ja tilalle tuli viileä, etäinen katse.
Naisten vaivoja, vai? hän vetäisi, teeskennellyn myötätuntoisella sävyllä, ja äänessä väreili himmeä alentuvuus. Mutta älä menetä toivoasi, nykyään lääketiede on kehittynyttä. Mitä aiemmin pidettiin mahdottomana, hoituu nyt helposti.
Aune huokaisi hiljaa. Hän olisi halunnut vaihtaa aihetta, mutta ymmärsi olevansa vastausten velkaa muuten anoppi saattaisi epäillä vaikka mitä outoa…
Minun tapauksessani se ei auta, hän sanoi hiljaa, katsoen eteensä. Miten näin yksinkertainen asia oli niin vaikea sanoa vieraalle ihmiselle! Mutta oli pakko, muuten Irmeli tekisi omia johtopäätöksiään… Minulla on vakavat näköongelmat. Diagnoosi tuli jo kahdeksantoistavuotiaana vuosien aikana olen ehtinyt hyväksyä sen. Lasta en voi saada.
Hetken Irmeli oli kuin jähmettynyt. Hämmennys paistoi kasvoilla, aivan kuin hän olisi kuullut jotakin täysin käsittämätöntä.
Mitä näkö liittyy lapsiin? hän hämmästeli, päätään kallistaen. Hän ei nähnyt syy-yhteyttä, jopa ajatteli että Aune keksi tekosyyn.
Aune veti syvään henkeä, miettien sanojaan. Hän ei olisi halunnut mennä lääketieteellisiin yksityiskohtiin, mutta ei voinut vältellä vastausta.
On olemassa lähes yhdeksänkymmenen prosentin riski, että menetän näköni. Sellaista kuormitusta en yksinkertaisesti kestä riski on aivan liian suuri! Ei tule olemaan järkeä saada lasta, jota en edes näkisi, ymmärrätkö?
Hän vaikeni, antaen anopille aikaa sulatella kuulemaansa. Aune korjasi hermostuneesti silmälasejaan. Hän halusi Irmelin oikeasti ymmärtävän tämä ei ole turhamaisuutta, vaan todellinen elämän uhka.
Tunnelma pöydän ympärillä oli selvästi muuttunut. Irmeli ei koettanut enää hakea keskustelua, katseli vain silloin tällöin Aunea moittivalla ilmeellä. Kaikesta näki, että hänen kuvitelmansa poikansa tulevasta vaimosta oli toisenlainen terve, elinvoimainen nainen, joka antaisi hänelle nopeasti lapsenlapsia.
Aune ei potenut syyllisyyttä eikä aikonut selitellä. Hän ja Rasmus olivat käyneet asian pohjia myöten läpi, keskustelleet lääkärien kanssa, pohtineet todennäköisyydet, selvittäneet kaiken yhdessä. Riski hänen terveydelleen oli liian suuri, eikä kumpikaan halunnut leikkiä tulella. Joskus oli myös mahdollisuus harkita adoptiota tai sijaisäitiä. Ei se enää ollut niin mahdotonta järjestää.
Kun he kaksin valmistautuivat lähtemään kotiin, ilmapiiri rentoutui hieman. Irmeli halasi poikaansa ja nyökkäsi Aunelle, mutta eleessä oli enemmän kohteliaisuutta kuin lämpöä. Kun he laittoivat kengät eteisessä, Rasmus katsoi Aunea anteeksipyyntävällä ilmeellä.
Kävellessään ulos molemmat huokaisivat helpotuksesta. Raikas ilta-ilma tuntui erityisen hyvälle kiusallisen keskustelun jälkeen. Aune tarttui Rasmuksen kädestä, ja tämä vastasi puristukseen. He eivät maininneet sanaakaan äskeisestä, mutta ymmärsivät molemmat: vanhempiin tutustuminen ei mennyt nappiin, mutta se ei muuttanut mitään olennaista heidän päätöksestään olla yhdessä, muiden mielipiteistä riippumatta.
*************************
Kolme kuukautta myöhemmin.
Olin huomannut Aunen olevan viime aikoina omituinen usein väsynyt, herkkä pahoinvoinnille ja ärsyyntyi tutuistakin tuoksuista. Hän yritti peittää oudon oloaan, nukkui aiempaa enemmän, ja töissä oli hajamielisempi.
Kerran illalla hän puhui äitinsä kanssa puhelimessa ja kertoi ohimennen tuntemuksistaan. Äiti hoksasi heti:
Aune, oletko aivan varma ettet ole raskaana?
Aune hätkähti, mietti hetken ja vakuutti:
Olen sataprosenttisen varma! Lääkärin määräämiä pillereitä olen ottanut säännöllisesti, ohjeiden mukaan.
Äiti ei jankuttanut, mutta kehotti ostamaan kuitenkin raskaustestin kaiken varalta.
Aune epäröi, mutta päätti apteekkireissun olevan nopea ja varma ratkaisu Niklas oli töissä ja oli sopiva hetki.
Niinpä Aune haki testin, teki sen heti kotiin tultuaan ja odotti tuloksia. Minuutit tuntuivat matelevan. Viimein testiin ilmestyivät kaksi selkeää viivaa. Toinen testikin näytti samaa.
Eihän tämä voi olla totta… olin niin huolellinen! hän parkaisi.
Samassa ovikello soi. Epätyypillistä siihen aikaan mutta oli vain Eemeli tulossa koulusta ilman avainta, kuten niin usein.
Aune kiirehti avaamaan, piilotti testit ja hymyili Eemelille, joka jo riisui kenkiään. Hän lähti keittämään pojalle ruokaa, tietämättä että yksi testeistä luiskahti lattialle ja jäi näkyville…
*****************
Rasmus, käyn viikon äidin luona hän ei voi kovin hyvin, Aune ilmoitti vältellen katsettani. Hänellä oli selvästi vaikea salailla, mutta juuri nyt hän ei voinut kertoa koko totuutta. Muuten ratkaisu olisi vielä raskaampi…
Nousin heti tuolista.
Tarvitsetteko apua? Voin tuoda lääkkeet, tai tulla mukaan. Äitis on yksin…
Aune hymyili lämpimästi ja hieman syyllisen oloisena.
Kiitos, mutta ainakaan vielä ei tarvitse mitään. Soitan jos tilanne vaatii.
Hän palasi pakkaamaan. Laittoi laukkuun villapaidan, farkut, T-paitoja, alusvaatteet, hammasharjan Mielessä vilisi ajatuksia. Lähtöön oli puoli tuntia, asemalle matkaa. Äiti tulisi vastaan, se rauhoitti kerrankin joku ymmärtäisi hiljaa olemalla.
Ota yhteyttä jos tulee jotain. Mä voin tulla milloin vain, sanoin halaten häntä hetken sylissäni.
Tulen pian takaisin. Ehtinet juuri ja juuri kaivata, hän hymyili surumielisesti.
Matka kului sumussa. Aune tarkisti puhelintaan yhtenään. Hän oli päättänyt järjestää kaiken kuntoon ja palata ja sitten kertoa minulle avoimesti.
Seuraavana päivänä hän kävi yksityisellä klinikalla, ilmoittautui testiin ja kävi kahdenkeskisen keskustelun lääkärin kanssa. Tutkimuksen jälkeen lääkäri vahvisti raskauden. Viikkoja oli allensa viisi tai kuusi.
Mutta käytin ehkäisypillereitä! hänen äänensä värisi. Kuinka tämä on mahdollista, kun kaiken piti olla hallinnassa?
Lääkäri totesi mahdollisten syiden olevan harvinaisia, mutta olemassa: ehkäisyvalmisteongelma, muut lääkkeet tai imeytymishäiriöt.
Ymmärrän, ettet aio pitää raskautta? lääkäri kysyi ammatillisen ystävällisesti.
Aune sulki silmänsä hetkeksi ja huokaisi. Vuosien ajan hänelle oli korostettu riskin suuruutta. Hän vastasi rauhallisesti:
Riski sokeudesta on yhdeksän kymmenestä. Voinko ottaa sellaisen riskin?
Ymmärrän päätöksenne, lääkäri sanoi lämpimästi. Tämä on äärimmäisen vakava päätös, mutta tekee oikein. Tässä on tarvittavat paperit.
Aune otti ne, kiitti, ja painoi hetken selän klinikan seinää vasten ennen kuin jatkoi matkaansa. Huominen olisi taas uusi askel.
**********************
Aune! vastasin innoissani puhelimeen, ääneni suorastaan loisti, mikä ilmeisesti jännitti Aunea. Mikset sanonut mitään?
Aune mietti hetken.
Sanonut mistä?
Että oot raskaana! sanoin riemulla, sillä olin nähnyt vahingossa kaksi viivaa testissä.
Aune sulki silmänsä, vaikeni hetken.
Miksi niin luulet?
Löysin testin lattialta! Hain sulle jo ajan lääkärille. Mennään yhdessä?
Aune huokaisi. Täytyi yrittää rauhoittaa.
Älä nyt riemastu, hän toppuutteli. Epäilen vahvasti. Otin aina pillerini, ohjeen mukaan. Se ei vain ole mahdollista.
Hetki linjalla oli hiljaa.
No siitä… aloitin hieman hämilläni. Äiti kävi meillä. Näki sun pillerit ja puhui loputtomiin että sun diagnoosi ei ole mikään este… että monet naiset saavat lapsia huonommassakin tilanteessa ja kaikki onnistuu hyvin. Hän mainitsi tuttuja, kertoi erilaisista tutkimuksista. Lopulta no… minä sorruin antamaan periksi.
Aune oli vaiti, mieli selvästi myllersi.
Siis teitkö jotain pillereille? hän kysyi tasaisella äänellä.
En lisännyt mitään, en tietenkään! Mutta… kun pillerit tippuivat lattialle, päätin vaihtaa ne vitamiineihin. Ajattelin että siitä voisi olla meille iloa. Halusin lapsen. Anoppi vakuutti että kyllä hyvin menee…
Aune oli hetken täysin hiljaa.
Oletko tosissasi? hän sanoi kireästi. Sormet puristuivat nyrkkiin, se näkyi kasvoistakin. Tiesit diagnoosini ja riskit ja silti teit näin mitään kysymättä minulta?
Yritin puolustella:
Halusin vain perheen… Ajattelin että selviäisimme.
Nyt en jaksa puhua enempää. Tavataan ylihuomenna puistossa, tuletko?
Tulen varmasti! Kaikki järjestyy vielä.
Aune sulki puhelun siihen. Hän oli raivoissaan, hänestä näki, ettei voinut käsittää toimintaani. Minä olin kuullut hänen riskinsä, tiesin kaiken mutta usko äidin sanoihin oli saanut minut unohtamaan kaiken järjen. Olin menettänyt arvostuksen kaikkein tärkeimmässä asiassa.
Koitti tapaamispäivä. Menin puistoon puolta tuntia etuajassa valkoisen ruusukimpun kanssa niitä hän tykkäsi tuoreina pöydällä. Odotin, sydän täynnä toivoa. Ehkä hän vain säikähti, ehkä kaikesta voisi vielä selvitä.
Aune saapui täsmälleen ajallaan, veljensä Joonaksen käsipuolessa. Hänen kasvonsa olivat kovat ja ilmeettömät. Kun ojensin kukat, hän ei vilkaissutkaan niitä ojensi vain paperin.
Mikä tämä on? En ymmärrä, sanoin sekavasti.
Tämä tarkoittaa, ettei lasta tule, hän sanoi kylmästi. Sinä tiesit diagnoosini. Silti vaaransit henkeni äitisi neuvoilla. En anna anteeksi. Tule hakemaan tavarasi huomenna, mutta tulen veljeni kanssa.
En ehtinyt edes vastata. Hän kääntyi pois, ja yritin seurata, mutta Joonas astui tielle, katsoen suoraan silmiin: Pysy poissa.
Yritin kiertää, mutta Joonas oli järkähtämätön.
Valehtelet! huusin epätoivoisena. Konsultoin lääkäreitä! Nykyaikana riskit ovat minimaaliset! Sinä et vain halua lasta siksi keksit verukkeen!
Aune pysähtyi, katsoi minua. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, mutta katse lujan päättäväinen.
Kävit lääkärissä ilman minua? Tiedätkö edes oikean diagnoosini? Vai selititkö vain, että morsiamen mukaan jokin sokeuden riski?
Sanattomana olin hiljaa.
Ajattelin meidän tulevaisuutta, perhettä, koetin vielä kerran. Puhuit adoptiosta, sijaisäidistä… Miksi ei meidän lasta voisi yrittää?
Aune huokaisi syvään.
Tämä ei ole peliä, Rasmus! Tämä on minun elämäni ja terveyteni. Ymmärrätkö, että saatan sokeutua? Oletko miettinyt sitä? Niin, että olen täysin avuton.
Jopa nyt yritin saada puheenvuoron, mutta Aune viittoi.
Kierrät totuutta! Tiedätkö oikeat luvut, ikävät esimerkit? Pesit kätesi riskistä väärien mielipiteiden vuoksi!
Veljeni Joonas astui lähemmäs. Hänessä olisi ollut voimaa näyttää minulle ovea, mutta hillitsi itsensä.
Minä en halua sinusta enää tietää, Aune sanoi tasaisesti. En halua elää päivääkään pelossa, teetkö vielä jotakin selkäni takana.
Mutta… sain sanottua, mutta hän kääntyi ja lähti. Yritin avata suuni, mutta sanat eivät tulleet. Katsoin, kun Aune eteni Joonaksen tukemana, heidän hahmonsa sulautuivat alkuiltaan.
Istuin lopulta penkille, kukat käsissäni ne, joita kukaan ei enää halunnut.
Katsoin noita herkkiä, valkoisia terälehtiä ja ymmärsin: olin menettänyt muutakin kuin lapsen, jota niin kovin toivoin. Olin menettänyt elämäni naisen.
Yksi ajatus pyöri päässäni: Entä jos hän oli oikeassa? Mutta nyt oli liian myöhäistä.
