Kuviteltu ystävä
Kolmatta päivää Liisa oli koulun suosituin henkilö. Kaikki halusivat hänen viisaudestaan osansa huhuttiin, että hän oli todellinen näkijä ja psykologinen velho. Oppilaat vaanivat häntä käytävillä, änkesivät viereen ruokalassa ja toivat suklaata, vihkoja ja sukkia mitä nyt keksivät mutta kummallista kyllä, Liisa ei koskaan ottanut vastaan lahjoja.
Tykkään siitä Lauri-pojasta 5B:stä. Mitä luulet, tullaanko me hänen kanssaan vielä naimisiin? huokaili samaan pöytään istunut luokkatoveri, Senja, silmät kiiluen.
En suosittele, Liisa mutisi juodessaan mustaa kahvia ja napertaessaan ruisleipäviipaletta. Lauri näyttää söpöltä, mutta kaivelee jatkuvasti nenää ja syö kaiken, mikä auttaa pysymään hengissä, myös omat rähmät. Tuskin on jatkossa ruokapulaa, mutta siihen se sitten jääkin. Elämä menee varmaan nenän tonkimiseen.
Yäk! No, entä Tuomas? Hän on priimus ja opettelee soittamaan kitaraa, Senja jatkoi unelmoiden.
Tuomas sitoo tölkkejä kissojen häntään ja juoksuttaa niitä pihalla. Kasvaa isoksi rääpäleeksi ja alkaa vielä ryypätäkin.
Mistä sinä tuollaista keksit?
Oletko ikinä nähnyt selvinpäin soittavaa kitaristia? Ja älä nyt vielä stressaa miehistä, keskity matikkaan, ja lopeta kynsien pureskelu, muuten matoja tulee peffaan.
Ei minulla ole kavereita. Kaikki pitää minua pullukkana eikä kukaan kutsu mihinkään, nyyhkäisi Ville nelosluokalta ja tönäisi samalla rakastuneen Senjan penkin toiseen päähän pöytää.
Keskiviikkona alkaa uusi painikerho. Ilmoittaudu liikunnanopettajalle. Laihtua et ehkä juuri laihdu, muttei sua enää nimitellä. Ja ihan oikeasti, älä paisko tulevia vaimojasi noin.
Liisa nousi ja vei tarjottimen astioiden keräykseen.
Liisa, kannattaakohan tänä vuonna mennä autokouluun, vai vasta ensi vuonna? kysyi maantiedon opettaja, Tuulikki, muka ohimennen tiskin äärellä.
Tuulikki, jotta kannattaa opiskella ajamaan, pitää olla auto. Ja teillä on edelleen isän vanha Lada, ymmärrätkö eron?
Kaipa minä jotenkin
Liisa pyöräytti silmiään, pesi kädet ja jatkoi:
Myy nyt se vanha päältä katkennut rassikka ja osta polkupyörä sekä uudet sortsit. Kahden kuukauden päästä sua ajetaan töihin kuitenkin. Oikeasti, hommaa mieluummin oma kämppä, asuntolainat on nyt halpoja ja kolmekymppisenä vanhempien nurkissa olo on jo vähän noh, noloa. Puhun ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Opettaja jäi monttu auki seisomaan, kun Liisa loikkasi takaisin luokkaansa käsityötunnille.
Kun muut tytöt vasta haparoivat ompelukoneen kanssa, Liisa paikkaisi omat kotihousut, kavensi hameen ja virkkasi kahdessa minuutissa villasukat, jotka tyrkkäsi käsityöopelle sanoen: Raskaana pitää pitää varpaat lämpiminä. Opettaja livahti välittömästi apteekkiin raskaustestiä hakemaan. Seuraavana päivänä koko luokka sai kiittää Liisaa suklaakakusta.
Kotona Liisa oli yhtä omituinen. Hän jyrähti äidille einesjauhelihasta ja väänsi itse lihapullat. Illalla, Youtuben sijaan, luki Kolmea muskettisoturia ja jutteli silloin tällöin itsekseen. Isä vilkuili näytön takaa ja Liisa motkotti hänelle niskojen kumarasta olisi parempi mennä piiskaamaan mattoa kuin istua netin hämärillä sivuilla.
Koululla levisi huhuja. Opettajat alkoivat hermoilla ja määräsivät Liisalle pikaterapia-istunnon. Kaikki: opettajat, rehtori ja psykologi värikkäällä kaulahuivilla kokoontuivat salamyhkäisyyden vallitessa.
Liisa, kulta, kiusataanko sinua koulussa? aloitti psykologi asiallisesti.
Päinvastoin, kiusaa lähinnä se, että meille annettiin miljoona euroa koulun remonttiin ja silti saliin ostettiin vain vanha voimistelupukki ja kolme metriä köyttä, Liisa totesi totisena.
Kaikki mulkoilivat rehtoria, joka katosi yllättäen kokoukseen ikkunasta ulos.
Eikö sulla ole ystäviä?
Ystävyys on aika abstrakti käsite, Liisa pyöritteli lettejä. Tänään juostaan hippaa yhdessä, huomenna sama tyyppi hinkkaa sun lattiat kun sä täytät veroilmoitusta.
Mitä veroilmoitusta? Kuka puhuu tuollaisia kotona?
Mun paras ystävä, Liisa tokaisi muka huolettomasti.
Ahaa, tässä kai se ongelma piilee! Voisitko kutsua ystäväsi tänne?
Taitaa olla jo täällä, Liisa vastasi niin rauhallisesti, että huoneeseen laskeutui outo hiljaisuus.
Mutta me emme näe häntä. Mikä hänen nimensä on?
Rauha-Liisa.
Ja minkä ikäinen hän on?
Seitsemänkymmentä.
Mitä kaikkea hän kertoo sinulle?
Että hampaat pitää pestä ikenistä poispäin, että meidän pihan koira ei ole vihainen vaan pelästynyt ja nälkäinen. Että sukulaisia ei saa unohtaa. Ja että teilläkin on viisi vuotta mennyt kiinteistöveron laskenta väärin reaalihintojen mukaan pitäisi laskea, ei mistään vanhasta verorekisteristä.
Psykologi kirjasi tämän heti ylös ja laittoi rastin isoon vihkoonsa.
Vanhemmille soitettiin kaiuttimen kautta:
Kuulkaas isä huusi luuriin Se Rauha-Liisa, sehän oli minun äitini nimi! Hän kuoli kymmenen vuotta sitten!
Huoneessa huokaistiin ja joku laski kätensä sydämelle.
Niin, kymmenen vuotta mennyt eikä kukaan ole käynyt kylässä. Haudalla sammal kasvaa ja aita on vinossa, Liisa puuskahti.
Niin no aina muka kiire selitteli isä.
Istunto päättyi siihen.
Seuraavana päivänä koko perhe lähti hautausmaalle. Liisa ei ollut koskaan tavannut isoäitiään, vain kuullut isän hajanaisista tarinoista. Haudan etsiminen kesti entisestä mäntymetsästä oli tullut marmoriviidakko. Liisa toi kimpun keltaisia tulppaaneja muovipulloon, isä korjasi aidan ja äiti kitki ruohoa.
Isä, mummo sanoo, että olet ihan mukava mies, mutta juuttunut työhösi ja nettiin. Ei ehdi olla missään ei edes minun kanssani.
Isä punehtui ja nyökkäsi hiljaa.
Sano mummolle, että parannetaan tapoja, hän silitti Liisan päätä ja samalla haalistunutta kuvaa hautakivessä.
Nyt hän voi levätä rauhassa, eikä enää tule juttelemaan, vaikka jäänkin häntä kaipaamaan oli tosi kiltti, hauska ja viisas.
Totta. Hän näki ihmiset läpi. Sanoiko vielä muuta?
Joo, että sun kurkku-dieettisi on ihan hölmö. Jos haluat laihtua, liity kunnon treeniryhmään. Ja että valuuttatilejä ei kannata perustaa ilman kunnon suunnitelmaa. Ja se halpa betoni minkä tilasit mökin perustuksiinIsä nauroi ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, ja äiti pyyhki silmäkulmiaan. Liisa painoi posken viileää kiveä vasten ja kuiskasi:
Kiitti kaikesta, Rauha-Liisa. Mä lupaan lukea ne muskettisoturit sua varten loppuun.
Matkalla kotiin aurinko paistoi pilven raosta juuri heidän auton kohdalleen. Paluumatkalla Liisa ei enää kuiskutellut itsekseen, mutta isän kasvoilla näkyi keveys, ja äidin käsi puristi Liisan kättä lujemmin kuin aikoihin.
Kotona Liisa vei kahvikupin pöytään, istahti ikkunan ääreen ja kirjoitti muistikirjaansa:
Ystävä voi löytyä silloinkin, kun kaikki kuvittelevat, ettei sellaista ole. Jotkut ystävistä jäävät meille ja opettavat asioita vielä vuosien päästäkin vaikka heitä ei enää näkisi, heidän neuvonsa kuulee aina, kun on tarpeeksi hiljaista.
Sitten Liisa hymyili, avasi ikkunan, päästi kevättuulen sisään ja huomasi, ettei ollutkaan enää hetkeäkään yksin.
