Pitkä kaiku rakkaudesta
Paranethan pian, nyyhkäisi nainen katsellen miehen kalpeita kasvoja.
Elina istui kovalla muovituolilla sairaalasängyn vieressä, jalat koukussa rinnalle. Huoneessa leijui lääkkeiden ja kloriitin tuoksu. Ulkona hämärä tiheni jo, ja hämäränharmaan huoneen valaisi vain pieni yölampun himmeä valo, joka loi lämpimiä heijastuksia Oskarin kasvoille.
Oskari makasi puolittain nousseena, jalka kipsissä ja tuettuna erityiselle telineelle. Viimeisen puolen tunnin ajan Oskari oli sitkeästi yrittänyt vakuutella vaimolleen, ettei tilanne ollut lainkaan paha. Murtuma on vain ohimenevä vaiva, hän väitti; parin kuukauden kuluttua hän voisi taas kävellä turha huolehtia! Hän yritti hymyillä, heittää kevyttä vitsiä, jopa muka nousta näyttääkseen olevansa kunnossa. Mutta Elina näki siitä läpi; kehystetty pirteys kätki taakseen niin fyysisen kuin henkisenkin kivun ja uupumuksen.
Elina kuunteli Oskarin rohkaisevia puheita hiljaa, tuijotti tuttuja kasvonpiirteitä, jokaista pientä ryppyä ja katseen vivahdetta. Ja yhtäkkiä hän tajusi nyt ei voinut enää vaieta. Ei voinut piilottaa arjen puheiden taakse sitä, mikä oli repinyt häntä sisältä jo pitkään.
Syvään hengittäen hän suoristi selkänsä, katsoi miestään kohti ja lausui hiljaa mutta selvästi:
Tiedätkö, että rakastan sinua.
Hänen äänensä värisi viimeisillä sanoilla ja silmät kihosivat nopeasti kyyneliin. Hän puristi tuolin reunaa, pidätellen itkuaan, mutta kyyneleet kihosivat kirkkaana lampun kalpeassa valossa. Elinan katse oli niin avoin, täynnä lämpöä ja huolta, että Oskari hiljeni. Kaikki rohkeat lauseet menettivät merkityksensä ja tekoilo haihtui.
Oskari katsoi häntä ja hänen silmissään hehkui lempeä toivo sekoittuneena syvään hellyyteen. Silti epäilys hiipi mieleen. Jokohan tämä oli vain reaktio sairaalaan, hänen heikkouteensa? Puhuiko Elina niin koska hän oli hetkeksi voimaton ja avuton? Oskari nieli, ääni karheana, kun hän kysyi:
Et kai yritä vain hiljentää minua? Että lakkaisin vakuuttelemasta, että olen kunnossa?
Elina epäröi hetken, hengitti syvään hilliten äänensä värinää ja katsoi miestään suoraan silmiin, vastaten lyhyesti mutta varmasti:
Minä rakastan sinua.
Silloin kyyneleet, joita hän oli yrittänyt pidätellä, virtasivat patoamatta. Ne valuivat pitkin poskia, mutta Elina ei yrittänytkään pyyhkiä niitä pois.
Olen pohtinut tätä pitkään, hän jatkoi katkonaisesti. Ja tänä aamuna, kun se kamala puhelu tuli sairaalasta se iski kuin salama! Kiiruhdin tänne, en muista enää miten Lääkäri ei sanonut mitään varmaa, vain että pitää odottaa kuvia ja tuloksia… Ja siinä odotushaastattelussa minulle iski tajuntaan ajatus: voin menettää sinut! Vaikka kyseessä olikin vain murtuma, vaikka lääkäri sanoi että kyllä se paranee, juuri silloin tuntui että voisin menettää tärkeimmän koko elämässäni. Se sattui aivan hirvittävästi. Pelkäsin niin paljon
Elina oli kaikki, mitä Oskari sai sanottua.
Hän kurotti hitaasti puoleensa niin pitkälle kuin kipsattu jalka antoi ja otti Elinan käden omaansa. Lämmin kädenpuristus ja hellä hipaisu antoivat hänelle luvan antaa tunteiden tulla.
Elina nyyhkäisi ääneen, nojautui miestä vasten ja painoi otsansa Oskarin olkapäätä vasten. Hänen hartiansa värisivät itkusta, mutta Oskari piti vain kädestä ja silitti kevyesti sormia, antaen hänen itkeä rauhassa.
Oskari tunsi kuinka Elinan käsi vapisi hänen omassaan, kuinka naisen keho hytkyi kyynelissä, ja hänen sydäntään pakahdutti huoli ja hellyys. Hän ei enää yrittänyt vakuuttella olevansa kunnossa. Nyt sillä ei ollut merkitystä. Tärkeää oli vain, että Elina istui siinä vieressä, että hänen rakkautensa oli totta, syvää ja se ei riippunut kipsistä, sairaalasta tai hänen yrityksistään olla vahva.
Tässä hiljaisuudessa, yksinkertaisessa kosketuksessa, oli enemmän rakkautta kuin sanoissa koskaan.
Oskari ei koskaan täysin voinut uskoa onneensa. Joka kerta Elinaa katsoessaan hän palautui muistoissaan siihen päivään, kun nainen oli vastannut kyllä ja yllättyi aina uudelleen, että niin todella oli käynyt. Viisi vuotta sitten hän meni naimisiin maailman upeimman tytön kanssa, vaikka tiesi, ettei saanut tämän koko sydäntä itselleen. Elina suostui avioliittoon enemmänkin tilanteen pakosta kuin suuresta rakkaudesta. Silti se ei himmentänyt Oskarin onnea riitti, että sai olla lähellä.
He olivat tunteneet toisensa aina. He kasvoivat samassa kerrostalossa, samalla kadulla, kävivät samaa koulua. Oskari muisti Elinan pikkutyttönä hän oli kymmenvuotias, kun Oskari muutti opiskelemaan Helsinkiin. Hän piti Elinaa lähinnä kuin pikku siskona: suojeli poikien kiusoittelulta, tarjosi joskus karkkia portaikossa. Tyttö nauroi heleästi, huuteli häntä Oskari-pojaksi ja juoksi perään, houkutellen mukaansa leikkeihin. Oskari hymyili hyväntahtoisesti, silitti tytön hiuksia ja jatkoi matkaansa, aavistamatta että vuosien päästä tämä tyttö veisi hänen koko sydämensä.
Aika kulki, molemmat kasvoivat, elämä vei omille poluilleen. Oskari opiskeli ahkerasti, eteni työelämässä, hankki asunnon kaikki elämä kulki kuten oli ajatellutkin. Kun hän muutaman vuoden kuluttua palasi takaisin Turkuun, päätös oli selvä: hän tunnustaisi tunteensa Elinalle ja ehdottaisi suhteen aloittamista. Hän mietti pitkään sanojaan, harjoitteli peilin edessä, pohti olisiko mitään mahdollisuutta.
Sinä päivänä hän osti valtavan kimpun tuoreita punaisia ruusuja. Hän kantoi ne varoen sydän hakkasi, kädet hikosivat mutta päättäväisenä hän asteli Elinan oven eteen. Hän halusi kertoa, kuinka paljon nainen oli muuttunut hänen silmissään vuosien varrella, kuinka näki Elinassa nyt ihan toisenlaisen ihmisen kuin ennen.
Mutta kaikki ei mennyt kuten suunniteltu. Oven avasi Elina kauniina ja hieman hermostuneena. Hänen takanaan seisoi nuori mies: pitkä, itsevarma, hymyilevä. Elina oli selvästi innoissaan ja esitteli miehen: Tässä on Mikael. Me menemme naimisiin.
Oskari seisoi kukkakimppu kädessä ja tunsi, kuinka kaikki vajosi hänen jaloistaan. Hän oli myöhässä. Onnea toivottaen hän ojensi kimpun, eikä muista mitä sanoi lähtiessään pois Elinan ja Mikaelin nauru kaikui vielä korvissa.
**************
Oskari olisi voinut yrittää sotkea heidän suhteensa. Hänellä oli keinot! Hän tunsi Mikaelin heikkoudet ja mahdollisuuksia aiheuttaa konflikteja olisi kyllä löytynyt. Silti joka kerta hän pysäytti itsensä.
Elina loisti onnesta. Hän katsoi Mikaelia sellaisella palolla ja ihailulla, jota ei koskaan näyttänyt Oskaria kohtaan: se oli täysi varmuus siitä, että tässä oli hänen kohtalonsa. Hymy muuttui heleäksi, iloiseksi, koko olemus keveni ja värit palasivat elämään.
Oskari ei voinut sammuttaa sitä iloa naisen silmissä. Hän ei halunnut olla se, joka vei Elinan onnen vaikkei se ehkä pitkäikäistä olisikaan. Ei ollut hänen paikkansa päättää toisen puolesta. Jos Elina valitsi Mikaelin, silloin niin oli tarkoitettu.
Päätös hyväksyä tilanne ei ollut helppo eikä se tapahtunut yhdessä yössä se sattui, kuin syvä haava jonka oli annettava parantua omia aikojaan. Oskari vakuutteli itselleen, ettei tuntisi mitään, että aika helpottaisi. Lopulta hän pakkasi tavaransa ja muutti takaisin Helsinkiin, kävi kotona vain silloin kun oli aivan pakko.
Käynnit olivat raskaita. Joka kerta hän vaelsi ohi tuttujen kahviloiden ja puistojen, jotka olivat täynnä yhteisiä muistoja. Se sattui nähdä, miten Elina oli onnellinen toisen kanssa. Hän pidättäytyi ei puhunut, ei näyttäytynyt.
Silti hän ei pystynyt täysin irrottamaan itseään. Hän availi joskus Elinan Facebook-sivuja, selaillen kuvia ja päivityksiä ei kommentoinut, ei tykännyt. Jossakin syvällä eli pienen pieni toivo: jospa Elina katuisi jotain, ehkä huomaisi tehneensä virheen? Mutta kuvista näkyi vain, että nainen oli yhä onnellinen.
Lopulta tämä uteliaisuus ei ollut turhaa. Pikkuhiljaa Oskari alkoi huomata merkkejä muutoksesta ensin pieniä, sitten selvempiä.
Ensimmäisenä Elinan päivitykset alkoivat kertoa perheestä. Aiemmin lämmin suhde vanhempiin muuttui: päivityksissä hän valitti vanhempien ymmärtämättömyyttä, isän yrittävän määrätä, äidin olevan tyytymätön kaikkeen. Teksteistä tuli entistä tunnepitoisempia, sävy terävämpi.
Elinan äiti, viisas ja herkkä nainen, havaitsi välittömästi että kaikki ei ollut kohdallaan Mikaelissa. Hän näki kuinka tämä vähittäin irrotti Elinaa perheestä, perustellen että vain hänen luonaan nainen saattoi olla onnellinen. Elina, nuorena ja kokemattomana, ei nähnyt manipulointia. Hän luuli olevansa vain onnellinen, puolustavansa omaa rakkauttaan.
Tilanteet kärjistyivät. Elina kirjoitti yhä enemmän siitä, kuinka kotona oli ahdasta ja tukahduttavaa, miten kukaan ei uskonut häneen. Hän vietti enemmän aikaa Mikaelin kanssa, poissa vanhempien silmistä ja Mikael rohkaisi vain lisää.
Oskari seurasi vierestä ja tunsi surua Elinasta, tämän perheestä… Mutta ymmärsi myös, että puuttuminen tässä vaiheessa olisi vain pahentanut. Elina ei olisi kuunnellut häntä. Niinpä hän seurasi taustalta, toivoen että Elina näkisi itse tilanteen todellisuuden.
*************************
Elina vietti yhä useammin iltoja entisten ystävien kanssa. Juttelut olivat ensin hilpeitä; sitten niihin lipsahti vähitellen lauseita, joita hän ei aiemmin olisi sanonut.
Kerran kahvilassa hän tokaisi kevyesti:
Mikael sanoo, että minun ei tarvitse käydä töissä. Hän haluaa minut pirteänä, ei väsyneenä.
Ystävä, joka pyöritteli lusikkaa teessä, kohotti kulmiaan:
Mutta sinähän viihdyit töissä. Eikö sinua arvostettu siellä?
Elina kohautti harteitaan:
Mikaelista minun ei tarvitse. Hän pitää huolta, saan olla kotona.
Toisella kerralla aiheena oli opinnot. Yksi ystävistä kertoi innostuneesti yliopistosta ja tulevaisuudesta, Elina hymyili ja sanoi:
Koulutus on tylsää! Hyvä, että Mikael ei halua mitään uranaista vaimoksi. Ammattikoulu riittää, kyllä minä pärjään.
Keskustelut vanhemmista olivat myös karuja:
Vanhemmat luulevat, että saavat määrätä mitä teen! Soittelevat, komentavat, kuin olisin lapsi. Mikael sanoo, että jokaisen on rakennettava oma elämänsä.
Ystävä yritti sovitella:
He vain välittävät, ymmärrätkö?
Välittävätkö? Elina vastasi jyrkästi. He haluavat vain kontrolloida.
Vähitellen ystäväpiiri harveni. Ne, jotka yrittivät ohjata, jäivät pois. Jäljelle jäivät vain ne, jotka kuuntelivat. Elina sanoi yhä useammin:
Kun varttuu, huomaa että ystävyys ei ole ikuista. Kaikki hakevat hyötyä sinusta! Siksi omat on pidettävä lähellä ja Mikael on minun omani.
Kolmessa vuodessa kaikki muuttui. Hän jättäytyi pois töistä jotta jaksaisi olla iloinen Mikaelin kanssa. Opinnot jäivät siihen ei niitäkään tarvittu. Väli perheeseen katkesi. Ystävät harvenivat pois yksi kerrallaan osa ei jaksanut, osa ei enää kokenut olevansa tervetulleita.
Jäljelle jäi vain Mikael, joka ei koskaan ollut aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan. Mikaelin elämä jatkui kuten ennenkin oma tie, omat menot. Kun Elina jäi yksin, hän ei enää tiennyt, miten oli joutunut tyhjyyteen, jossa kaikki oli mennyttä: työ, perhe, ystävät, opinnot. Jäljelle jäi vain riippuvuus ihmisestä, joka tarvitsi häntä niin kauan kuin nainen pysyi hänen linjassaan.
Oskari yritti vielä kerran varovasti varoittaa Elinaa. Hän valitsi sanat tarkasti, ettei kuulostaisi päällekäyvältä, mutta ei voinut olla hiljaakaan huolistaan. Viestin, satunnaisen puhelun, kautta hän mainitsi huomioistaan: etääntyminen vanhemmista, töiden lopetus, Mikaelin ajatusten hallitsevuus.
Oletko aivan varma, että tämä on se tie, jonka haluat? hän kysyi eräässä puhelussa. Voisitko miettiä hetken?
Elina vastasi lyhyesti, hieman kärsimättömänä:
Et ymmärrä, Oskari. Mikael tietää, mikä on parasta.
Hän yritti selittää, että rakkaus ei saa viedä itsemääräämisoikeutta eikä ihmissuhde vanhoja ystäviä, mutta sanat jäivät ilmaan. Elina ei enää oikeastaan kuunnellut vastasi lyhyesti ja lopulta ei enää vastannut ollenkaan…
*******************
Kului pari vuotta. Oskarin elämä eteni tasaisesti: työ, satunnaiset ystävätapaamiset, vanhempien luona vierailut. Omaa perhettä ei tullut hän kavahti sitoutumista, peläten uutta monimutkaista suhdetta.
Joulun alla hän ajoi isän ja äidin luokse Ouluun perinteestä, jota ei rikkonut koskaan. Kotona oli mandariinien ja kuusen tuoksu, äiti valmisti läheisten suosikkeja, isä naurahti ruoan määrälle mutta oli ensimmäisenä hakemassa lihapasteijoita. Kotiin tullessa kaikki huolet aina hellittivät.
Aatonaattona hän lähti vielä lähikauppaan. Tammikuinen ilta oli viileä, mutta ei pureva; lumihiutaleet leijuivat kaduilla, jouluvalot tuikkivat ikkunoissa. Oskari palasi kaupasta, kun pysähtyi portailta. Ikkunalaudalla, sykkyrässä istui Elina. Hänen hartiansa vavahtelivat ja hiljaiset kyyneleet valuivat poskilla. Vieressä lattialla oli vanha laukku ja sen vieressä kissankuljetuslaatikko, josta kuului vaativaa maukumista.
Elina? Mitä sinä teet täällä? Oskari kysyi hämmästyneenä, hidastaen askeleitaan.
Oskari ei ymmärtänyt miksi nainen istui hänen kotitalonsa rapussa, talvisessa aamussa 31. joulukuuta. Hän ei tiennyt, että Elinan vanhemmat olivat jo puoli vuotta aiemmin myyneet kotinsa ja muuttaneet Kuopioon tuttaviensa lähelle eivätkä olleet edes jättäneet osoitetta. Hän ei tiennyt, että Mikael oli edellisenä iltana heittänyt Elinan asunnosta pois, kissan ja tavaroiden kanssa.
Tässä minä vain istun, Elina hymyili surumielisesti katse kaukaisuuteen. Ei minulla ole paikkaa, minne mennä.
Hänen äänensä oli tyyni, melkein tunteeton, mutta juuri se pelotti Oskaria. Miehen sisällä kaikki kouristui kasaan. Hän veti syvään henkeä, keräten voimia, ja astui suoraan Elinan viereen.
Tule sisään, hän sanoi pehmeästi, koskien varovasti Elinan olkapäätä. Täällä on kylmä, eivätkä ikkunalaudat ole paikkoja istua keskellä talvea.
Elina ei vastustellut. Hän nousi, otti laukun ja kissan ja seurasi Oskaria hissiin. Hississä nainen katsoi maahan, kissan mauku kantautui hiljaa kantolaatikosta.
Kotona Oskari johdatti naisen olohuoneeseen, istutti pehmeälle sohvalle, haki keittiöstä kupin kuumaa mustikka-mehua ja toi sen naisen käteen.
Juo. Tulee lämmin.
Elina tarttui kuppiin, mutta ei maistanut, vaan tuijotti tyhjyyteen. Oskari istui vastapäätä ja sanoi lujasti:
Kerro kaikki. Ihan kaikki.
Mikael oli jättänyt Elinan raskaana, ilman rahaa, kotiavaimia, ystäviä. Vielä edellisenä päivänä he olivat pohtineet lastenhuoneen sisustusta, miettinyt nimiä, mutta nyt Mikael oli kantanut tavarat ovelle, heittänyt pöydälle muutaman kympin ja todennut: Itse olet syypää. En pysty tähän elämään.
Neljän kuukauden raskaus ei ollut Elinalle ongelma; hän ei edes ajatellut ratkaista asiaa. Nyt piti ratkaista missä asua, miten elää. Kaikki ovet olivat kiinni.
Vanhemmat olivat muuttaneet toiselle paikkakunnalle jättäen tyttären taakseen, ystävät joita Elina oli torjunut, eivät enää vastanneet puheluihin. Ja ne harvat jotka vastasivat, sanoivat väsyneenä: Meillä on omat kiireet.
Nyt Elina istui turtuneena Oskarin keittiön pöydän ääressä, halaillen itseään. Ikkunan takana pimeni, keittiössä paloi matala pöytälampun valo. Hän puhui hiukan katkonaisesti, pidättäen itkua:
En tiedä mitä teen. En tosiaan tiedä. Mihin voisin mennä? Miten elän? Ei töitä, ei koulutusta ja Mikael vain nauroi, että olen kaiken itse aiheuttanut.
Kyyneleet valuivat kasvoilla, Elina ei edes yrittänyt pyyhkiä niitä pois. Hän tuijotti yhteen kohtaan pöydän reunaa, kuin ei näkisi ympärilleen.
Oskari kuunteli hiljaisuuden vallitessa koko tarinan ei keskeyttänyt, ei yrittänyt lohduttaa turhaan. Hän vain katsoi, otti vastaan jokaisen sanan. Hänen sydämensä löi raskaasti sattui nähdä Elina niin murrettuna, yksin, kadonneena.
Lopulta Elina vaikeni. Oskari hieraisi kasvojaan ja hengähti syvään. Hän katsoi Elinaa silmiin ja sanoi:
Mene naimisiin kanssani. Sinähän tiedät, että olen aina rakastanut sinua. Teen kaikkeni että sinä ja lapsi olette onnellisia.
Elina nousi terävästi istumaan ikään kuin epäillen kuulemiaan. Kyyneleet pysähtyivät hetkeksi ja katse terävöityi.
Oletko tosissasi? Tajuatko mitä pyydät? En voi rakastaa sinua ja vielä tämä lapsi.
Sanat loppuivat.
Hän on kuin oma lapseni, Oskari vakuutti rauhallisesti. Minun rakkauteni riittää teille molemmille. Sinä et jää yksin, se on lupaukseni.
Puheessa ei ollut suuria tunnekuohuja, vain varmuutta mies oli tehnyt päätöksen.
Kerran menin naimisiin varmuuden vuoksi, Elinan äänessä oli kitkerä huvittuneisuus. Nyt maksan siitä hintaa.
Nainen tuijotti alas, muistellen yrityksiään uskoa Mikaeliin, kuinka hän ummisti silmänsä ystävien ja vanhempien varoituksilta.
Jos haluat, löydän sinulle hyvän työpaikan minulla on kontakteja, Oskari jatkoi. Ostetaan asunto, tehdään tilille pesämunaa Riittää, että sanot kyllä.
Hän ei luvannut ikuista romantiikkaa, vain turvaa ja arjen jatkuvuutta. Jotain, jota Elina ei ollut pitkään aikaan saanut.
Elina vaikeni pitkään. Tutki vapisevia käsiään, jäähtynyttä marjamehua, lampun himmeää valoa. Mielessä pyörivät kysymykset, epäilykset ja pelot; mutta jossain sisällä leimahti toivo. Toivo siitä, ettei kaikki sittenkään olisi ohi.
Lopulta nainen katsoi Oskaria. Katseessa oli uupumusta mutta ei enää toivottomuutta.
Hyvä on, hän sanoi hiljaa. Minä suostun.
********************
Nyt siitä on jo aikaa. Elinan ja Oskarin elämä asettui uomiinsa, arki rauhoittui mukana oli huolenpitoa, kunnioitusta ja hiljaista, arjen onnea. Avioliitosta tuli hyvä, vaikka ei intohimoisen rakkauden kautta kuten tarinat useimmiten maalaavat; tilalla oli jotain syvempää, turvaa ja rinnallaoloa.
Oskari rakasti poikaa kuin omaansa. Hän oli sylissä öisin, vaihtoi vaipat, ulkoili, luki satuja ja opetti ensimmäisiä sanoja. Hän hemmotteli mutta rajalla käytiin leikkipuistossa, ostettiin tarvikkeita ja käytiin eläinmuseossa. Hän painotti aina: Sinä olet meidän ilomme, me rakastamme sinua.
Vauvavuoden jälkeen Elina lämpeni vähitellen. Alku oli hankala: menneisyyden varjot ja syyllisyys raskaudessa painoivat, mutta lapsen kasvu, Oskarin rauha ja tuki antoivat voimaa. Vanhempainloman jälkeen Elina palasi töihin Oskarin kontaktien kautta sai hyvän paikan. Vuoden päästä hän haki iltakoululaiseksi yliopistoon vanha haave, joka ennen oli jäänyt. Nyt elämässä oli uutta suuntaa ja mahdollisuuksia.
Arki oli tasaista ja levollista. Viikonloppuisin käytiin yhdessä puistoissa, poikettiin Oskarin vanhemmilla, tehtiin pitsoja tai leivottiin. Elina oppi nauttimaan pienistä hetkistä: aamukahvi keittiössä, pojan nauru, keskustelut tulevasta. Rakkaus Oskaria kohtaan ei ollut elokuvien mahdotonta intohimoa, mutta vahva kiintymys ja kiitollisuus ja sitäkin aitoa, lämmintä ja elävää.
Sitten sattui kolari. Oskari ajoi kotiin ja risteyksessä sporttiauto törmäsi hänen autonsa kylkeen. Törmäys oli raju: Oskarin auto meni pahasti ruttuun, mutta onneksi mies selvisi vain jalka murtuneena. Lääkärit sanoivat Oskarin olleen onnekas ilman turvatyynyjä jälki olisi voinut olla kohtalon ratkaisevaa.
Sairaalassa mies makasi jalka kipsissä, hämmentyneenä mutta rauhallisena. Hän huolehti lähinnä siitä, miten Elina ja poika pärjäisivät ilman häntä. Kun Elina tuli vierelle, Oskari yritti hymyillä:
Noh, taisin pilata viikonloput. Anteeksi.
Elina käveli vuoteen äärelle, istui alas, otti kädet omiinsa. Katseessa oli huolta, mutta ääni oli tasainen ja päättäväinen:
Pääasia että jäit henkiin. Kaikki muu järjestyy.
Sitten hän sanoi ne sanat, joita Oskari oli salaa odottanut vuosien ajan. Hiljaa, lähes kuiskaten, suoraan miehen silmiin katsoen:
Minä rakastan sinua.
Sanat oli sanottu niin yksinkertaisesti, niin luonnostaan, että Oskari ei saanut edes sanottua mitään. Hän ei kysynyt, ei epäillyt vaan uskoi. Tunsi, kuinka lämpö syöksi viimeisetkin kivut ja pelot ulos.
Kiitos, hän vastasi hiljaa ja puristi naisen käsiä. Tätä kannatti odottaa, vaikka olisi sattunut kuinka.
Oskari tiesi, että jalka parantuisi aikanaan. Kipsi lähtisi, kävely palaisi. Ja sitten, sitten hän veisi Elinan johonkin kauniiseen paikkaan ja he menisivät uudelleen naimisiin. Tällä kertaa ihan oikeasti, juhlapäivällä, kukin, nauruin, liikutuksen kyynelein ja lupauksin, jotka viimein vastasivat sitä, mitä heidän sydämissään jo eli.
