Luottamuksen särö
Leena Koskinen, oletko kotona? Täällä minä, Heli kolmannesta! Toitin sulle muutaman piirakan, vielä lämpimäisiä, ja ajattelin samalla vähän vaihtaa kuulumisia Etkö avaa?
Leena jähmettyi olohuoneen ikkunan ääreen, viilennyt tee mukissa. Toinen marraskuu jo, pihan paljaina huojuvien koivujen lehtiä viskasi tuuli, ja vähissä kulkijoissa näkyi vain huppujen alla piilotettuja kasvoja. Leena oli jo tottunut hiljaisuuteen että kellon sekuntiviisari nakuttaa, jääkaappi hyrisee, parketti narisee askelten alla, kukaan ei koputa ovelle.
Leena, näen kyllä että valot palaa! Älä nyt piiloudu, olen ihan hyvällä asialla!
Helin ääni oli voimakas ja iloinen, sellaista, että torjuminen tuntui mahdottomalta. Leena laski mukin ikkunalaudalle ja käveli hitaasti eteiseen. Hän jäi oven taakse ja vilkaisi ovisilmästä. Heli seisoi käytävällä kassi kädessä, leveä hymy kasvoillaan, punaväriset hiukset tuuhealla ponnarilla, räväkkä pinkki talvitakki.
Älä nyt enää viivy siellä kuin joku linnoituksen prinsessa, Heli jatkoi. Kylmä tulee, avaa jo!
Leena riisui ketjun ja avasi oven. Heli pyyhälsi sisään kuin kevätmyrsky, toi mukanaan hajuveden, pakkasen ja tuoreen paistetun tuoksun.
Aamulla paistoin, niin tuumin että tuon sulle tätiseni osan, Heli ojensi kassia Leinalle. Kaalia ja jauhelihaa, vielä höyryää. Sinähän täällä yksin elelet, tuskinpa tulisi muuten kokattua. Oletpa paljon laihtunutkin!
Kiitos, Heli, ei olisi tarvinnut
Höpö höpö! Minä tykkään auttaa muita. Syö vain lämpimäisenä vaikka, ja keitä nyt kunnon tee, olet ihan kalpea.
Heli lompsahti keittiöön kuin omaansa, laittoi vedenkeittimen porisemaan ja kaivoi kaapista kaksi mukia. Leena jäi ovensuuhun kassia puristaen, ymmättäen, mitä pitäisi tehdä. Hän oli ollut niin pitkään yksin, ettei toisen ihmisen seura tuntunut enää todenmukaiselta, melkein hyökkäykseltä.
Tule nyt pöytään istumaan, Heli melkein määräsi. Otetaan teetä ja jutellaan. Tiedän kyllä millaista se on. Kun mies on poissa, lapset kaukana, elämä tuntuu kuin sumulta. Minun tätini oli samanlainen, meinasihan hän järkensä menettää yksinäisyydestä miehensä jälkeen.
Leena haki pöytään uuden kupin. Piirakat tuoksuivat taivaallisilta, ja hän huomasi, ettei ollut kuukausiin itse paistanut mitään. Usein vain osti jotain valmista kaupasta, lämmitti mikrossa ja söi vastahakoisesti.
Älä nyt luule, että tulen sorkkimaan, Heli kaatoi teetä ja lusikoi sokeria kuppiinsa. Olen vain sellainen tyyppi, että muiden asiat kiinnostavat en voi ohittaa yksinäistä naapuria. Mieheni aina sanoo, että Helillä on koko kylä hanskassa, mutta eihän siinä mitään pahaa ole.
Helin sanat soljuivat vuolaasti ja eloisasti, kädet viuhtoivat, nauru helisi. Leinasta tuntui kuin jokin sisällä lämpenisi pitkästä aikaa. Milloin hän oli viimeksi jutellut kenenkään kanssa ihan vain keittiön pöydän ääressä? Juha soitti kerran viikossa ja aina samat sanat. Kuuluuko hyvää, äiti? Ja mites terveydet? Onko rahaa? Ei ole puutetta, kiitos. Sitten hyvästelyt, viikko hiljaisuutta.
Minua on jo pitkään tehnyt mieli pyytää sinut mukaani Heli nojautui lähemmäs, naisen katse oli lämmin, melkein sukulaismainen. Käydään kimpassa kulmabaarissa (“Pikkukorissa” tiedätkö?), siellä käy meitä muutama nainen jutustelemassa maailman menosta. Lähdettäisiin joskus yhdessä, tulisi uutta ajateltavaa.
En tiedä, Heli En oikein
Höpö höpö, totta ihmeessä tulet! Tulen sinua hakemaan, etkä pääse livahtamaan. Ei sitä voi neljän seinän sisään jäädä, tulee vain sairaaksi usko pois.
Leena nyökkäsi, koska ei osannut kieltäytyäkään. Heli huikkasi jo keittiössä, että kaunista on ja kuinkas hänellä olikin niin siistiä ja astiastot nätisti vitriinissä. Ja tämä porsliiniserviisi, aivan kuin antiikkia!
Sen antoi Veikko, Leena sanoi hiljaa. Kolmiytvuotishääpäiväksi.
Oi, ihanaa! Pidä kiinni siitä.
Heli jo kiirehti pois, piirakat pöydälle, lupasi tulla hakemaan seuraavana päivänä kolmelta. Leena jäi keittiöön, tarkasteli piirakkakassia, teekuppeja, Helin kirkkaanpunaisen huulipunan jälkeä reunassa. Koti oli taas hiljainen, mutta nyt hiljaisuus tuntui hieman erilaiselta, ei niin yksinäiseltä.
***
Siitä alkoi uusi arki. Heli poikkesi lähes päivittäin, milloin aamupäivällä, milloin illalla, joskus vain kyselemässä suolaa, joskus hakemassa neuvoa, välillä ihan vain juttuseuran kaipuussa. Hän imaisi Leenan mukaansa keskusteluihin, kauppareissuille, ja niihin treffailuihin Pikkukorissa, jossa muutkin naiset railakkaita, suorapuheisia, ja joskus vähän liiankin äänekkäitä päivittelivät naapureita, hintoja ja tv:n ohjelmia.
Aluksi Leena tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Nämä naiset olivat erilaisia, karheampia, he nauroivat asioille joille hän ei nauranut, ja käyttivät sanoja, joita Leena vähän häpesi. Silti Heli piteli Leenaa käsipuolesta, kehui muille: “Tässä on mun hyvä ystävä, Leena ollut opettajakin!” Ja siinä oli ylpeyden sointia.
Vähitellen Leena tottui uuteen seuraan. Hän alkoi odottaa Helin soittoa, valmistautui tapaamisiin, jopa piristyi hieman. Toki yhteisö oli erilainen kuin silloin, kun Veikko eli ja he kävivät usein teatterissa, konserteissa, ja ystäviä vieraili kylässä. Se maailma jäi taakse Veikon myötä. Ystävät hajaantuivat, sairastuivat, jotkut kuolivat. Nyt jäljellä olivat edullisen kahvilan muovimukit ja päivällä jaetut tarinat. Mutta sekin oli parempi kuin täysi hiljaisuus.
Onko sulla vielä se keltainen rintarossi, jota viimeksi käytit? Heli kysyi kerran heidän nauttiessaan teetä ja keksipakettia keittiössä. Oi että se on hieno! Onko se meripihkaa?
Joo, äidin peruja, nyökkäsi Leena.
Saisinko näyttää sitä mun tyttärelle? Tiedäthän, se Sanni? Hänellä on valmistujaiset kuukauden päästä ja on haaveillut jostain vintagesta. Esittelisin hänelle ja palautan, tietysti!
Leena epäröi, rintakoru oli tärkeä muisto äidistä. Mutta Helin innokas ja kiitollinen katse teki kieltäytymisen mahdottomaksi.
No… olkoon, hän sanoi. Mutta olethan varovainen.
Tokihan! Kiitos, olet oikea enkeli!
Viikko kului, eikä rintarossia näkynyt. Heli vain totesi: “Oi, Sanni niin ihastui, et arvaa! Vähän aikaa vielä, ja palautan sitten.” Uusi viikko, ja sitten koru oli mukamas hukkunut, mutta Heli pyysi ettei huolestuta “kyllä se löytyy!”.
Leenaa alkoi ahdistaa. Hän valvoi öitä, mietti moneen kertaan, kuinka oli voinut olla niin sinisilmäinen. Kun hän yritti ottaa asian puheeksi, Heli närkästyi.
Ajatteletko muka, että huijaan sinua? Minähän käyn täällä päivittäin, teen kaikkea puolestasi! Jos et luota muhun, parempi sitten jättää seurustelu sikseen!
Ei kun… anteeksi, en sellaista tarkoittanut, Leena säikähti. Ajatus siitä, että Heli jättäisi hänet yksin, oli liikaa. Se vain on niin tärkeä muisto minulle.
Ymmärrän. Etsitään se kyllä. Sanni pengoo sängynaluset, älä suotta murehdi.
Leena yritti olla murehtimatta. Tai oikeammin, yritti olla murehtimatta. Heli jatkoi käyntejään, toi piirakoita, pyysi pientä apua. Sitten rahapyyntöjä alkoi tupsahdella:
Kuule, Leena, olisko sulla pari sataa euroa lainata ennen eläkettä? Poika sairastui, lääkkeet hurjan kalliita. Palautan viikossa palkkapäivän jälkeen, lupaan!
Leena antoi. Heli oli hänen ainoa ystävänsä, melkein kuin sisko, ainoa ihminen joka oikeasti kävi hänen luonaan ja oli kiinnostunut hänen kuulumisistaan. Kaksisataa, viisisataa. Raha jäi aina palautumatta, ja aina kun Leena vihjaisi asiasta, Heli loukkaantui aidon tuntuisesti:
Luulin meidän olevan oikeita ystäviä. Ystävyyteen ei kuulu lainat ja eurot tämmöisissä. Mä taas antaisin sulle vaikka sieluni!
***
Juha soitti keskiviikkoiltana. Leena oli jo yöpuvussa ja katseli telkkarista mökkiremonttidokumenttia. Hän ei oikein edes seurannut ohjelmaa, taustalla vain.
Moi äiti, täällä Juha, poika kuulosti väsyneeltä. Kuinka voit?
Ihan hyvin, entä sinä?
Töitä paljon, tavalliseen malliin. Kuule ehkä haluaisit tulla meille viikonlopuksi? Mari kyselee taas sun tekemään lohikeittoa, ja lapsenlapset ikävöi.
En tiedä, Juha… Minulla on täällä vähän menoja.
Mitä menoja? Sä lähinnä vaan olet kotona.
Ehei, minulla on ystävä Heli naapurista, tiedäthän. Hän tulee melkein päivittäin, käydään kahvilla ja kaupoilla. En ole niin yksinäinen kuin luulette.
Ystävä? Juhan äänensävy muuttui tarkkaavaiseksi. Millainen ystävä?
Heli kolmannesta, hänen kanssaan ollaan oltu tekemisissä pari kuukautta. Ilman häntä olisin ihan kuihtunut.
Juha oli hetken hiljaa. Vain huokaus kuului linjalta.
No hyvä, kun on seuraa. Mutta äiti, pidä itsestäsi ja tavaroistasi hyvää huolta, jooko. Kaikkea ei kannata uskoa.
Miten niin! Heli on kuin sisko! Et edes tunne häntä, ja jo arvostelet!
Yritän vain varoittaa No, hyvää yötä.
Juha sulki puhelun. Leena jäi tuijottamaan kädessään olevaa luuria, loukkaus nousi pintaan. Eivät pojat ymmärrä, olisiko heille muka helpompaa, että äiti pysyisi näkymättömänä eikä tarvitsisi huolehtia? Vähänkin hänellä oli seuraa, tuli heti epäilyjä. Itsekkyyttä.
Seuraavana päivänä Heli toi uuden ehdotuksen.
Leena, muistatko kun mainitsin kuntoutusloman Imatran kylpylässä? Kaverini on siellä töissä, saisi halpaan hintaan! Ajattelin että voisimme lähteä yhdessä keväällä. Pari viikkoa kylpylän hoidoissa kyllä virkistyisi!
Leena pysyi hetken vaiti, ajatus matkasta sekä pelotti että houkutti. Toisaalta, kun Veikon aikana he matkoivat yhdessä, kaikki oli muuta mutta voisihan sitä yrittää.
Varmaan aika kallista?
Ehei, kun alennuslippu! 350 euroa hengeltä, se on vain hippunen näistä hoidoista! Olen jo kerännyt puolet, kyllä sinä saat ajan kanssa summan kokoon.
Leenalla oli itse asiassa säästötilillä Veikon peruja, runsaat kaksituhatta euroa. Hän oli aina säästänyt pahan päivän varalle, mutta kuntoloma hyvässä seurassa ei kuulostanut täysin tuhlaukselta.
Kai voin harkita.
Mahtavaa! Mennään vaikka huomenna pankkiin nostamaan, en minä niistä automaateista osaa, nappaan mukaan!
Niin yhdessä haettiin pankista rahat, Heli suunnitteli jo matkaa, mainitsi, mitä kaikkea kannatti ottaa mukaan ja millaista säästöä tällä hinnalla sai. Leena nosti 350 euroa ja antoi Helille.
Vien rahat Kamille, hän hoitaa paikat. Toki kuitin häneltä kunhan hän palaa lomilta.
Kuittia ei näkynyt hetkeen. Kerran Heli kertoi kaverin olevan flunssassa, kerran että varaus puuttui, sitten taas jotain muuta.
Heli pyysi taas: “Saanko astiastosi hetkeksi? Sanni menee naimisiin, meil ei ole tarpeeksi kaunista kattausta lainata, palautan täsmälleen samanlaisena!”
Se astiastohan oli juuri Veikolta, tärkein muisto hänen elämästään. Leena mietti, mutta ei saanut sanotuksi ei. Ajatus yksinäisyydestä iski hinta oli liikaa.
Saat, mutta varovasti jooko.
No, tottakai, käsittelen kuin silkkihansikkain.
***
Marja, Leenan miniä, soitti kolmen viikon päästä. Hänen äänensävynsä oli levoton.
Hei, Leena! Olen itse asiassa huolissani Juha kävi läpi tiliotettasi, kun olet antanut hänelle pankin käyttöoikeuden. Huomasin, että 350 euroa on nostettu. Onko kaikki hyvin?
Kyllä minä itse päätän rahankäytöstäni, Marja!
Tietenkin, mutta Juha huolestui. Sinä mainitsit ystävästä naapurissa olemme vähän miettineet
Mitä? Että minua hyväksikäytetään? Minulla on järkeä ja silmää, en ole mikään höynäytettävä!
Tätä ei pahalla On vaan paljon sellaisia, jotka käyttävät hyväksi yksinäisten vanhusten luottamusta. Emme halua sinun joutuvan sellaisen uhriksi.
Kiitos, mutta minä tiedän kyllä, ketä voin kutsua ystäväksi. Koska sinä ja Juha ette vaivaudu käymään, Heli välittää toisin kuin te.
Ei se ole noin, Marja yritti vielä. Lapsilla on koulut ja Juha käy töissä pitkät päivät. Mutta annathan joskus kuulua, ettei tarvitse murehtia
Toki, kiitos, hyvää päivänjatkoa.
Leena katkaisi puhelun, istui hetken sohvalla, sydän hakkasi. Hän tiesi olleensa ehkä epäoikeudenmukainen, mutta ei välittänyt sillä hetkellä. Kyyneleet polttelivat silmissä. Ehkä he eivät voineet ymmärtää, miltä tuntui olla yksin, kun kaikki elämä oli jo annettu muille.
Heli tuli vielä samana iltana piirakkapaketin kanssa, tokaisi taas puolihuolimattomasti uusista rahapyyntöistä ja innostui kertomaan Sannin häälahjasta Pikkukorissa olisi myynnissä posliinisetti 150 eurolla, alehintaan. “Lähdetään heti huomenna, teet sinä minulle palveluksen kun maksat ensin ja minä sitten puolestani osallistun myöhemmin!”
Leena olisi tahtonut kieltäytyä, mutta Heli vei kuin tuulispää asiat eteenpäin.
Onhan sulla henkkari mukana? kysyi myyjä.
On.
Heli kehotti täyttämään paperit yhdessä, kaikki meni nopeasti, melkein sumussa. Leena allekirjoitti paperit, tuskin luki rivejä.
Lähdössä he kohtasivat Marjan, joka oli tullut ostoksille. Tilanne oli kireä.
Mitä täällä tapahtuu? Marja kysyi. Kuka oikein maksoi tämän setin?
Minä, mutta Heli maksaa oman osansa myöhemmin, Leena sanoi, samalla sekä nolona että kiukkuisena.
Marja veti Leenan sivuun:
Kuule, Juha tarkisti Helin taustoja. Hän on huonossa maineessa täällä päin. Hän on vanhuksia hyväksikäyttänyt ennenkin kerää lahjoja, rahoja ja katoaa.
Ei, et voi tietää! Etkä ainakaan tulla tänne sanomaan, mitä minun pitäisi tehdä, Leena melkein huusi.
Olemme vain huolissamme. Hän vei jo sinun rintakorun, rahat lomasta, astiastonkin Etkö näe, ettei hän aio palauttaa mitään?
Kyllä hän palauttaa! Onhan hän ystävä!
Marjan lauseet osuivat kipeästi. Leena tiesi jossain syvällä, etteivät asiat olleet niin kuin olisi toivonut.
Mene pois. Mene heti, Leena sanoi. Marja katsoi pitkään, hiljaa, ja sitten kääntyi pois.
Heli tuli viereen ulos ja kysyi tiukalla äänellä, mitä Marja puhui hänestä.
Sanoiko hän minusta pahaa?
Sanoi.
Ja uskoitko häntä?
En.
Hyvä. Meillä on aito ystävyys, älä kuuntele muita!
***
Parin viikon aikana Leena ei vastannut Juhan eikä Marjan soittoihin. Heli kävi harvemmin, oli etäisempi. Hän aina vain lupasi: “Kyllä rintarossi löytyy, kyllä astiatkin tulevat, kunhan joudan, ja rahat palautan kun saan.” Joskus tuli uusia rahatoiveita.
Leena alkoi nukkua huonosti. Yöllä hän mietti, onko tullut petetyksi. Hän yritti karistaa ajatukset, mutta ne palasivat. Hän ei soittanut kenellekään. Ylpeys ei antanut periksi.
Lopulta, erään maanantaiaamun ovikellon soitossa, hän uskoi toivovansa Helin tuovan takaisin astiaston. Oven takana oli lopulta Heli pahalla tuulella, laatikko sylissään.
Tässä ne, ota pois! Ei enää tarvitse koskaan pyytää mitään, Heli sanoi vihaisesti ovenraosta ja livahti pois.
Leena kantoi pahvilaatikon keittiöön, avasi sen. Lähes kaikki lautaset ja kupit olivat rikki, osa halki, osa nurkka räsähtänyt. Hän istui pöydän ääressä, yritti liimata kupin puolikkaita yhteen turhaan. Kyyneleet alkoivat virrata, nyt vapaammin kuin koskaan, rinta täynnä surua, häpeää ja ikävää.
***
Muutaman tunnin päästä ovikello soi uudestaan. Siellä seisoivat Juha ja Marja, ostoskassit käsissään, varovainen hymynpoikanen kasvoilla.
Tultiin, vaikka et vastannut, Juha sanoi.
Marja laittoi kalakeittoa, Juha kattoi pöytää. Yksikään sana ei tuntunut oikealta, mutta he olivat siinä. Kolmistaan keittiössä he söivät, juttelivat arjesta ja lapsenlapsista. Jossain vaiheessa Leena kertoi koko tarinan, pyysi anteeksi, että oli ollut varomaton ja epäluuloinen.
Ei se mitään, Juha painoi äitiään olkapäälle. Tärkeintä että ymmärsit. Olet meille arvokas. Ehkä voisit tulla vähäksi aikaa asumaan meille?
Marja näytti, miten kupin voisi liimata edes koristeeksi sauma jäisi kyllä näkyviin.
Niin, se jää mieleen, huokaisi Leena. Hän ymmärsi, että elämässä jää jälkiä, mutta ne eivät riko kokonaan.
Kun Juha ja Marja illalla lähtivät, Leena laittoi keittiössä kasaan rikkoutuneen kupin palaset. Hän antoi itselleen anteeksi, päästi irti häpeästä ja surusta, ja päätti vastata seuraavan kerran kun poika tai miniä soittaa. Yksinäisyyttä vastaan voi rakentaa siltoja, vaikka siltoihin jäisi joskus säröjä ja juuri ne tekevät niistä kestäviä.
Elämässä, kuten posliinissa, jokainen repeämä jättää jäljen. Mutta kun antaa itselleen ja muille mahdollisuuden sovittaa palat yhteen, voi löytää uuden, ehkä entistä vahvemman yhteyden.
Ja niin Leena päätti: ensi viikonloppuna hän lähtee lapsenlapsia katsomaan, vie mukanaan piirakoita itsetehtyjä ja yhden liimatun kupin muistutukseksi siitä, että vaikka luottamus särkyy, rakkautta ja anteeksiantoa riittää aina.
