Totuuden ja unelman välissä
Aino vetäytyi villahuopaan, nauttien kotinsa rauhasta ja hiljaisuudesta. Ikkunan takana lumihiutaleet leijailivat alas Tampereen ylle, laskeutuivat ikkunalaudalle kuin hiljaisessa talvivalsissa. Hän oli juuri palannut hääpuvun sovituksesta tapahtumasta, jota hän oli odottanut sekä jännityksellä että innolla. Hänen käsissään oli paperipussi, jossa oli hohtavat korvakorut, siro tiara ja muut pienet somisteet, jotka viimeistelivät hänen häätyylinsä. Mieli harhaili tulevaan juhlaan hän kuvitteli itsensä uudessa puvussa, kuinka valot syttyisivät hänen koristeissaan ja kaikkien ihailevat katseet kääntyisivät häneen.
Hiljaisuuden rikkoi yhtäkkiä terävä ovikellon soitto. Aino säpsähti ja puristi huovan reunaa. Hän vilkaisi kelloa: kymmentä vaille seitsemän. Kuka voi tulla tähän aikaan? Ehkä Posti toi unohtuneen tilauksen, tai naapuri tarvitsi äkillisesti apua?
Hän hiipi ovelle ja kurkisti varovasti ovisilmästä. Oven takana seisoi mies, pitkä ja harteikas, mutta kasvoja ei nähnyt kunnolla. Ainolla ei ollut kiire avata ovea.
Kuka siellä? hän kysyi, yrittäen kuulostaa rauhalliselta.
Minä se olen, Ville, tuttu ääni kantautui oven takaa, hieman vaimentuneena. Meidän täytyy puhua. Heti.
Aino epäröi. Hän ei erityisemmin kaivannut keskustelua juuri Villen kanssa Mutta entä jos jotain oli sattunut Iirisille? Hän käänsi lukkoa ja raotti ovea. Ville seisoi kynnyksellä, lumet olivat sulaneet pitkään villakangastakkiin jättäen tummia läiskiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, katseessa paloi levoton vimma sellaista Ainon silmät eivät olleet ennen nähneet. Häntä alkoi melkein pelottaa, oliko hän avannut oven turhaan.
Tule sisään, hän sanoi, tehden tilaa, yrittäen peittää huolensa. Ei hän voisi sulkea ovea ystävän kasvoille. Olet aivan märkä.
Ville astui olohuoneeseen, eikä ajatellut riisua kenkiä. Lumi hänen saappaissaan suli heti, jättäen märkiä länttejä vaalealle puulattialle, mutta Ville ei näyttänyt huomaavan. Hän tuijotti jonnekin kaukaisuuteen, aivan kuin näki jotakin, johon Aino ei ulottunut. Aino seurasi häntä hiljaa, rintaa painava aavistus siitä, että keskustelusta ei tulisi helppo.
Aino, Ville kääntyi hänen puoleensa, kädet nyrkissä hansikkaidensa ympärillä. Mä en jaksa tätä enää… Rakastan sua!
Aino jähmettyi, ei uskonut korviaan.
Ville, sä… hän aloitti, mutta ääni särkyi, eikä lause tullut valmiiksi.
Ville ei antanut hänen jatkaa. Hän harppasi askeleen lähemmäs, ikään kuin pelkäsi menettävänsä viimeisen mahdollisuuden.
Mä tiedän, että oot menossa naimisiin. Tiedän että tämä on hullua! Mutta en voi enää pitää tätä sisällä! Kaikki nämä kuukaudet olen yrittänyt unohtaa sut, jatkaa elämää, mutta ei se onnistu. Hänen äänensä oli hiljainen mutta päättäväinen, jokainen sana tuntui tulevan vaikean taistelun kautta. Olisi pitänyt sanoa aiemmin. Iiriksen kanssa… aloin tapailla häntä vaan sun takia. Halusin olla lähempänä, nähdä sut useammin. En koskaan rakastanut häntä. En koskaan!
Ainon sisällä kaikki kylmeni. Mitä? Tämä mies oli alkanut seurustella hänen ystävänsä kanssa vain päästäkseen lähemmäksi häntä itseään? Voi Iiris parkaa, hän oli ollut aidosti rakastunut!
Aino laski huovan tuolinselälle, ikään kuin pieni ele palauttaisi todellisuuden. Ilma tuntui tiivistyvän ja hengitys vaikeutui.
Ville… Aino aloitti varovasti, hakien sanoja. Ymmärrätkö mitä sanot? Minulla on sulhanen, rakastan häntä! Menen hänen kanssaan naimisiin. Meillä on yhteiset suunnitelmat, yhteinen tulevaisuus. Entä Iiris…
Ville nyökkäsi, kääntämättä katsettaan pois. Hänen silmissään näkyi tuska, mutta selvästi myös helpotus kuin hän olisi vihdoin pudottanut kantaamansa taakan.
Tiedän, mutten enää voi vaieta! Parin viikon päästä olet minulle saavuttamaton. Hän piti tauon. Tiedän ettei tämä ole oikea hetki. Mutta jos en nyt olisi sanonut, katuisin sitä loppuelämäni. Iiris on mulle tyhjä arpa! Ei merkkaa mitään, ymmärrätkö!
Ainon sisällä kaikki painui kasaan. Sanoista tuli etäisiä, kuin ne olisi lausuttu jonkun toisen suulla:
Kuinka kehtaat puhua noin!
Se on totuus! Ville painoi päälle. Iiris oli vain väline päästä sinua lähemmäs. Kuvittelin, että ehkä huomaisit kuinka huolehtiva ja hyvä mies olen. Ymmärtäisit, että meidän pitää olla yhdessä! Ja nyt viimeistään tiedän elämäni ilman sua on merkityksetön.
Hän laskeutui polvelleen, otti taskustaan pienen sormuksen. Se välähti lampun valossa siro jalokivellä koristeltu rengas.
Jätä hänet! Jätä sulhasesi. Ole mun kanssani. Teen sut onnelliseksi, lupaan.
Aino katsoi Villeä hiljaa. Mielessä vilahtivat tärkeät muistot: Ville nauroi Iiriksen seurassa, piti häntä kädestä, katsoi tätä lempeästi ja Aino oli silloin iloinnut ystävänsä puolesta. Oliko se kaikki ollut valetta? Menneisyys hajosi hänen silmissään ja mikään ei enää loksahtanut paikoilleen.
Nouse ylös, hän sanoi hiljaa. Ole hyvä, nouse.
Ville nousi, katseessa vielä toivoa, mutta se hiipui silmissä.
Etkö usko minua? hänen äänensä värisi.
Uskon, että puhut totta. Mutta se ei muuta mitään, Aino vastasi tyynesti mutta varmasti.
Hän astui pienen askeleen taaksepäin, rakentaen välimatkaa. Sanojen sanominen tuntui vaikealta, mutta hän tiesi, että oli pakko olla suora.
Olet ystäväni, Ville. Mutta minä rakastan toista. Menen hänen kanssaan naimisiin, koska uskon, että hän on minun kohtaloni. En tarvitse ketään muuta.
Ville painoi katseensa, puristi sormusta kädessään ja kysyi hiljaa:
Entä jos olisin sanonut aiemmin? Ennen kuin tapasit hänet?
Hetken Aino mietti ja vastasi sitten lempeästi:
Vastaus olisi ollut sama. Anteeksi, mutta en ole koskaan ajatellut sinua sillä tavalla. Olet hyvä ihminen, hän kohautti olkapäitään, muttet ollenkaan minun tyyppiäni.
Ville harppasi lähemmäs, tuskaisen päättäväinen kuin nämä hetket olisivat ainoita mahdollisuuksia muuttaa mitään.
Miksi? Olen nähnyt miten katsot mua. Tiedän, että meidän välillä on jotakin.
Aino liikahti kohti eteistä. Häntä alkoi epäilyttää miehen olemus ja katse. Hän mietti jo, mihin ryntäisi, jos Ville ei rauhoittuisi. Ehkä pienen tönäisyn avulla hän saisi tämän sohvalle, ja sitten ehtisi juosta rappukäytävään…
Meidän välillä ei ole mitään, Ville, Aino pyrki pitämään äänensä tyynenä. Se, mitä tunnet, ei ole rakkautta. Se on pakkomielle. Olet luonut minusta täydellisen tarinan, jossa muut ovat välineitä tavoitteen saavuttamiseen. Lopetetaan tämä.
Ville puristi nyrkkejä ei vihasta, vaan avuttomuudesta. Hän etsi sanoja, joilla todistaa Ainon olevan väärässä.
Olet väärässä, Ville sanoi katsoen silmiin. En ole koskaan tuntenut näin ketään kohtaan. En kuvittele. Rakastan sua!
Aino puri huultaan pidätellen tunteita. Kuka tiesi miten Ville käyttäytyisi, jos hän vaikka vain korottaisi ääntään? Mutta hän ei aikonut olla hiljaa ei ainakaan, kun asiat koskettivat hänen ystäväänsä.
Entä Iiris? Tajuatko paljonko satutat häntä? Leikit hänen tunteillaan, käytit häntä, ja nyt tulet minun luokseni odottamaan, että jättäisin kaiken sinun takiasi?
Tiedän, olen syyllinen, Ville sanoi hiljaa, laskien katseen. Mutta vaikka voisin aloittaa alusta, tekisin kaiken samoin.
Ei voi rakentaa onnea toisen ihmisen tuskalle, Aino pudisti päätään, vilkaisi nopeasti tasolla olevaa puhelinta. Toivottavasti ehtisi siihen… Etkä voi rakastaa sitä, jonka olet itse keksinyt. Mekin olemme vain harvoin keskustelleet! Sinä rakastat ideaasi minusta unelmaa. Todellisuus on aina monimutkaisempi.
Aino antoi miehelle aikaa sulatella sanojaan ja jatkoi sitten:
Sinun täytyy puhua Iirikselle. Hänen pitää tietää totuus. Pyydä häneltä anteeksi.
Ville pysähtyi. Hänen sormensa värisivät, hän nyrkisti käsiään yrittäen koota itsensä.
Miksi? En rakasta häntä. Hän vain ärsyttää! Mutta sinä… sinä olet jotain muuta.
Ville nosti katseensa ja siinä oli sellainen suru, että Aino melkein tunsi sääliä. Mutta hän ei halunnut antaa väärää viestiä.
Et voi saada minua enempää kuin Iiristäkään. Luuletko että jään hiljaiseksi?
Ville tuijotti häntä tiukasti. Lopulta hän sanoi hiljaisella, tyhjällä äänellä:
Mä lähden nyt. Mutta en luovuta. Odotan, kunnes näet että me ollaan toisillemme luodut.
Ethän. Elä omaa elämääsi. Etsi joku, jonka oikeasti rakastat, älä pelkkää illuusiota. Nyt lähde.
Ville kulki hitaasti kohti ovea. Hänen liikkeistään näki sisäisen taistelun. Kynnyksellä hän pysähtyi ja katsoi Ainon suuntaan.
Kiitos rehellisyydestä, hän sanoi yksinkertaisesti, ilman dramatiikkaa. Mutta minä en jätä hyvästejä.
Hän poistui, sulki oven pehmeästi perässään. Aino jäi seisomaan ja huomasi kehon rentoutuvan, kun jännitys alkoi vähitellen hellittää. Hän käveli ikkunan luo. Kadun päällä lumi peitti Tampereen, katulamppujen valo värjäsi maiseman lämpimäksi. Ville jatkoi matkaansa, hartiat painuksissa, kädet syvällä takin taskuissa.
Aino katsoi kuinka hän katosi kulman taakse ja tunsi edelleen hytisevän levottomuuden. Ville yllätti hänet ja tilanteelle täytyi tehdä jotain. Entä jos hän olisi jo matkalla Iiriksen luo ja valehtelisi siellä mitä sattuu? Jos hän ei lopettaisikaan?
Aino löysi nopeasti puhelimestaan Iiriksen numeron ja soitti. Sydän löi tavallista nopeammin, mutta ääni pysyi tasaisena:
Iiris, moi. Meidän täytyy puhua. On tärkeää.
Toisesta päästä kuului paperien siirtelyn ääni. Iiriksen äänessä oli vilpitöntä huolta:
Mitä on tapahtunut? Olet jotenkin hermostunut. Kaikki hyvin?
Aino veti henkeä rauhoittuakseen. Hän ei halunnut ylidramatisoida, mutta ei aikonut viivytelläkään.
Ville oli juuri täällä, hän aloitti, valiten sanansa mahdollisimman varovasti. Hän myönsi, että alkoi seurustella kanssasi vain minun takiani. Hän ei muka koskaan rakastanut sinua, että olit vain keino päästä lähemmäs minua.
Luuriin jäi pitkä tauko. Aino kuvitteli, miten Iiris puristi puhelinta, yrittäen sulattaa sanottua. Kun hän vihdoin puhui, ääni värisi:
Mitä tämä oikein tarkoittaa? Hän todella…? Miten tämä voi olla…
En halua satuttaa sinua, mutta en voi antaa sinun elää harhassa! Olet paras ystäväni! Aino puheli, tuskin halliten ääntään. Hän sanoi rakastavansa vain minua. Hän halusi minun jättävän sulhaseni ja olevan hänen kanssaan. Iiris, hän ei ollut oma itsensä! Minua pelotti olla hänen seurassaan!
Välissä kuului ainoastaan syvä hengitys.
Ymmärretty, Iiris sanoi viimein pidätellen kyyneliä. Mitäs nyt?
En tiedä, Ainoa puistatti, hän vastasi rehellisesti. Luulen, että hän tulee pian teille, mutta mitä hän sanoo… Oletko yksin kotona? Huolestuttaa hänen käytöksensä…
Iiris mietti hetken ja vastasi sitten hiljaa:
Ei hätää, kyllä minä pärjään. Kiitos kun kerroit.
Anteeksi että joudut kuulemaan tämän näin, Aino sanoi vilpittömästi. Olen tosi pahoillani.
Parempi tietää totuus kuin elää valheessa, Iiriksen ääni oli jo vakaampi, mutta värisi vieläkin.
He lopettivat puhelun. Aino palasi ikkunalle, nojasi otsaansa viileää lasia vasten ja katseli, kuinka lumihiutaleet tanssivat kadulla. Tuolla jossain kaksi ihmistä mietti tunteitaan, ja Aino saattoi vain toivoa, että kaikki lutviintuisi ja jokainen löytäisi oman polkunsa.
Ainon pää täyttyi ajatuksista, mutta mikään ei pysynyt kauaa paikallaan. Hän kuvitteli, miltä Iiriksestä tuntui kuulla totuus, miten vaikeaa olisi hyväksyä ja rakentaa tulevaisuus uudelleen. Mutta Aino tiesi: totuus, vaikka se sattuisi, on aina parempi kuin kaunis valhe, joka paljastuttuaan satuttaa vielä enemmän.
*******************
Sillä välin Iiris istui vielä keittiössä. Ainon sanat kaikuivat hänen päässään, sekoittuivat muistoihin ja tulvivat esiin aaltoina, välillä painaen, välillä jättäen jälkeensä kitkerän maun.
Hän muisteli, kuinka Ville pyysi hänet ensitreffeille. Ville oli ollut huomaavainen: avasi oven, ojensi kätensä, vitsaili ja sai hänet nauramaan. Hän muisti sen erityisen hymyn ujon mutta lämpimän. Hän muisti, miten Ville piti häntä kädestä ja kuiskasi rakastan sinua katsoen silmiin.
Hän ei koskaan rakastanut minua, Iiris toisti ajatuksissaan. Ajatus särki jotakin sisältä ei kivuliaasti mutta tuntuvasti, kuin rakennelma, jota oli kauan huolellisesti koonnut, olisi hajonnut palasiksi.
Iiris nosti käden kupin reunalle. Tee oli kylmää hän ei ollut koskenutkaan siihen puhelun jälkeen. Hiljaisuutta rikkoi vain seinäkellon tikitys, muistutus siitä, että elämä jatkuu, vaikka kaikki muu pysähtyisi.
Syvään hengittäen hän pohti, mitä piti tehdä. Soittaa Villelle? Odottaa? Pyytää Ainoa tulemaan? Mikään vaihtoehto ei tuntunut oikealta vasta aika auttaisi ymmärtämään, miten jatkaa.
Ovikello soi, Iiris säpsähti juuri kaataessaan toista kuppia teetä.
Hän hiipi ovelle ja kurkisti silmästä. Siellä seisoi Ville. Hetken hän epäröi, avataanko ovi. Mitä Ville tällä kertaa sanoisi? Valehtelisiko? Katuisiko?
Kun ovi avautui, hän näki Villeä koko komeudessaan: lumet olivat jo sulaneet takkiin, hiukset olivat hieman huurteessa, kasvot kalpeat, silmät punaiset kuin yöllisen valvomisen jäljiltä. Hänen katseensa oli päättäväinen, mutta myös selvästi neuvoton.
Iiris, Ville aloitti, astumatta sisään Mä haluan kertoa sulle kaiken. Mä en ole koskaan…
Aino kertoi jo, Iiris keskeytti yrittäen pitää äänensä vakaana. Kuulla tämä kaikkein tärkeimmän ihmisen sanomana sattui enemmän kuin ystävän. Et keksi enää mitään uutta.
Ville jäi seisomaan. Hänen hartiansa painuivat ja hän laski kätensä alas, katsoen maahan.
Se siis ehti soittaa… hän sanoi hiljaa. Toivoin ehtiväni itse ensin, että voisin selittää kaiken kasvotusten.
Iiris sulki kädet rinnan yli. Sisällä kuohui suru ja loukkaantuminen, mutta hän ei antanut kyynelten tulla.
Miksi tulit? hän kysyi, ääni värisi, mutta hän piti sen kasassa. Toistamaan kaiken? Paahtamaan minut pohjalle, että vielä kerran muistat miten vähän merkkasin?
En, Ville astui lähemmäs, mutta Iiris väistyi automaattisesti. Ville pysähtyi. Tulen pyytämään anteeksi. Valheesta, siitä etten ole sanonut totuutta heti. Siitä että käytin sua.
Hetken Ville haki sanoja, jotka eivät satuttaisi enempää.
Tiedän että tämä ei kelpaa anteeksiannoksi. Tiedän että satutin sua. En odota että annat anteeksi tai ymmärrät heti. Mutta en voinut lähteä sanomatta tätä. Olen oikeasti pahoillani.
Iiris oli hetken hiljaa, katseli Villeä ja yritti tunnistaa, mitä tunsi: vihaa, pettymyksen, ehkä halveksuntaa. Enemmänkin jälkimmäistä.
Olisit voinut kertoa minulle aiemmin, hän sanoi lopulta hiljaa. Olisit voinut suoraan sanoa, ettei susta tunnu miltään. Mutta menitkin Ainon luo pyytämään häntä jättämään sulhasensa. Ja sitten sanot olevasi pahoillasi?
Ei ole minulla sinulle selityksiä, Ville sanoi, kädet taskuissa. Tämä oli ainoa mahdollisuuteni. Nähdä, ehtisinkö ennen kuin Aino luiskahtaisi käsistä. En ajatellut seurauksia.
Ville kaivoi taskusta pienen rasian saman, jota hän piteli Ainon luona. Sormet tärisivät avatessa sitä ja kun hän ojensi sitä Iirikselle.
Tässä, ota tämä. Sovittelen sillä, Ville sanoi hiljaa.
Iiris katsoi sormusta. Se oli yksinkertainen, kaunis ohut kultarengas ja pieni timantti. Yritys nöyryyttääkö häntä lopulta antaa sormus, jonka piti olla Ainolle…?
Hän nosti katseensa Villeen. Katseessa ei ollut enää vihaa eikä kyyneliä, vain kylmä päättäväisyys.
Pidä itse. En tarvitse mitään sinulta.
Ville painoi rasian kämmenessään, yritti pitää siitä kiinni mutta päästi irti. Kasvot kalpenivat ja silmissä vilahti epätoivo.
Iiris, ole kiltti, ääni värähti, vaikkei hän näyttänyt sitä. Tiedän että olen syyllinen, että ei ole mitään syytä antaa anteeksi. Mutta haluaisin yrittää korjata…
Iiris kallisti päätään, yrittäen nähdä hänessä sen miehen, johon kerran rakastui. Nyt hän näki vain vieraan ihmisen, joka valehteli, leikki ja rakensi kaiken petokseen.
Korjata? hän naurahti, karvaasti, ilman iloa. Kuinka muka? Kihlautua nyt, että pyyhitään vanhat synnit pois? Vai suistua Silkassa liikenteen sekaan että tuntisin syyllisyyttä?
Ville värähti, mutta ei katsonut pois. Hän hyväksyi oikeuden tähän.
Haluan aloittaa alusta, hän astui vähän, mutta pysähtyi kun Iiris perääntyi. Rehellisesti. Ilman valheita, ilman pelejä.
Iiris pudisti päätään. Liikkeet olivat rauhallisia, aivan kuin hän olisi suunnitellut tämän keskustelun jo valmiiksi.
Uusi alku onnistuu vain siihen, johon voi luottaa. Mutta minulla luottamus on loppu. Sinä et vain valehdellut, vaan tallasit kaiken sen, mitä meidän välillämme oli. Jos nyt puhut totta, vaikka olisit todella pahoillasi, se ei enää muuta mitään.
Hän veti henkeä ja jatkoi päätöksensä:
Tarvitsen aikaa. Ja etäisyyttä. En halua nähdä sinua, en kuulla sinusta. Älä yritä korjata, koska ei ole enää mitään korjattavaa.
Ville nyökkäsi, sormusrasia kädessään turhana. Hän kääntyi kohti ovea mutta pysähtyi vielä.
Jos joskus haluat puhua…
En halua, Iiris sanoi tyynesti mutta päättäväisesti. Minä…
Lause jäi kesken, kun ovikello soi. Kuka nyt?
Iiris meni, katsoi silmästä. Oven takana seisoi Lauri Ainon sulhanen. Pitkä, hoikka, tumma tukka hienosti kammattu, kasvoilla rauhallinen mutta kireä ilme kuin olisi tullut selvittämään pitkään keskeneräiseksi jääneen asian.
Iiris avasi oven. Lauri ei hymyillyt, ei tervehtinyt vain kysyi lähes kylmän kohteliaasti:
Voinko tulla sisään?
Hän astui syrjään. Samalla hän huomasi Villen kalpenevan, vetäytyvän askeleen kauemmas, yrittäen olla näkymätön.
Tiedän mitä on tapahtunut, Lauri sanoi, katsoen Villeä silmiin. Ja tiedän, miten olet toiminut molempien kanssa.
Ville oli juuri avaamassa suunsa, kun Lauri nosti kättään hiljentäen:
Hiljaa. Olet sanonut tarpeeksi! Aino kertoi minulle kaiken. Tiedätkö mitä ajattelin? Että tällaiset opit menevät perille vain ilman sanoja.
Hän astui askeleen lähemmäs. Villen hengitys pinnisteli.
Lauri, ei tarvitse… Iiris yritti väliin, vaikka tiesi, ettei voinut olla aivan sydämetön Villen suhteenkaan. Tyhmä sydän, hän moitti itseään. Hän rakasti miestä, eikä halunnut nähdä häntä satutettavan. Niin tyhmä.
Lauri kuitenkin huiskautti vain kädellään:
Tämä ei kuulu sulle, Iiris. Olet kärsinyt tarpeeksi. Nyt hän saa sen mitä ansaitsee.
Iiris jäi paikalleen, epävarmana siitä, pitäisikö hänen yrittää pysäyttää Lauria vai jättää asiat siihen.
Ville painautui seinää vasten, paniikki valtasi hänet. Vasta nyt hän tajusi, ettei Ainon sulhanen päästäisi asioita painumaan villaisella.
Kuuntele, hän sai sanottua vavahtavalla äänellä, tiedän, että olen syyllinen. Olen jo pyytänyt anteeksi sekä Ainolta että Iirikseltä. Mä…
Anteeksi? Lauri virnisti, mutta se ei ollut lämmin hymy. Luulitko, että anteeksi pyyhkäisee kaiken pois? Rikoit kahden ihmisen luottamuksen, ja nyt odotat, että sinua säälii?
Hän astui iholle, Ville puristi nyrkkejään, mutta tiesi ettei voinut estää.
Iiris hengitti syvään kerätäkseen itsensä. Hän ei halunnut, että tilanne kärjistyisi, mutta hän ei myöskään voinut enää vain seurata sivusta.
Lauri, ole kiltti, hän sanoi vähän lujemmalla äänellä mutta rauhallisesti. Ei tämä ratkaise mitään. Puhutaan rauhassa.
Lauri pysähtyi ja katsoi Iiristä, silmissä hetken epävarmuutta joka haihtui nopeasti.
Sanat eivät auta.
Lauri ei aikaillut. Liikkeet olivat määrätietoisia ja harkittuja. Hän löi Villeä kasvoihin tämä kaatui lattialle, puristi kättään veriselle suulleen.
Tämä oli vasta alkua, Lauri sanoi kylmästi katsoen alas. Jos vielä tulet lähelle Ainoa tai Iiristä, seuraus on pahempi. Ymmärsitkö?
Ville ei vastannut. Hän nousi varoen, yritti säilyttää arvokkuutensa. Hän pyyhkäisi veren suupielestään, vilkaisi Iiristä, ehkä toivoen pientäkin myötätunnon merkkiä. Mutta hänen katseensa oli kylmä ja tyyni.
Ville suuntasi ovea kohti. Hän pysähtyi hetkeksi, halusi ehkä sanoa jotain pyytää anteeksi, selitellä. Mutta Laurin katse lopetti sen yrityksen. Ovikello napsahti hiljaiseen asuntoon.
Lauri kääntyi Iiristä kohti, kasvot hieman pehmenivät.
Anteeksi, hän sanoi askeleen lähempänä. Tiedän, ettei väkivalta ratkaise mitään, mutta joskus ihmiset ymmärtävät vain siten.
Iiris katsoi Lauria miettien. Hän ei ollut yllättynyt, ehkä pikemminkin helpottunut. Jossain sisällä hän tiesi, että Lauri toimi suojellakseen.
Ei sinun olisi tarvinnut… hän aloitti, mutta lopetti. Ehkä sittenkin. Kiitos kuitenkin kun puolustit.
Lauri hymyili hienosti:
Tiedän miltä sinusta tuntuu, hän oli lempeä. Petetuksi tuleminen sattuu. Mutta sinä selviät.
Iiris nyökkäsi. Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.
Kiitos, hän sanoi pehmeästi. Ja siitä, että puolustit, vaikka näin.
Aino on huolissaan sinusta, Lauri lisäsi varovaisesti. Hän halusi tulla tänne itse, mutta minä lupasin hoitaa tilanteen.
Hän on paras ystäväni, Iiriksen ääni lämpeni. Ja olen iloinen, että hänellä on sinunlainen mies.
Ulkona hiljalleen pyrytti. Iiris hengitti syvään, ja alkoi tuntea rauhaa. Edessä oli vielä pitkä tie tunteiden, oman elämän järjestäminen. Mutta nyt hän tiesi, ettei ollut yksin.
Kun Lauri lähti, Iiris istui hiljaa sohvalle.
Kaikki on ohi, hän ajatteli. Ajatus oli selkeä, melkein helpottava. Sisällä tuntui vielä lievästi tuskaa, mutta se ei ollut loppu se oli alku jollekin uudelle. Uudelle luottamukselle, uusille unelmille ja ehkä joskus aidolle rakkaudelle.
******************
Ville vaelsi pitkin lumista Hämeenkatua, tuntematta kylmyyttä. Lumi suli kasvoille ja huulessa tykytti, mutta se ei ollut mitään verrattuna sisäiseen tyhjyyteen. Hän tiesi menettäneensä molemmat: Iiriksen lopullisesti ja Ainon jo aiemmin, kun hän oli rakentanut pilvilinnoja valheilleen. Hänellä oli jäljellä vain yksinäisyys ja katumus.
Seuraavana aamuna Ville meni töihin verisellä huulella ja tummalla silmällä. Työpaikalla katseltiin alta kulmain, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Ville ei olisi halunnutkaan selittää. Hän halusi vain päästä päivän loppuun.
Viikon päästä hän jätti siirtopyyntölomakkeen uuteen työpaikkaan Ouluun. Esimies ihmetteli ratkaisuaan, mutta kun näki Vilin ilmeen, allekirjoitti paperit.
Ennen lähtöään Ville kävi kultasepänliikkeessä palauttamassa sormuksen. Myyjä katsoi häntä yllättyneenä, mutta antoi rahat takaisin sanomatta mitään.
Rahat Ville siirsi Iiriksen tilille viestillä: Anteeksi. Nämä kuuluvat sinulle. Ei selittelyjä.
Lähtöpäivänä hän seisoi kerrostalon edessä odottaen taksia. Lumi peitti kaupungin, yrittäen pyyhkiä kaikki jäljet. Hän katsoi ylös taivaalle ja kuiskasi:
Kaiken pilasin.
Sanat olivat tunnustus, ei valitus.
Taksi saapui. Ville katsoi viimeisen kerran taloa, joka oli ollut joskus hänelle onnen paikka. Nyt se oli vain rakennus ilman muistoja, ilman kipua. Hän avasi oven ja sanoi osoitteeksi rautatieaseman.
Auto katosi Tampereen yöhön. Lumikiteet pyörivät ikkunan takana ja sulattivat entiset kadut uusiin muotoihin. Ville tuijotti eteenpäin kohti tuntematonta, jossa elämä piti oppia uudestaan.
Samaan aikaan Iiris istui Pyynikin mukavassa kahvilassa Ainon ja Laurin kanssa. Pöydällä höyrysi kolme kaakaokuppia juuri sopivaa tällaiselle talvipäivälle.
Juttu kulki rauhallisesti. Puhuttiin tulevasta: Ainon häistä, tulevista suunnitelmista, Laurista ja siitä, miten arki järjestyisi. Pikkuhiljaa Iiris alkoi huomata, että elämä jatkuu, ja tulevaisuudessa voisi olla jotain valoisaa.
Lauri, tavallisesti hiljainen, kuunteli tarkasti, väläytti välillä lyhyitä lauseita, joilla piti keskustelun mukavana.
Tiedättekö, Iiris sanoi, katsoen ikkunasta lumihyhmää, en enää ole vihainen hänelle. Olen vain… surullinen, että se meni näin.
Hänen äänensä oli rauhallinen, ilman katkeruutta. Hän ei yrittänyt vaikuttaa vahvemmalta, mutta ei myöskään vajonnut itsesääliin. Se oli toteamus ilman ketään syyttämättä.
Aino hymyili ja kosketti ystävänsä olkapäätä. Lämmin, kannustava ele.
Sinulla ei ole mitään syytä katua, hän sanoi luottamuksella. Sinä ansaitset aitoa onnea. Et valhetta.
Iiris nyökkäsi. Hän tiesi ystävänsä puhuvan totta ei lohduttaakseen, vaan koska todella tarkoitti niin.
Niin, hän katsoi Ainoon. Ja aion sen löytää.
Siinä ei ollut tyhjää julistusta vain rauhallinen varmuus siitä, että menneisyys on ohi, ja edessä on tie, joka täytyy itse kulkea.
Lumi jatkoi pyörimistä Pyynikin maisemissa. Se peitti kaikki vanhat jäljet, pyyhki tarinan lopullisesti valkoiseen. Kahvilassa oli lämmin, kaakao hitaasti viileni mukeissa ja kolmikon ympärillä tuntui, että elämä jatkui ja se oli tärkeintä.
