Minä kanssasi
Anssi, en enää tiedä, mitä tehdä! Hän ei kuuntele ketään! Päätös on tehty hän aikoo pitää lapsen! Minkä lapsen, pikku Anssi? Minkä? Hän on vasta yhdeksäntoista! Koko elämä edessä! Keskeyttää nyt yliopiston, ja mitä sitten? Lähtee siivoojaksi? Asialle on tehtävä jotain! Sinun täytyy auttaa minua!
Miten, äiti?
Anssin ääni oli niin kylmä, että Riitta oli pudottaa puhelimen. Poika ei ollut koskaan aiemmin puhunut hänelle tuolla tavoin. Aina niin lempeä ja lämmin… Mitä hän oli tehnyt väärin? Eihän tämä kaikki ollut hänen syytään, vaan Ellenin. Rakkaus, muka! Hölmö tyttö! Eikö malttanut kuunnella äitiä? Turha tässä nyt voivotella on sitä hemmoteltu ja lellitty Siinä sitten tulokset, Riitta Lehtonen! Kaikki sinun kasvatuksestasi! Mutta miksi? Miksi näin? Anssi on kuitenkin loistava poika fiksu, huomaavainen, kiltti! Aina valmis auttamaan! Ihan oma elämä hänellä jo on; olihan siitä puhuttu. Aikuinen mies, omillaan, muttei naimisissa sentään. Kuinka monta kertaa hän oli yrittänyt kehottaa perustamaan perheen, mutta mikään ei saanut Anssia kiirehtimään. Olisi sentään jo edes yksi lapsenlapsi! Kuinka kauan pitää odottaa? Kun Ellen oli pieni, oli kiirettä harrastukset, kisat, kaikki vei ajan. Ei ehtinyt ajatella ikääntymistä. Nyt, kun Ellen on itsenäinen, ja vaikka hän jätti kilpaurheilun, ei kotona juuri viihdy. Joko on opinnot, ystävät, vapaaehtoistoiminta ja nyt vielä se se on tullut kuvioihin. Voi hyvä jumala! Mistä sekin poika putkahti? Täysi tuntematon nysväri, mato koko tyyppi! Riitta tajusi heti, millainen mutta enhän Ellen muutenkaan ole osannut ihmisiä lukea. Kaikki muka hyviä! Opeta siinä sitten, ettei maailmassa ole kuin muutama hyvä ihminen… Kaikki johti tähän. Mitä nyt pitäisi tehdä? Joulukin tulossa, mutta pää aivan sekaisin. Ja nyt vielä Anssin sävy! Mikä sille tuli? Miten hän puhuu äidilleen?!
Anssi, miksi puhut mulle noin?
Missä hän on, äiti? Anssi pyöräytti rattia, ajoi syrjäkadulle ja pysäköi. Rauhallisuus, niin hänelle ominaista ennen, meni jo sanasta lapsi. Kädet värisivät ratilla, silmissä sumeni. Hän halusi huutaa ääneen, niin kuin silloin… Mutta eihän siitäkään silloin mitään tullut; ei nytkään. Parempi rauhoittua ja yrittää tehdä edes jotain, jotta edes Ellenin lapsi saisi elää ja voida hyvin. Voi äiti! Mitä sinä puuhaat! Olet aina rakastanut Elleniä enemmän kuin minua. Tyttö, ja vielä myöhään tullut, miten sitä ei olisi rakastanut ja ihaillut sinisilmäistä enkelilasta vaaleine kiharoineen! Ellen oli aina kaunis. Heti syntyessään erottui kaikista serkuista, joita suvussa kyllä piisasi. Kaikki muut olivat kuin samasta muotista vaaleanharmaat silmät, tanakka kroppa, paksut käsivarret. Mitä paksummat, sen parempi! Mutta Ellen lumosi kaikki. Silmät olivat suvun, mutta muuten Siro joutsenkaula, kuin marmoria sellaiset jalat ja kädet, että olisi voinut olla jonkun taitavan kuvanveistäjän käsialaa. Äiti jopa häpesi kaunista lastaan. Myöhemmin, kun Ellen kisasi juhlissa kuin perhonen, Riitta tunsi ylpeyttä. Tyttö erosi muista niin täysin, että sai ihailevia katseita.
Kuka saisi tuollaisen kauneuden! huokailivat tädit salaa.
Kun Ellen ensi kerran astui jumppamatolle kisa-asussaan, venytti varpaitaan, kaikille selvisi, että tytöstä tulisi enemmän kuin silmänilo.
Äiti ohjasi Elleniä voimistelun pariin ja Anssi sai ensimmäisen kerran hengittää vapaasti, keskittyen omaan elämäänsä äidin huohottavan huolenpidon ulkopuolella. Äiti rakasti häntä, ja siitä kaikille kyllä muistutti:
Anssi voitti fysiikkaolympialaiset, ihan valtakunnalliset! Me ei enää tarvitse murehtia tulevaisuudesta nero kasvaa tässä! Kohta on matematiikka, ja sielläkin pärjää varmasti! Ei se kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Pitää vaan olla mukana.
Riitta ei huomannut, kun toiset äidit sulkivat suutaan tiukasti. Hän eli omassa kuplassaan: lapset olivat loistavia, mies rakasti, hän teki mitä halusi. Kun huvitti, opetti englantia siitä kädellisestä oli hyötyä, valmisteli lähes kenet tahansa ylioppilaaksi. Siitä maksettiinkin kaksin verroin mitä muille opettajille Oulussa.
Kysymys on siitä, haluaako raha vai tulokset. Jos rahaa säästyy lapselta, minulta saa sen mitä haluaa opiskeluhaaveet täytetään.
Anssi ei voinut kuin ihmetellä, miten äiti ehti kaikkeen Elleniin, kotiin ja töihin. Häneltä hän oli oppinut hyvän ajankäytön. Nytkin koko päivä oli täynnä. Mutta äidin uutinen veti maton alta.
Kuinka paljon aikaa oli kulunut siitä, kun hän kuuli sen sen?
Olen raskaana. En aio synnyttää. Olen liian nuori, enkä valmis vastuuseen. Sinun syytäsi! Oletko löytänyt jo klinikan? Silloinen tyttöystävä Iiris.
He riitelivät silloin hurjasti, ensimmäistä kertaa kolmen vuoden aikana. Anssi oli raivonnut, huutanut itkuaan. Oliko hän muka syyllinen, kun oli kerta toisensa jälkeen tarjonnut avioliittoa, perhettä, asuntoa, autoa, pientä, mutta kasvavaa bisnestä, kaikkea. Ei Iiris mikään prinsessa ollut. Ihan tavallinen tyttö, joka oli tullut opintojen perässä. Ihan nauratti hänen murrettaan. Heistä tuli pari heti ensimmäisen törmäyksen jälkeen Oulun yliopiston käytävällä, kun kiireinen tyttö tönäisi Anssia, joka piirsi laskutehtäviä suoraan seinään.
Miksi tähän seisomaan? Ei tässä pääse ohi! Paperipula? Miksi sotket seinää? Teetkö kotonakin noin?
Tyttö tiuskaisi ja jatkoi kengät käsissä, kiireellä saliin. Anssi jäi kuin lumottuna perään katsomaan.
Kun hän myöhemmin näki Iiriksen kokeen jälkeen, tyttö tempaisi Anssin vierelleen ja heilutti arvosanaa:
Viitonen! Sitä pitää juhlia ehdotuksia?
He seurustelivat toista vuotta ennen kuin muuttivat yhteen. Silloin Anssi asui vielä isoisänsä kanssa, kun äiti matkusti jatkuvasti ja isä oli aina töissä. Sitten ukki kuoli, ja vanhemmat ehdottivat vaihtamaan liian pientä asuntoa isompaan. Isoisää Anssi ikävöi, kaipasi yhä kuulla tämän ääntä. Mutta ei. Ei enää aamujen hyväntahtoista mutinaa, ei Opiskelija, aamupala on pöydässä.
Ukki oli vahva, kuin hinaaja, jota oli ajanut Oulujärvellä vuosia. Kunnes mummo kuoli.
Ei tässä enää kauaa mene. Mitä minä täällä ilman häntä?
Ukki, mitä puhut? Entä minä? Entä Ellen?
Teidän takia vielä hetken kestän. Haluaisin nähdä, millainen tulee. Sitten lähden, siippani odottaa.
Mummoa ukki kutsui siipaksi siitä asti, kun tapasivat.
Oli niin lempeä, hellä Sellaisia naisia ei enää ole, Anssi. Minä, tomppeli, olin joskus ilkeä, mutta hän vain hymyili ja sanoi: Kovakourainenpa olet, Anssi. Eikä sen enempiä koskaan ei torunut kunnolla. Joskus olisi pitänyt!
Miksi? Ja oliko syytäkin?
Olihan sitä Kun on jotain annettavaa anteeksi, kaipaus helpottaa. Muuten ympärillä kaikki painaa… Etsin häntä, ja mitään ei löydy. On tyhjää.
Anssi näki, miten ukki hiipui, kuin kynttilä. Silloin hän tajusi, että maailmassa on rakkautta, joka ei katoa sellainen, jota ei ajan eikä matkan mitta.
Sellaista rakkautta hän toivoi Iiriksen kanssa. Mutta ymmärsi, ettei Iiriksestä tulisi mitään sellaista kun hän ojensi käden kylmänä ja pyysi pankkikortin aborttia varten.
Iiris nappasi kortin itse. Kinastelun jälkeen heitti tavaransa laukkuun, otti Anssin lompakon, paiskasi oven ja meni. Anssi tuli tajuunsa vasta, kun tililtä lähti iso summa. Hän soitti pankkiin, sulki kortin ja meni vanhemmille.
Äiti voivotteli, isä tokaisi, taputti Anssia olkapäälle.
Jos tarvitset apua, olemme täällä.
Anssi ei kertonut tarkemmin, sanoi vain että ero tuli, eivät sopineet yhteen. Äiti olisi muuten repinyt kaikki Iiriksen muistot verille, vielä lapsenlapsenlapsillekin. Miksi turhaan helpompi kun syy on itsessä.
Omaan huoneeseen mennessä Anssi istui vanhalla sohvalla, jonka vanhemmat olivat säästäneet, vaikka hän ei koskaan raskaasta huonekalusta välittänyt. Sielu mustana, ajatukset tunkkaisina, kaikki valonsäteet tukkien. Mistä sitä valoa olisi saanutkaan?
Valo tuli itse. Ellen kurkkasi huoneeseen, istui kyykkyyn hänen viereensä, pyyhkäisi lempeillä sormilla poskilta kyyneleet, nuolaisi suolaisen jäljen ja kysyi:
Onko paha olla? Anssi, mitä voin tehdä? Haluan auttaa, mutta en osaa
Istuisitko hetken vain tässä vieressä? Ettet tee mitään.
Ellen jäi siihen. Koko yö vierähti siinä hiljaisuudessa, kunnes aamulla herätyskello soi ja äiti ihmetteli, miksei Ellen ollut omassa vuoteessaan. Hän ei tajunnut, että he olivat istuneet hiljaa puoli yötä, kunnes juttu alkoi luistaa. Nuoresta, vasta kuusitoistavuotiaasta siskosta löytyi syvyyttä ja ymmärrystä, jota Anssi ei olisi arvannut. Fiksua, viisasta sanottavaa. Ellen sai kaiken, mitä Anssi kantoi sisällään, pinnalle ja järkevillä, lämminhenkisillä sanoilla osoitti, miten jatkaa eteenpäin. Ei tyhjiä fraaseja, vaan sitä, mitä piti kuulla: elämä ei ole loppu. Jotain hyvää on vielä.
Ellen, sun pitäisi opiskella psykologiaa!
Kun sisko punastui, Anssi tajusi osuneensa oikeaan. Mutta äidin toiveet olivat toisenlaiset. Hän näki Ellenissä menestyjän urheilijana. Nytkin äiti ryntäsi huoneeseen, sätti Ellenin pesemättömistä kasvoista, pörrötti Anssin tukkaa, jonka tiesi ärsyttävän, ja katosi keittämään aamiaista.
Ellen voitti kisat sinä päivänä. Hän liiteli matolla niin, että tuomarit katsoivat toisiaan hämmästyneinä mistä tytössä sellaista musiikin tajua? Habanera pauhasi salissa ja Ellen purki kaiken, mitä yöllä oli kuullut veljeltään kipua, ymmärtämättömyyttä, voimaa.
Kisat avasivat ovet uralle. Puhuttiin vaihdosta Helsinkiin, kunnes tapahtui onnettomuus. Trentiltä tullessa kaksi poikaa lähti seuraamaan Elleniä. Illalla hän käveli kotiin isä oli töissä, eikä Ellen viitsinyt soittaa veljelle. Kyllä hän pärjäsi, olihan matkaa vain kymmenisen minuuttia.
Neiti, jääkää hetkeksi, meillä on koira! Tosi mukava hauva!
Matala murahdus takana sai Ellenin vilkaisemaan taakse.
Oletko liian hieno tutustumaan? Menetetäänkö mahdollisuus tutustua kunnolla? Riku, ota kiinni!
Ellen pelkäsi koiria lapsesta asti, eikä uskaltanut edes katsoa taakse. Hän muisti, ettei saanut juosta Mutta rappukäytävän valot jo näkyi, hän kiirehti, ja unohti iltapakkasen liukkauden. Ehti vain tarttua kaiteeseen, kun liukastui jäätyneillä portailla ja putosi.
Herätessään Ellen oli sairaalassa. Valkoisena äiti nyökkäili ja tuijotti seinää. Jalat särkivät, pää pyöri.
Äiti
Heräsit? Riitta käänsi katseensa, kasvot itkusta turvonneet. Voi Ellen, miksi näin
Ellen ei silloinkaan tiennyt, mitä äiti enemmän suri murtumia, jotka veivät vuoden toipumisen, vai sitä, että urheilu loppui kerralla? Myötätuntoa hän ei juuri saanut ei sillä, että sitä kaipasi, mutta olisipa äiti edes hetken vain sulkenut syliinsä: Pieni, kärsi nyt kaikki vielä muuttuu paremmaksi! Mutta sitä hän ei saanut. Sen toi Anssi.
Pikkuinen, tsemppiä! Tiedän, että sattuu. Tuonpa sulle ison kakun, nyt on lupa herkutella! Tai vien ulos pulkalla haluatko? Heittelen lumipalloja ja valmistellaan sinut pääsykokeisiin. Et kai ole unohtanut psykologin haavetta?
Hän piti Elleniä sylissä, ja Ellen painautui turvaan kuin koteloon. Kipu helpotti hiukan.
Toipuminen kesti, mutta ensimmäisen opiskeluvuoden lopulla Ellen jo pystyi kävelemään vapaasti. Kävely ei ollut enää ennallaan, mutta siitä ei enää tullut mitään, ellei ollut pakko käyttää kyynärsauvoja pinkit, jotka Anssi oli maalauttanut automaalaamossa. Ellen meinasi ensin säilyttää muistona, mutta annettuaan tukensa vapaaehtoisten etsintäryhmälle, ymmärsi, että on niitä joilla on pahempaakin. Kyynärsauvat hän antoi koordinaattorille, Ainolle, joka oli liikuntavammainen mutta veti porukan kuin kenraaliluutnantti.
Aino, eikö tää vie unea ja rauhaa Ellen keitti teetä ties monennen kerran illassa ja viipaloi makkaraa niille, jotka lähtivät etsimään kadonnutta lasta.
Mihin mä rauhaa kaipaan, Ellen? Olisiko parempi, että olisin yksin ja tässä ei olisi ketään? Mä olen tärkeä, ja se on tärkeintä!
Juuri siellä etsintäporukassa Ellen tutustui Mikkoon.
Siinä Riitta oli oikeassa. Melkein näkymätön, vaatimaton kuin varjo, mutta teki enemmän kuin moni muu yhteensä. Ellen tiesi miehen tarinan, mutta ei kiirehtinyt kertomaan äidille. Tiesi, ettei äiti hyväksyisi, mutta Mikko täytti sen mitä Ellen kaipasi.
Mikko liittyi vapaaehtoisiin, kun hänen kasvatti-isänsä katosi. Päivän yritti etsiä itse, mutta joutui turvautumaan vapaaehtoisiin, kun poliisi ei ottanut ilmoitusta vastaan.
Sillä on diabetes! Jotain on sattunut! Mikko melkein huusi, muttei kukaan kuunnellut.
Kasvatti-isä oli kolmas äitipuoliso, josta tuli Mikolle se ainoa oikea isä. Hänet Mikko lopulta tiesi “isäksi”. Oli elänyt mummon ja papan kanssa, äidin kiertäessä töitä. Ensimmäiset miehistä olivat häipyneet, toinen väkivaltaisuutensa vuoksi. Kolmannen kanssa elämä oli vihdoin tasaantunut. Heidän yhteinen aika alkoi kalastusreissulla hiljaa eri puolilla venettä.
Pappa ja mummo kuolivat, äiti menehtyi nopeasti sen jälkeen syöpään. Silloin kasvatti-isä adoptoi Mikon.
Jos vain kelpaat, en jätä yksin. Niin kauan kuin pystyn, olen siinä.
Kohtalokas päivä: kasvatti-isä ei tullut kotiin. Bussi kuski vielä muisti hämännytä, että näin juuri hänen näköisensä miehen.
Etsijät auttoivat, mutta liian myöhään. Mies paleltui vain lyhyen matkan päähän kotipolusta, kun kukaan ei huomannut auttaa.
Mikko palasi heti porukkaan, kysyi Ainolta:
Mitä pitää tehdä? Haluan auttaa.
Anssi sai heti kuulla Mikosta.
Tykkään hänestä, Anssi. Ehkä enemmänkin kuin tykkään.
Sehän vain hyvä! Millainen ihminen hän on?
Uskon, että hyvä.
Katsottuaan Mikkoa tarkemmin Anssi näki, että sisko oli oikeassa. Komea Ellen ja tavallinen Mikko eivät näyttäneet parilta mutta tärkeintä oli kuitenkin sydän.
Kaikista tärkeintä, että on hyvä ihminen vai mitä?
Riitta murahti, mutta vaikeni. Isä katsoi lasien yli ja nyökkäsi.
Katsellaan.
“No, nyt on katseltu”
Anssi käynnisti taas auton, ajoi kadulle. Täytyi löytää Ellen, vaikka ei uskonut, että hän lähtisi tekemään mitään hätiköityä. Hän oli varma, ettei äiti ollut kuunnellut hetkeäkään, eikä tiennyt, ettei Mikko ollut enää elossa. Lapsi kuitenkin oli
Pieni, surkea sattuma vei Mikon hengen: hän palasi myöhään kotiin, puhuessaan Ellenin kanssa, astui tielle ilman heijastinta, kun oli musta takki yllä. Ei ollut kuljettajan vika, pimeä katu oli kaikille vaikea Oulussa, Anssi oli ajanut siitä usein. Mustavaatteinen jalankulkija katosi näkymättömiin.
Tästä oli kaksi päivää. Huomenna oli hautajaiset. Ellen ei ollut kertonut vanhemmille mitään. Hän oli jähmettynyt, ei pystynyt puhumaan eikä itkemään.
Kyyneleet ei tule, Anssi. Ei vain tule. Vain ulvon hiljaa tyynyyn, ettei vanhemmat kuule
Etkö kertonut heille?
En. En jaksa. Äiti alkaa heti En kestä nyt.
Miksi Ellen ei kertonut raskaudesta, Anssi ei ymmärtänyt. Ehkä ei edes tiennyt silloin? Tai ei osannut soittaa enää, kun tiesi.
Liian paljon kysymyksiä, ei vastauksia.
Ainon ovi oli tuttuun tapaan auki. Anssi koputti varovasti keittiön oven karmia.
Missä Ellen on, Aino?
Mun huoneessa. Mene vaan. Hän odotti sua.
Huoneessa oli hämärää. Anssi jätti valot sytyttämättä. Jos Ellen oli itkenyt, valo vain särkisi silmiä.
Anssi
Olen täällä.
Hyvä
Ellen huokaisi niin syvältä, että Anssi meni suoraan sängylle, nappasi siskon peiton kanssa syliinsä ja piti tiukasti.
Älä pelkää, pikkusisko, olen tässä! Kyllä tästä selvitään! Ehkä tuntuu kuin mikään ei muutu paremmaksi, mutta kaikki vielä voi muuttua. Lapsi tekee tästä uuden elämän ja se lapsi tulee olemaan hyvä, koska sillä on tällaiset vanhemmat!
Ellen nyyhkäisi ja viimein itki kunnolla Anssin olkapäätä vasten.
Sunkin olisi pitänyt opiskella psykologiaa, Anssi Sä osaisit. Nyt on niin paha olla! Et arvaa, kuinka paha.
Sinä iltana Anssi vei Ellenin omaan kotiinsa. Vanhemmille hän ilmoitti, että Ellen asuu nyt hänellä, ja jos vanhemmat eivät sopeudu, menettävät molemmat lapsensa.
Seuraavat kuukaudet eivät olleet helppoja. Ellenin raskaus meni pahoinvoinnin varjossa, Riitan kanssa piti käydä monta vaikeaa keskustelua. Isä salaa auttoi, toi lääkärin ja tuki Elleniä valmistautumaan ensimmäiseen lapseen.
Pieni Vilja syntyi varhain aamulla. Uupunut äiti sai syliinsä rääkyvän käärön, jonka käheä ääni sai kätilön nauramaan:
Voi, miten paljon ääntä! Äiti on siro, mutta tytär pärjää! Mihin lienee tullut?
Isäänsä… Ellen vastasi hymyillen. Tämä oli uusi alku. Mikko elää tässä tytössä, jolla ei ollut lainkaan Lehtosen-silmiä. Eli suku jatkuu Anssin kautta Vilja taas on Mikon perintöä.
Kolme vuotta myöhemmin.
Vili, tule! Toin sinulle lahjan!
Anssi! Taas yksi? Ellen kurkisti keittiöstä jauhoiset kädet ilmassa. Nyt on joulu, eikä synttärit! Eikö riittäisi jo?
Onhan se sedän ja kummin oikeus! Toi oli sukulaiselta, tämä kummikaverilta!
Vili päästi irti kissan hännästä, joka laiskasti loikoili olohuoneessa. Anssi oli myynyt oman asuntonsa, ostanut kaksi pientä yksiötä samasta yhtiöstä ollakseen lähellä sisarta ja kummityttöä.
Vilin silmät, aivan kuin Mikolla, tuijottivat Anssin tuomaa pakettia eikä ilo voisi enempää loistaa.
Saanko avata?
Tietysti! Käydäänkö ripustamassa nämä kuuseen?
Ellen, joka kuivasi jauhoja essuun, tuli huoneeseen, kun Anssi auttoi Viljaa nostamaan pähkinänsärkijää kuusen oksalle.
Uskomattoman kaunea koristeita! Mutta nämä ovat lasia! Jos rikkoo?
Ei haittaa! Tiedän, mistä saa lisää. Tärkeintä, että Vilja tykkää!
Pieni tyttö istui kuusen juurella, halaillen kissaa toisella kädellään, kertoen sille satuja nopeammin kuin sanat ehti tulla suusta ulos. Jospa kissa kuitenkin jaksaisi kuunnella, ettei satu jäänyt kesken. Tarina oli tuttu vain eilen Anssi vei heidät teatteriin, ja tänään Vilja yritti matkia balettitanssijoita koko päivän.
Taitaa olla, että me emme enää kelpaa tähän seuraan. Ja sinä vielä arvelit, ettei se välitä!
Luulin, että hän olisi liian nuori. Olin väärässä.
Anssi katsoi sisartaan ja nauroi.
Muista sanasi kun yrität saada häntä nukkumaan! Katsotaan sitten kuka muka on rauhallinen. Saanko ruokaa? Täytyy ehtiä vielä illaksi töihin.
Etkö jää? Vanhemmat tulevat kohta, saisivat olla lapsenlapsen kanssa!
Tulevat kyllä, voivat viettää aikaa. Illalla palaan annetaan kissallekin vähän lomaa. Vili kiusaa sen kohta pilalle.
Tiedätkö, että äiti löysi Vilille balettikoulun?
Hui!
Niinpä Mitä tehdään?
Ohjataan mummon into johonkin hyvään!
Ja jos ei onnistu?
Sitten muistat olevasi äiti, ja minä pidän sun puolta. Kahdestaan pärjätään.
Uskoisitko?
Ehdottomasti! Saanko jo syödä?
Saat! Sinä olet kyllä mahdoton. Milloin mä saan sinut jonkun hoiviin?
Ellen ehti väistää veljen leikkisää läpsäisyä.
Oletko sopinut mamman kanssa? Etkö voi olla jo hiljaa siitä! Enkö minä muka koskaan saa veljentyttöjä?
Voi te naiset!
Marian nukke pyöri kuusessa, Vilja hyräili itsekseen, kunnes ponkaisi lattialta pyörähtämään. Kissa väisti, sillä kuka tietää, ehkä hänessä piilee tuleva suomalainen balettitähtiAnssi jäi katsomaan, kun Vilja tanssi kädet ojossa, helmat pyörähtivät ilmassa paljetit välkehtivät lamppujen valossa kuin tuhannet pienet tähdet. Kissa jäi köllöttämään keskelle mattoa, vilkaisi hetken pyörivää tyttöä ja huokaisi; oli tottunut, että talossa tapahtui koko ajan. Keittiöstä leijui pullan tuoksu, Ellen hyräili jouluista laulua ja ikkunoissa tuikki kynttilöitä. Ulkona alkoi lempeä lumisade, ja naapurissa joku sytytti ilotulituksen, muutama kirkas kipinä putosi taivaalta kuin pieniä lupauksia.
Anssi sulki silmänsä hetkeksi. Hän ajatteli Mikkoa, jonka kuva oli takan reunalla; kuvaan nojaava pieni paperitähti oli Viljan tekemä. “Isi, tuossa oot turvassa,” tyttö oli sanonut, ja siihen Ellen oli hiljaa nyökännyt. Lämmintä tuli rintaan, siinä surun ja onnen välimaastossa, johon vuosien menetykset ja uudet alut asettuivat.
“Ellen,” Anssi kuiskasi. Sisko kääntyi hymyillen, kasvot rasvaisina, hiukset nutturalla, muttei koskaan ollut näyttänyt onnellisemmalta.
“Kiitos kun olet jaksanut kaiken,” hän jatkoi hiljaa, ettei Vilja kuulisi mutta juuri niin, että sisar kuulisi kuitenkin.
“Niin sinäkin. Jatketaan yhdessä, eikö vaan?” Ellen lisäsi, ääni epäröi, mutta silmät säkenöivät.
“Jatketaan.”
Oven takana kajahti joulukello ehkä isovanhemmat tulivat, ehkä vain joku naapuri. Vilja juoksi avaamaan niin että pieni hellä nauru täytti eteisen.
Anssi katsoi kämmenissään pientä paperista tähteä, jonka oli joskus saanut Elleniltä, vuosien takaa. Pieniä, hauraita kulmia, joista elämä tarttuu kiinni eikä enää päästä irti.
Hän asetti sen Viljan viereen kuusen oksalle siihen, missä valo syttyi kaikkein kirkkaimpana.
Ulkona lumi hiljeni, ja sisällä oli lämmin, täynnä toivoa: juuri sellainen ilta, joka rakentaa muistot, jotka kantavat yli kaiken.
Ja juuri niin, kanssasi, ajatteli Anssi ja tiesi, että mitä sitten tapahtuukin, elämä kulkee eteenpäin: samaan suuntaan, yhdessä.
