Vieras kiviä
Mietitkö sinäkin joskus, että meidän oma lusikka on nyt jossain muualla? sanoin Matille, hinkaten samaa lautasta jo viidettä kertaa, vaikka se oli puhdas. Ei ole enää mitään meidän omaa. Kaikki tavarat ajelehtivat heidän huoneeseensa, ja minä menen iltaisin nukkumaan murehtien, ollaanko me liian äänekkäitä meidän olohuoneessa kun katsotaan telkkaria. Häiritäänkö heitä?
Matti tuijotti hiljaa ulos ikkunasta pimeään pihapiiriin. Hän huokaisi, syvältä, kuin järven pohjasta.
Meistä on tullut vieraita, hän sanoi hiljaa. Omiin keittiöömme.
Juuri silloin, kuin tilauksesta, kuului tytön hillitty nauruntyrskähdys vierashuoneesta. Sitten nuoren miehen matala ääni, yhdessä nauroivat jotain elokuvalle. Meidän entisessä olohuoneessamme.
Me vain istuimme siinä, minä lautanen sylissä, Matti ikkunan ääressä katsomassa kuinka jääkukat hiipivät lasille. Päässäni oli vain yksi ajatus: kuinka tähän oikein tultiin? Kuvittelinko vain, vai olivatko meidän omat kotiseinämme muuttuneet peilitaloksi, jossa kaikki oli vinksallaan? Pelkäsin jo vetää vessan, jos toinen herää!
Kaikki sai alkunsa niin hyvästä sydämestä ja suomalaisesta sukulaisuudesta, että voisi kuvitella sekoittavansa soppakattilassa maitoperunat ja perhesiteet.
Soitto Sirkka-siskolta tuli joskus elokuun pimenevässä illassa, puolitoista vuotta sitten. Olin juuri laittamassa suolakurkkuja ilmatiiviisiin purkkeihin, tukka liimautunut otsaan ja tiskipöydän päällä hapan tuoksu. Pyyhin kädet essuun ja nostin luurin.
Pirkko, hei! Sirkalla oli se sävy, jonka tuntee, kun pyytää jotain. Muistatko Kaisan, mun vanhimman?
Totta kai, vastasin. Mitä hänelle kuuluu?
No kuule, hyväähän siis. Kaisasta tuli opiskelija teidän Turussa, pääsi sisään ihan valtion paikalle! Mutta tuppaa olemaan niin, että asuntolapaikkaa ei irtoa heti, vasta ehkä keväällä, jos sittenkään. Siksi soitan. Eikö teillä ole siellä isohko kolmio, kaksi ihmistä talossa voisitko antaa hänen ilmoittaa osoitteekseen teidän kodin edes muodollisesti? Vain opintotoimiston papereiden takia. Hän on järjestänyt kämpän kavereiden kanssa, ei teidän luo muuta, älä huoli.
Seisoin ja ajattelin. Toisaalta, Kaisa oli oman siskon tytär, kiltti nuori, aina Sirkka oli sitä kehunut. Toisaalta, suomalaisessa rivitalossa pysyvä ilmoittautuminen oli vakava päätös. Matti oli aina sanonut, ettei ketään kirjata kirjoille, ei edes sukulaisia. Pois ei sitten helposti saakaan. Mutta miten siskolle voi sanoa ei? Ei siinä olisi ollut mitään inhimillistä.
Ootko ihan varma, ettei se muuttaisi joskus kuitenkin? sanoin. Ei olisi meille helppoa, jos joku asuisi enemmänkin meidän nurkissa.
Ei koskaan! Sirkka naurahti. Nuoriso haluaa vapautta ja kämppikset. Kaisalla on jo omat suunnitelmat. Pelkkä paperijälki vaan.
Sanoin miettiväni Matin kanssa.
Illalla kun kerroin, Matti puri hampaitaan yhteen.
Älä tee sitä, Pirkko. Älä kirjaa. Ihan sama vaikka on sisko, oletpa varoilla. Näitä on tullut vastaan.
Mutta soitin Sirkalle uudestaan. Jokin kolkutti omatuntoa. Tyttö ansaitsi mahdollisuuden, ajattelin. Ei kai tässä sentään sukua petetä. Sirkka järjesti, että Kaisa otti minuun yhteyttä.
Kaisa soitti kuin punaposkinen tyttö Lontoon markkinoilta. Ääni puhdas, aivan kuin olisi äiti opettanut koululaista lausumaan.
Pirkko-täti, hei! Anteeksi vaivaan. Äiti sanoi että ehkä voisin saada osoitteenne virallista rekisteriä varten. Olen oikeasti löytänyt kämpän, en tule teitä häiritsemään. Voinko tulla käymään ja selittää kaiken aikataulun?
Kuinka siinä muka olisi tohtinut kieltäytyä?
Kaisa tuli syyskuussa. Pitkä, hoikka, farkut ja valkoinen neule, tukka letillä ja reppu selässä. Hymy niin suuri, että moottorisahan kanssa olisi voinut pilkkoa puut. Mukanaan toi mustikkahilloa, lakkahilloa, Omar-karkkeja ja kirjeen äidiltä.
Joimme teetä, Kaisa kertoi yliopiston arjesta ja journalisteista, haaveistaan työskennellä Ylellä, tehdä reportaaseja mereltä. Silmät paloivat ilosta.
Otin asunnon Varissuolta, on pieni kämppä kahdelle kaverille ja mulle eihän siellä perhe mahdu, selitti Kaisa. Tarvitsen vain sen osoitteen, ilmoituslomake kun pitää olla matkassa. En tosiaankaan häiritse. Ehkä joskus käyn moikkaamassa.
Matti tuli töistä, Kaisa nousi tervehdykseen aivan kuin suomalainen nuori tekee, rauhallisena ja reippaana. Matti tyytyi mutisemaan ja meni syömään iltapalan. Tyttö lähti sopivan pian, kiittäen hymyillen mummon tyyliin.
Käytiin kolme päivää myöhemmin maistraatissa. Kaisa hoiti paperit, minä kuittasin omistajana, Matin nimmarillakin. Kaikki sujui. Kaisa rekisteröityi vuodeksi. Kaikki varmasti tässä, ajattelin. Tyttö opiskelee omillaan, me tehtiin hyvyydestä se mitä piti.
Mutta elämä on surkuhupaisaa, kuin ohuet jääkukilla kuorrutetut ikkunaruudut. Kun luulee, että kaikki pysyy hallinnassa aikataulu liukuu käsistä.
Ensin Kaisa oli poissa. Kului kuukausi, kaksi. Syntymäpäivinä soitti, kysyi vointia. Sirkka kiitteli, että kaikki oli hyvin. Minä keitin kahvia ja hengitin helpotuksesta.
Sitten marraskuussa puhelin soi. Kaisan ääni oli väsynyt.
Olisi suuri apu, saisinko tulla pariksi päiväksi? Yhdellä tytöllä asuntolassa on ihan hulluja ystäviä yötä myöten ja tenttiin pitäisi lukea.
Mikään ei olisi ollut suomalaisempaa kuin tarjota sohva. Otapa villahuopa ja nuku olohuoneessa.
Ja niin Kaisa tuli illalla, reppu selässä, hillitty hymy. Matti kurtisti otsaa, muttei sanonut mitään. Vain viikoksi, sanoi Kaisa, ja sitten muuttaa takaisin kun asiat rauhoittuu. Oli hiljainen, etäinen, luki iltaisin. Huomasimme, että emme enää halua katsoa telkkaria iltaisin olohuoneessa. Ehkä häiritsisimme.
Viikko venyi kahdeksi. Tentit tulivat, joululoma, uusi työleiri lehden avustajana ja asuntoa ei kannattanut enää etsiä, kun säästää matkalle Helsinkiin harjoitteluun. Minulle lupasi antaa vuokraa, osti omat ruoat.
Mutta me olimme kuin haaleita hahtuvia lautasen pinnalla. Kaisan tavarat levisivät, hänen kaurahiutaleensa asuivat meidän jääkaapissa. Meidän hunajapurkki katosi, rasiat täyttyivät välipaloista milloin hänen, milloin meidän. En enää tiennyt, mikä oli kotia, mikä vierasta.
Puhuimme Matin kanssa vähemmän. Minä pakenin pitkiksi ajoiksi keittiöön, Matti omiin ajatuksiinsa. Kaisa oli kohtelias, rauhallinen, mutta silti, kaikki tuntui väärältä: ihminen, joka on liian kohtelias, aivan kuin kirjastoissa kuiskiva paikallinen, jolle ei uskaltaisi sanoa, että tämä paikka on minun.
Kerran illalla, kun pilkoin kurkkuja, näin Kaisan täyttämässä vedenkeittimen. Hänellä oli oma iso muki, hedelmäteet ja jopa oma vaaleanpunainen vedenkeitin, koska teidän vanha vain suhisee. Kaikki tuntui olevan hänellä hanskassa.
Ootko miettinyt muita vaihtoehtoja? kysyin.
Olen etsinyt, mutta kaikki on liian kaukana, hän kuiskasi, eikä oikeastaan katsonut silmiin. Mutta pystyn kyllä hakemaan aktiivisemmin.
En osannut sanoa käy jo pois. Koti tuntui läpinäkyvältä.
Talvi kului, kevät tuli. Kaisa toi yliopistolta aktiivisemman ystävänpojan, Pekan. He tekivät yhteisiä projektitöitä olohuoneessa. Kuuntelin keittiössä, miten nauroivat, televisio soi. Matti tuli kotiin, näki katseeni ja meni suoraan makuuhuoneeseen.
Se oli hämmentävän todellinen tunne, että meidän olohuone jossa vietimme joulut, juhlat ja iltateet, oli nyt nuorten työtila. Astuin rajan yli vain harvoin, ikään kuin kengät jalassa, koska tunsin olevani väärässä.
Lopulta sanoin kerran suoraan:
Meidän on vaikeaa elää näin. Meidän koti ei tunnu enää kodilta.
Kaisan katse muuttui, ja ensimmäistä kertaa hänen äänessään oli sävy, joka muistutti enemmän linja-autokuskin toppuutta kuin nuoren tytön kohteliaisuutta.
No, olen tänne kirjoilla ja maksan osuuteni, hän sanoi.
Siinä minä ymmärsin. Tämä ei ollut enää perheen juttu, vaan karhea sopimus, paperi, oikeus, joka kiilasi ihmisten väliin. Tämä on nyt myös minun, ja te ette mahda mitään.
Sen jälkeen tunnelma oli outo. Juttelimme vain pakolliset. Koko asunto oli ikään kuin unta, jossa kaikki tapahtuu oudosti vinossa: juhlat järjestetään keittiössä, telkkari on aina pois päältä, oven takaa kuuluu vaimeaa puhetta.
Uutena vuonna Kaisa lähti vanhempiensa luo. Me Matin kanssa laittelimme pikkuruisen paperitähden keittiön ikkunaan ja joimme kahvia kuin vanha pariskunta laivalta, joka on jäänyt satamaan.
Ei myö enää olla kotona, Matti sanoi yhtenä iltana. Vieraita vaan.
Talvi jolkotti eteenpäin. Keväällä tuli uusi yllätys: Kaisa ilmoitti, että Pekka tulisi majoittumaan hänen kanssaan hetkeksi, koska upea Turku tarjosi enemmän mahdollisuuksia kuin hänen homeinen solukämpänsä.
Meidän makuuhuoneen ikkunasta näkyivät kummalliset unet, joissa nuoret rakensivat oman pesän asuntoon, jonka seinistä tuli, kuin metsän kivistä, vieraita ja liukkaita. Jääkaappiin ilmestyi heidän kahvinsa ja myslinsä, olohuone täyttyi uusiin tapoihin, keskusteluihin, sähkölaskuihin, joita oli vaikeampi enää seurata.
Kerran näin Pekan olohuoneessa laittamassa meidän villamattoa uudelleen. Hän tervehti kohteliaasti, mutta katse leijui ohi, kuten uni, jonka tietää olevan outo.
Kuvio toistui kummallisen järkähtämättömänä: Kaisa ja Pekka olivat siellä, me Matin kanssa mietimme, pitäisikö sitä kaikkien aikojen suomalaisinta ratkaisua käyttää vaihtaa asuntoa, aloittaa uusi sivu jossain muualla. Matti ehdotti jo, että ehkä on helpompi myydä ja ostaa pieni yksiö, aivan oma.
Me ei enää olla kotona, sanoin, ja Matin suupieli värähti surullisesta naurusta.
Asioiden kulku muuttui unenläpäiseväksi ja omituiseksi. Kaisa haki Pekalle kirjoja virallisesti meidän osoitteella. Me olimme jo käyneet lakimiehellä välähtelevissä unissa, ja oikeuslaitos tuntui yhtä kaukaiselta kuin Saimaan joutsenet.
Koko asunto oli vinossa: olohuoneessa uusi massiivinen äly-TV, jonka ääni vahvisti vierauden tunnetta. Jääkaapin hyllyt, pesukoneen ohjelmat, kaikki aikoinaan meidän olivat nyt laina-aikaa, jossa esiintyjät vaihtuvat, mutta kotona tuntuu vain yön kylmä peite.
Eräänä iltana Matti sanoi:
Meidän pitäisi ehkä vain lähteä.
Ja minä vastasin, että ehkä helpoin tie on jättää tämä näyttämö, antaa nuorempien nauraa.
Yöllä makasin omalla sängyllä ja kuulin, miten olohuoneessa nuori nauru ja sähkölaitteiden surina täyttivät tilaa. Seuraavana päivänä Matti soitti kiinteistönvälittäjälle ja kysyi, paljonko asunto olisi arvoltaan Tampereen seudulla. Satoi räntää, eikä kevään tuoksua tuntunut missään.
Aamulla, unen keveydessä näin vilaukselta talon, joka oli ollut meidän. Pulppuava ja kevyt ja täynnä omia ääniä ja lintujen laulua. Mutta kun heräsin, tiesin se oli pelkkä unikuva.
Hiljaisuus jatkui.
Omat kotiseinät voivat muuttua oudoiksi unissa, sitten kun niistä tulee vieraiden kivien maailma. Eikä siinä unessa enää tiedä, kenelle täällä joku soittaa hyvää yötä.
