Sattumanvarainen kohtaaminen
Siiri Lappalaisen toppatakki lämmitti vain polvista alaspäin. Untuva oli valahtanut pohjalle, yläosa oli ohentunut pelkäksi tuulenläpäiseväksi kuoreksi. Alhaalla kutomiset villahousut ja huopikkaat pelastivat, ja hartioilla Siiri nyki villahuivia tiukemmin ympärilleen kuin panssaria, ettei paleltuisi.
Karoliinan, markkinatuttavan, lupaama auto petti. Nyt he, kassiensa ympäröiminä, seisoivat Pasilan tien varressa ja pysäyttelivät kyytejä. Kassit eivät olisi mahtuneet samaan autoon, joten he hajaantuivat kumpikin omille teilleen.
Silloin kun Siiri työskenteli Marketassa, ei ollut tällaisia ongelmia. Nyt hänellä ei ollut varaa valittaa yksin vei kahta lasta eteenpäin, ja viime aikoina hän oli lähtenyt Karoliinan kanssa himmelimatkoille Tallinnaan.
Rahaa ei ollut tullut lisää, tavara lojui vielä myymättä, mutta murhetta piisasi.
Aamulla piti viedä vaatteet Kisahallin kirpputorille, illalla haalia kaikki kassit kotiin ja laahata portaita pitkin neljänteen kerrokseen ellei poika sattunut olemaan kotona auttamassa.
Ei siitä niin kauan ollut, kun Siiri lauloi niin ettei kurkku kestänyt: “Muutosta me sydämissä vaadimme,” ja nyt muutos oli murtautunut hänen elämäänsä niin ronskisti. Työpaikka meni rakennusliike meni alta. Mies hävisi jo ajat sitten, ja nyt Siirin ainoa vaihtoehto oli kaupanteko, vaikka se tuntui sielussa väärälle.
Niin hän nyt seisoi sohjossa, vielä nuorena naisena, kasvot tuulenpieksäminä pitkien toripäivien jäljiltä ja silmistä valuivat kyyneleet, ehkä tuulesta, ehkä jostain muusta.
Autot luisuivat ohitse, roiskauttaen harmaata loskaa. Siiri katsoi mieluummin harjakattojen lumipeitteisiin kuin siihen likaiseen veteen, joka roiskuu kaikkialla elämässäkin oli liikaa sellaista harmaata sohjoa.
Silloin vaivalloisesti heilahtavan käden eteen pysähtyi vanha, lian peittämä Toyota.
Pasilaan, jos sopii sopuhintaan? hän sanoi kurottuen oveen ja sanat takertuivat kurkkuun.
Hän tunnisti miehen heti. Edes vuodet eivät olleet hetkauttaneet hänen ilmettään: vakava, salaperäinen katse, hieman koholla olevat kulmat, pehmeä hymy suupielissä.
Kun Siiri istui etupenkille, nyki huivia lähemmäs ja vaivihkaa hapuili selityksiä miksi oli tänään niin huonomuotoisena. Olihan mies varmaan hänetkin tunnistanut.
Vai… Oliko aikaa kulunut liikaa?
***
Hän oli silloin kaksikymmentäkaksi. Päättöharjoitteluun lapioitiin vanhaan metsänvartiotilaan Itäisellä Uudellamaalla. Helsingissä häntä odotti sulhanen, Jarkko. Kaikki eteni odotetusti: harjoitteludiplomihäät.
Mitä kolme kuukautta voisi muuttaa? Ei kai mitään…
Majoittivat Siirin mäntykulmassa Matleenan luo, joka myös oli metsänvartijana, asui kuulovammaisen apelleen. Siiri oli leppoisa, sai Matleenasta ystävän yhdessä he hoitivat ukkoa.
Kerran ukolle tuli kohtaus. Kaatoi lattiaan. Siiri säntäsi naapurille, mutta turhaan ketään ei ollut. Samassa kadulla rämisi traktori. Hän viittoili. Nuorukainen, tumma ja arvokas, pomppasi traktorista.
Kiiruhtivat taloon, mies nosti ukon vahvoin käsin etupenkille. Sinne myös Siiri. Matka sairaalaan sujui idyllisessä hiljaisuudessa, vain kädet ja hengitys hermostuneena väpättäen. Päästiin perille, lääkäri tuli. Samalla mies tupsahti Siirin rinnalle jatkokyytiin.
Kun ukko jäi lääkärien käsiin, he uskaltautuivat puhumaan. Selvisi, että he asuivat vierekkäin ja työskentelivät samassa laitoksessa. Miehen nimi oli Tapani.
Ilta ehti, ukko jäi sairaalaan, onneksi ajoissa. Mutta miten takaisin kylään? Ambulanssi ei metsäteillä käänny. Tapani ehdotti yökylää: “Mun äitin mökki on tässä lähellä. Miehet lähtee aamulla töihin, me päästään samalla.”
Siiri arpoi olihan hän järkevä ja aisti Tapanissa luotettavuutta. Suostui. Tapanin äiti Raija laittoi Siirin muhkealle perinteiselle höyhensängylle uni tuli umpeen asti.
Aamiaispöydässä Raija jutusteli: Tapanilla oli ollut vaimo, mutta tämä oli lähtenyt, jättänyt pojanklopin. Tapani, reipas ja ahkera, kasvatti lasta, rakensi taloa, piti sikoja. Äiti ylpeili miehestään ehkä arveli, että Siiri katseli tätä sillä silmällä.
Siiri vain hymyili. Hänellä oli sulhanen Helsingissä, nuori insinööri nousevalla uralla; hänellä itsellään oli suunnitelmansa, eikä hänellä ollut koskaan kiinnostusta eronneisiin miehiin, lapsista puhumattakaan.
Tapanin kohtasin sitten usein metsässä, ruokalassa, kadulla. Matleena tunsi miehen hyvin yhdessä he hakivat ukon sairaalasta kotiin.
Se Tapani taitaa olla pihkassa sinuun, Matleena virnisteli. Hän punastui, kun kysyin. Olisitte hyvä pari.
Höpö höpö, minulla on Jarkko.
Eihän se vielä aviomies ole. Ja Tapani on luotettava mies. Sikalansa ansiosta voi palkata renkejä, tekniikkaa on, ja poikakin tarvii äidin.
Siirin sydän jyskytti omituisella tavalla joka puolella hän haki nyt Tapanin katsetta. Komea, lämmin, vakaudessaan jotenkin pois ajasta. Kaikki hänen ympärillään suhtautuivat kunnioituksella.
Kysy Prusilalta neuvoa, kehottivat ukkomiehet metsässä.
Siiri kulki kyläteillä, pitkä ja hoikka, vaaleanruskea villakangastakki keikkeänä keskellä savisia polkuja. Hän näytti liitelevän kaiken yläpuolella. Miehet tumppasivat tupakat, hiljensivät puheitaan.
“Rouva hyvä, kuinka te uskalsitte tulla seudulle?”
Odotapa, pääsen kyytiin, Tapani sanoi.
Matka metsänvartijatilalta kylään ei ollut pitkä. Vesisade rummutti, Siiri nousi Tapanin traktoriin.
Kenen kanssa poikasi on kotona? Siirille mies, jolla oli lapsi, tuntui vanhemmalta, vaikka vain pari vuotta oli ikäeroa.
Älä sinuttele, Tapani naurahti. Poika on äitini kanssa. Sitten yksi naapuri auttaa. Kyllä pärjätään…
Mikä nimi?
Topias. Niin on vipeltäjä, että perässä pitää juosta.
Kylällä lamput eivät palaneet kunta säästi, ei riittänyt raha sähköön. Ja Tapani otti vastuun koko yhteisöstä, valoi toiveikkuutta: pian vihertää, kohta on kaunista.
Kuinka hän tiesikään, että vastuu olisi tärkeintä miehessä.
Tapani alkoi ilmaista tunteitaan avoimesti auttoi polttopuiden kanssa, kävi hakemassa lääkkeet. Siiri paini itsensä ja tunteidensa kanssa.
Ei hän osannut nähdä itseään kylässä Helsingissä ei mikään pitänyt kiinni paitsi Jarkko ja kihlapuuhat. Kuvitteli kuinka äiti pettyisi, jos kuulisi kylä, eronnut mies, sikala…
Illalla, kun kylään laskeutui talvinen hiljaisuus, Siiri mietti jospa liittyisi Tapanin elämään. Mies rakastaisi ja arvostaisi, ja hänen lapsestaan olisi kiitollinen, jos Siiri olisi Topiakselle äiti. Mutta rohkeutta ei ollut tarpeeksi.
Sydämen pohjalla sykki outo ja makea odotus uuden rakkauden ensi aavistus. Epäilyt väistyivät kevään sumuun.
Nyt Siiri tajusi Jarkkoa hän ei koskaan rakastanut. Tapanin kanssa olisi kaikki toisin. Draama lisäsi romantiikkaa.
Kerran dramaattisimpana hetkenä, kyyneleet silmissä, Siiri itse työnsi läheisyyttä. Jokin hetkellinen hurmio kenties jäähyväiskosketus toteutui. Tapani vastusti ensin, mutta kun näki päätöksen Siirin kasvoilla, suostui.
Ensimmäinen kerta, kaikki kaunista, mitään katumista ei jäänyt.
Päätös ei kuitenkaan kypsynyt. Tyhmyyttä, arkuutta, elämänkokemuksen puutetta?
Eräänä päivänä Siiri tapasi kaivolla pojan vaalean, silmäkulmasta tuimasti tuijottavan Topiaksen. Poika kiipeili reunalla, vaarassa hulahtaa alas. Siiri kiirehti.
Hei, ei saa kavuta! Missä äiti on?
Nurkan takaa ryntäsi ujo, harmaa tyttö Galja. Topias viuhtoi itsensä tämän helmoihin kihisten itkua.
Melkein kiipesi, minä…
Älä itke, poika, ei saa. Nähdään taas…
Galja katsahti Siiriin haikein silmin, kiitti hiljaa ja vei pojan pois.
Topias? Tapanin poika? Silloin Siiri tajusi miten vieras lapsi oli tämä pujahti heti pakoon.
Pian Tapanin äiti, Hilkka, tuli itkien pyytämään, että Siiri jättäisi pojan ja Tapanin rauhaan Topias oli kiintynyt Galjaan, tähän vaatimattomaan naapuriin. Galja rakasti Tapaniakin ja kaikki oli ollut hyvin ennen Siiriä nyt tämä oli sekoittanut järjestyksen.
Siiri oli suunniltaan. Hänelle sanottiin “sekoittaja” hän ei ollut koskaan ajatellut näin. Tapani taas oli ollut hänet repimässä pois omalta sulhaseltaan. Hänestä piti tulla seuraavan tarinan uhri, ei sen aiheuttaja!
Tapani pyysi jäämään. Lentävä hyvästejä itkien junalaiturilla, paidanhihat käärittyinä, suru ryppyjen välistä tihkuen, hän jäi hämärään seisomaan.
Siiri itki junaikkunassa kilpaa matkan kolinan kanssa.
Kolmen kuukauden harjoittelujakso kuin yöllinen retki, jossa kaikki eri materiaalissa.
Nuoruus kuitenkin parantaa. Siiri meni naimisiin Jarkkoon, elämä lähti pyörimään järkevin askelin, ilman haikeaa poikkeusta.
**
Nyt hän istui autoistuimella vilautti hymynsä, piilotteli silmiä.
Vai oliko hän muuttunut liikaa? Pyöristynyt, huulet paloarkina, toppatakki surkeana, huivi…
Kuinka monta vuotta oli? Kuusitoista.
Alkuun istuttiin hiljaa.
Onpa ilkeä sää, hän rohkeni sanoa, kun vastaan tuleva auto roiskaisi loskaa.
Täällä kaupungissa kyllä. Maaseudulla on puhtaampaa, ja tiet on ihme kyllä aurattu, Tapani vastasi.
Oletko kotiseudulta tulossa?
Siellä ja täällä. Työasioita.
Kiitos kyydistä, oma autoni petti. Voin kyllä maksaa…
Tapani vilkaisi häntä syrjäkarein, ja Siiri ymmärsi hänet oli tunnistettu.
Hei, hän kuiskasi varovasti.
Moi, Siiri!
Taisinpa jäädä mieleen, vai? Olin jo varma, että olet unohtanut kokonaan.
En ole unohtanut, Tapani sanoi katse tiessä.
Siirin sisus vavahteli; hän tunsi Tapaniin liittyvän käsien, äänen painon yllättäen tuli lämmin, piti ottaa villahuivi pois.
Mitä kuuluu, Tapani?
Lyhyt tauko menneisyyden sumu pyyhki hetkeksi.
Ihan hyvin, kyllä tässä pyöritään. Sellaista aikaa, tiedät varmaan.
Onko sinulla yhä maatila? Muistan, että pidit sikoja ja myit lihaa.
Sekä maatila että yritys, lihaa myydään, elanto tulee siitä.
Nykyään kaikki tuntuvat olevan kauppiaita.
Siiri muisti nähneensä Tapani-nimen lihapaketin kyljessä “Lappalaisen Maatuote Oy.” Oli naurahtanut sama sukunimi vain.
Kuule, onko ne makkarat Lappalaisen sinun tuotteitasi?
Niin kai voisi sanoa. Eivät maistuneet?
Päinvastoin, äiti tuo niitä vartavasten. En olisi arvannut…
Tapani selitti: rakensivat tehdasta, laajensivat tilaa, palkkasivat väkeä kylältä. Moni jäi työttömäksi, ja siksi pyöritti yhdessä yritystä.
Siiriä nolotti: toppatakissaan ja huopikkaissaan hän tuntui hassulta entinen kaupungin hienostelija, nyt markkinamummo. Tapani, huivi päässä maasta ponnistanut, pyöritti koko bisnestä.
Entä poikasi? Siiri kysyi.
Tapani hymyili laajasti.
Kolme.
Kolme lasta?
Joo, kolme poikaa. Entä sinulla?
Poika ja tytär, vastasi Siiri ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
Topias armeijassa, jossain vaarallisella alueella. Meillä meni hermot. Galja harmaantui. Mutta palaa keväällä, kiitos Jumalille. Keskimmäinen amiksessa, nuorin viidennellä.
Galja, Galja Eli Tapani oli kuitenkin mennyt naimisiin sen harmaan hiiren kanssa.
Kuinka hän toivoikaan, että voisi nyt sanoa katuvansa! Niin monta kertaa aiemmin oli jo katunut, ja nyt kun näki Tapanin uudelleen…
Jarkko oli ollut pettymys. Koko homma hajosi. Poistettiin asunnosta, muutettiin Siirin äidille. Elämä särkyi.
Niin kovasti olisi tehnyt mieli kertoa Tapanille kaikki, mutta Siiri sanoi vain:
Oikeastaan pärjää ihan hyvin. Vanhempi poika kympillä ja tytär kasilla. Aika rientää.
Totta, aika juoksee.
He olivat kummallakin puolella hiljaa. Tärkeästä olisi ollut polte puhua, mutta kumpikin ajatteli, että se oli tärkeää vain itselle.
Vasta siinä hetkessä Siiri tunsi syyllisyyttä Tapanille, kunnes muisti hänen äitinsä kyyneleet, Galjan, jolle hän oli luovuttanut miehen. Silloin hänessä kuitenkin kasvoi ymmärrys.
Entä itse? Tapani kysyi kuin ohimennen.
No, kuten näet. Työt hävisivät. Nyt yritän kaupata vaatteita. Yksin on vaikeaa.
Entä mies? Jarkko?
Muistat? Vai niin.
Näin sinut miettimässä kihlajaisasukkaasi. Seurasin hääautosaattuetta salaa ihan kahvilalle asti.
Mitä? Hän havahtui.
Tosi. Matleena kertoi hääpäivänä. Hyppäsin autoon. Näytit niin onnelliselta, etten ilennyt tulla esiin. Palasin kotiin ja annoin Galjalle kihlasormuksen.
Voi hyvänen aika… jospa olisin tiennyt…
Olisit vain sotkenut. Sinä olit alati kaunis ja innostunut.
Ehkä. Häät ovat kumminkin iso juttu mutta onni ei kestänyt. Viiden vuoden päästä erosimme, muutin äidin luo lasten kanssa.
Harmi, Tapani nyökkäsi.
Kyllä minä pärjään, Siiri vakuutteli. Jotenkin pärjää. Lapset käyvät koulussa, menestystäkin on. Poika hakee lääkikseen. Ei varaton. Ja vaikkakin täällä torilla seisoo huopikkaissa, ei voi valittaa. Paikka on hyvä, tuulee joka suunnasta, mutta silti myy hyvin.
Halusi ehkä liioitella ei kaikki ollut kurjaa, ei lainkaan.
Tapani kuunteli otsa kurtussa.
Entä perheesi? Miten Galjalla menee?
Tapani kohautti olkiaan, katse harhaillen.
Galja? Leipoa hän, leipoo.
Leipooko itse?
Ensin leipoi pienesti. Nykyään “Suomalainen leipomo” on hänen yrityksensä, kaupalla ja kahvilalla.
Olen tainnut siellä käydä. Omistatko sinäkin sen?
Rakensin Galjalle. Leipä myi, avasimme kaupan ja kahvilan.
Siiri muisti kuinka ystävä kehui “Suomalaista leipomoa.” Nurkassa pieni energinen nainen, polkkatukka, vaaleanpunainen huivi. Siirin oli tullut mieleen, mistä hän tuntui tutulta.
Olemme kohta perillä, Tapani tarkisti osoitetta. Siiri havahtui.
Seuraava kortteli.
Mutta Tapani pysäytti jo, pomppasi ulos. Hän juoksi vihreän kioskin eteen, jossa kukka-asetelma, ja palasi isoin valkoisin krysanteemein.
Avaus etuoven ovella. Kukkakimppu hänen sylissään, harmaat villahousut kukkain alla.
Kukat sumenivat näkökentässä. Siiri pyyhkäisi kyyneleet ja hautasi kasvot hetkeksi kimppuun. Vain äsken hän oli ollut se vahva nainen.
Tapani nosti kassit kotiin portaat, täynnä tummia kirjoituksia seinissä. Siiri puristi kukkia rintaansa vasten.
Tuletko sisälle? Ehkä olisi ollut parempi että Tapani kieltäytyi kotona kaaos, laatikkoröykkiöitä ja äiti kysymyksineen.
Olisipa Tapani tullut olisi nähnyt, ymmärtänyt ja säälinyt…
Nyt ei ehdi, Siiri. Paljon asioita tälle päivälle, hän lausui ja piti hänen rannettaan hetken kuin jäähyväiset.
Sitten juoksi portaat alas.
Huutaako hänen perään? Sanoa jotakin?
Siiri katsoi Tapanin katoavaa selkää, ja oivalsi sillä oli nyt raskaampaa kuin hänellä. Tämä oli hyvästien lopullisuus. Ajatus tuntui oudolla lailla keventävältä.
Hän raahasi kassit asuntoon.
Äiti hyökkäsi ovella kysymyksiä, huolia, perheuutisia. Siiri ei kuunnellut hän tunsi vielä Tapanin käden ranteellaan. Hän asetteli huopikkaat patterille, toimi kuin sumussa.
Äiti jatkoi puhettaan. Vasta pöydän ääressä Siiri kysyi:
Muistatko ennen häitä kun puhuin siitä pojasta harjoittelusta? Alkava maanviljelijä, joka seurasi minua Semenovassa. Muistatko?
Jotenkin. Mikäs siitä?
Silloin sanoit: “Pitäisi ruveta maalle asumaan ja sikoja hoitamaan!”
Oikein sanoin. Olisit nyt sontatöissä.
Tapasin hänet tänään.
Tapasit? Missä mukamas?
Ei sillä väliä. Äiti, se “Lappalaisen” makkara jota aina kehut se on hänen tuottamaansa. Ja hänen vaimonsa omistaa sen leipomon.
Äiti jähmettyi kahvikuppi kädessä. Hetken kuluttua laski sen pöydälle, silmissä kieri tuska. Sitten, lohduttaen molempia, sanoi:
Kuka se kohtalonsa valitsee? Jos ihmiset osaisivat, ne tappeisivat valinnasta.
Siiristä tuntui sääliä äitiä kohtaan.
No, äiti. Hyvin tämä menee. Myin tänään kaksi pukua ja kolme takkia. Älä sure!
Niinhän se on. Jos tietäis minne kaatuu, laittaispa pehmustetta. Mutta silti…, ja jäi ajatuksiinsa.
Poika palasi. Komea, ujo, salaperäinen katse. Siiri ei voinut olla huomaamatta pojan yhdennäköisyyttä isänsä kanssa.
Ja kuinka sukulaiset aikoinaan olivatkaan uskoneet kolmeen kiloon painaneen vauvan olevan jonkinlainen seitsemän kuukauden ihme? Mutta eivät epäilleet lainkaan.
Poika istui pöytään.
Äiti. Älä ota pahalla, menin töihin ratsastuskouluun. Hoidan hevosia, saan palkkaa. Ei vaikuta opiskeluun. Lupaan, äiti…
Siiri huokaisi. Vielä eilen olisi harmitellut. Tänään…
Mene, Tapani. Olet jo iso. Kaikki työ on arvokasta ja tarpeellista. Rahaakin tarvitaan. Minä en vastusta.
Poika söi onnellisena, tarkkaillen äidin muuttunutta ilmettä siitä tuli hyvä olo.
Siiri ei meinannut saada unta. Ei kyyneleitä, ei surua. Jokin uusi, outo mielenrauha laskeutui.
Hän tuijotti valkoisia krysanteemeja, mietti kohtaloa, tätä päivää että kumpikin jatkoi nyt matkaa erillään, uusi jakso elämässä aukesi.
Silloin kohtaaminen jakoi elämän kahteen osaan: ennen ja jälkeen. Niin nytkin tuntui.
Molemmilla edessä vielä yllätyksiä, iloa ja uusia mahdollisuuksia. Vaikkeivät koskaan tapaisikaan, he vaikuttivat silti toistensa elämään.
Kaikella on tarkoitus.
Tässäkin kohtaamisessa oli jokin syvempi oivallus, joka jäi sydämeen ujosti kukkimaan.
