En oikein ymmärtänyt, minne kaikki vaimoni laittama ruoka katoaa. Vasta myöhemmin anoppini kertoi meille totuuden.
Muistan, kuinka aluksi olin iloinen, että anoppini, Kaarina, auttoi meitä. Saimme paljon tukea häneltä silloin, kun poikamme oli toistuvasti sairaana, emmekä uskaltaneet laittaa häntä päiväkotiin. Vaimoni, Pihla, pyysi äitiään hoitamaan poikaamme päivisin.
Kaarina suostui, mutta sillä ehdolla, että saisi palata omaan kotiinsa joka ilta. Hän halusi pitää rauhansa ja lepopaikkansa, eikä halunnut jäädä meille yöksi.
Joskus meillä oli menoja iltaisin tai töissä venähti. Silloin pyysimme naapuria katsomaan lasta siksi aikaa, ja Kaarina lähti omille teilleen levähtämään. Emme halunneet rasittaa häntä liikaa.
Aluksi kaikki sujui hyvin; juoksimme töistä kotiin, ja lapsi oli syötetty, puhdas ja tyytyväinen. Mutta pian huomasimme, että Kaarina ei aina odottanut meitä, vaan lähti pois ennen paluutamme.
Pihla valmistaa aina ruuat pariksi päiväksi kerrallaan, eikä mikään jää koskaan hunningolle. Joka kuukausi annamme Kaarinalle kirjekuoren, jossa on hieman rahaa 200 euroa kiitokseksi siitä, että hän käyttää aikaansa lapsenhoitoon.
Sitten aloin huomata, että jääkaappi tyhjeni nopeasti. Kaikki mitä Pihla laittoi, katosi ennen aikojaan. Kaarina ei syö juuri mitään ja poikamme syö vielä vähemmän. Lopulta en voinut olla enää hiljaa, vaan kysyin varovasti anopilta, oliko hän huomannut ruuan hupenevan.
Kaarina huokaisi ja kertoi, että appeni, Kalevi, poikkeaa meidän luonamme iltapäivisin kahville ja syömään samalla. Kaarina antoi hänelle ruokaa, koska ei jaksanut enää illalla kokata kotona. Näin ollen Kalevi söi meillä lähes päivittäin.
Sanattomana mietin, oliko niin vaikeaa tehdä ruokaa omassa kodissa. Yksi asia olisi ollut, jos Kalevi olisi tullut kerran viikossa syömään yhdessä, mutta tämä tapahtui joka päivä.
Usein meille ei jäänyt itsellemmekään enää iltaruokaa. Pihla ei sanonut mitään mutta näki selvästi, että tämä vaivasi häntäkin. Laskimme, että lastenhoitajan palkkaaminen tulisi jopa halvemmaksi kuin nykyinen järjestely.
En pitänyt anopin ja appiukon toiminnasta, vaikka Pihla toivoi minun olevan hiljaa. Mutta mietin itsekseni: eivätkö he ymmärrä, että mekin tarvitsemme rahamme? Maksamme Kaarinalle joka kuukausi lapsenhoidosta ja nyt he aterioivatkin meidän kustannuksellamme. Olenkohan ainoa tällaiseen tilanteeseen joutunut? Näitä aikoja muistellessa ymmärrän, miten monimutkaista perheen sisäinen avunanto voi joskus olla.
