Mieheni sanoi, että urani voi odottaa koska hänen äitinsä muuttaa meille.
Juuri silloin päätin, että tästä seuraa opetus, jota hän ei ihan heti unohtaisi.
Sun ura voi odottaa. Mun äiti tulee asumaan meille ja sä hoidat häntä. Se on sillä selvä.
Tuomas sanoi sen vilkaisemattakaan ylös puhelimestaan.
Hän istui keittiössä vanhassa pieruverkkarissa ja t-paidassa, mutustellen ruisleipää hillolla ja selaillen puhelinta kuin puhuisi keli-ilmiöstä, eikä elämästäni.
Jähmetyin kahvinkeitin kädessäni lieden vieressä.
Ensimmäinen impulssi oli heittää tulikuuma kahvi suoraan hänen itsevarmaan naamaansa.
Toinen kääntyä kannoillani ja paiskata ovi niin kovaa kiinni, että ikkunatkin helisisivät.
Mutta enhän minä tehnyt kumpaakaan.
Sano se vielä kerran, kiitos, totesin hämmästyttävän rauhallisesti.
Tuomas vilkaisi ärtyneenä ylös.
Älä nyt, Sini. Ei tää oo mikään maailmanloppu. Mun äiti ei pärjää yksin. Ja sä oot muutenkin töissä koko ajan. Pomo-pimu ja silleen.
Ulkona satoi sateenkaaren tuoksuista lokakuun tihkua Helsingin katujen ylle.
Katsoin miestä, jonka kanssa olin ollut seitsemän vuotta.
Miehen, jonka kanssa meillä oli lapsi, asuntolaina, suunnitelmat, muistot
Ja yhtäkkiä en tuntenut häntä ollenkaan.
Tuomas, olen markkinointipäällikkö firmassa, jonka liikevaihto on satoja miljoonia euroja. Minulla on kahdeksan alaista ja vastuuprojekti yli neljästäsadasta miljoonasta.
Hän kohautti olkiaan.
No mutta, joku muu tulee tilalle. Äiti on kuitenkin ainutlaatuinen.
Kahvinkeitin tärisi kädessäni silminnähden.
Kahvi porisi ja oli kuohumaisillaan ylös.
Meidän lapsikin on muuten ainutlaatuinen, jos et muista.
Oskari on päiväkodissa koko päivän, ei ongelmaa. Mut äiti tarvitsee jatkuvaa hoivaa, hei.
Siirsin kahvinkeittimen pois liedeltä ja kaadoin kahvia kuppeihin hitaasti.
Täd äiti oli kaatunut ja murtanut jalkansa.
Mutta toivoton tapaus hän EI todellakaan ollut.
65-vuotiaana hän oli energisempi kuin moni nelikymppinen. Kävi Kansallisteatterissa, joi kanelipullakahveja Stockmannilla ystäviensä kanssa ja oli mestari tuppaamaan itsensä meidän perhe-elämään säännöllisesti.
Milloin hän siis tulee? kysyin.
Ensi viikolla. Maanantaina.
Kaikki oli jo päätetty.
Ilman minua.
Suunniteltu sukulaisten kanssa, sopimus tehty ja mulle vain ilmoitettiin. Niin kuin olisin kotiapulainen.
Voithan sä tehdä etätöitäkin lisäsi hän , sulla kun on joustavat työajat.
Tuomas, en ole yrittäjä.
Hän rypisti kulmiaan.
No mutta, eihän mies voi hoitaa vanhaa naista. Ei se vaan kuulu miehen hommiin.
Ei miehen hommiin.
Mutta elää mun palkalla ja etsiä itseään graafisena suunnittelijana jo kolme vuotta se kyllä kelpaa.
Asuntolaina, päiväkoti, laskut, ruoka naisten hommareita.
Ja urani uhraaminen hänen äitinsä takia?
Tottahan toki.
Mitä jos en suostu? kysyin hiljaa.
Hän katsoi minua kuin olisin juuri käskenyt häntä tanssimaan balettia.
Sini, älä nyt hulluttele. Äitini synnytti minut, uhrasi kaiken. En jätä häntä nyt. Ja sä sä olet perhettä, et mikään ulkopuolinen.
Eli tietysti minä uhraudun.
Istuin hänen vastapäätään, pidellen kuumaa kahvikuppia molemmilla käsilläni.
Se poltti mut auttoi pitämään pääni kylmänä.
Selvä. Tarvitsen vaan vähän aikaa miettiä.
Miettiä mitä? hän mutisi, jo takaisin puhelimeensa uppoutuneena . Sanot itsesi irti, hoidat irtisanomisajan ja sillä siisti. Piste.
Silloin se valkeni.
Ihmisellä, jolla on näin luja usko osaansa, on kovin hatara todellisuudentaju.
Koska olen hänen vaimonsa.
Koska niin tehdään.
Koska äiti menee kaiken edelle.
Hymyilin.
Sellainen oikein suloinen hymy.
Tietysti, kultaseni. Kaikki juuri niin kuin tahdot.
Silti hän ei edes huomannut pientä piikittelyäni.
Toimistolla aivot eivät pysyneet kasassa.
Istuin palaverissa, puhuin kampanjoista, strategioista mutta päässäni kaikui vain yksi lause:
Sun urasi voi odottaa.
Sini, onko kaikki ok? kysyi apulaiseni, Anni Näytät tosi kalpealta.
Sukulaishässäkkää, vastasin.
Illalla minulla oli jo suunnitelma.
Ei erityisen jalo.
Mutta täydellisen reilu.
Jos Tuomas halusi pelata peliä, jossa mielipiteelläni ei ollut painoarvoa
niin hyvä on.
Mutta säännöt minä päätän.
Koputin toimitusjohtajamme Merjan oveen.
Merja, voinko puhua kanssasi hetken? Ihan kahden kesken.
Kerroin kaiken: mieheni ultimaton ja ideani.
Tarvitsen palkattoman virkavapaan, pari kuukautta. Virallisesti työni jatkuu normaalisti.
Merja virnisti.
Ja missä vaiheessa tässä on koira haudattuna?
Jos mieheni ottaa yhteyttä, kerrot vaan, että irtisanouduin.
Merja nauroi.
Ai ai, aiotko opettaa miehelle vähän elämää?
Haluan, että hän kokee miltä tuntuu, kun muut päättää puolestasi.
Ja mitä sinä aiot tehdä kotona?
Hymyilin.
Olen täydellinen miniä.
Tauko.
Niin täydellinen, että kyllästymiseen asti.
Merja nyökkäsi.
No, korkeintaan pariksi kuukaudeksi. Ilman sinua yksi iso asiakas lähtee käsistä.
Veikkaan, että tämä show loppuu paljon nopeammin.
Kävelin kotiin kevyin askelin.
Tunsin ensimmäistä kertaa aikoihin, että olin ottanut ohjat takaisin omiin käsiini.
Tuomas istui, kuten aina, keittiön pöydän ääressä puhelimensa kanssa.
Oskari leikki omassa huoneessaan.
Tuomas, sanoin rauhallisesti. Irtisanouduin.
Hän nosti päänsä ihmeissään.
Oikeastiko?
Kyllä. Olet oikeassa. Perhe on tärkeintä. Sun äiti tarvitsee apua. Kyllä tästä selvitään.
Hän virnisti tyytyväisenä.
Tiesin, että ymmärrät.
Niin Ja milloin hän muuten tulee?
Maanantaiaamuna.
Hyvä juttu.
Hymähdin.
Mulla on siis koko viikonloppu valmistautua.
Tuomas kurtisti kulmiaan.
Valmistautua mihin?
Katsoin häntä tyynesti.
Ottamaan äitisi vastaan täydellisen valmiina.
Hän ei yhtään arvannut,
että valmiina tarkoitti jotain aivan muuta kuin mihin hän oli tottunut.
Tuomas oli onnessaan.
Uskoi kaiken menevän hänen pillinsä mukaan.
Kesti vain pari viikkoa, kunnes hän tajusi kuinka väärässä olikaan.
Osa 2…
Maanantaina heräsin ennen kellonsoittoa. Oli vähän yli kuusi, ja tunsin ihmeellistä rauhaa ja selkeyttä. Tuomas veteli sikeitä vieressä, vallaten puolet sängystä, kännykkä yöpöydällä kuten aina. Hetken katselin häntä ja sitä itsevarmuutta, että minä muka tottelisin automaattisesti.
Varttia vaille kahdeksan seisoin jo Helsingin rautatieasemalla. Annikki-äiti asteli ulos junasta, nojasi keppiin ja raahasi isoa matkalaukkuaan, kasvot tuimasti kurtussa.
Sini? Tulitko muka yksin? Missä on Tuomas? hän kysyi edes tervehtimättä.
Tuomaksella on kiireinen aamupäivä, vastasin rauhallisesti . Mutta ei huolta, minä hoidan kaiken.
Hän mutisi jotain ja nyrpisti nenäänsä.
Heti kotiin päästyämme ojensin hänelle siistin muovitaskun: kaikki paperit tulostettuina, aikataulut merkattu minuutin tarkkuudella.
Puoli yhdeksän, aamiainen. Yhdeksältä kevyt jumppa jalalle. Kympiltä lyhyt kävely. Yhdeltätoista yrttitee ja lepotauko. Kello kaksitoista hierontaa
Hierontaa? Annikki kohotti kulmakarvaa epäluuloisena.
Tietenkin. Kuntoutus vaatii kuriakin.
Seuraavat päivät olin moitteeton miniä. Liian moitteeton.
Annikki ei saanut liikahtaa ilman, että tarkkailin. Muistutin istumisasennosta, nousemisesta, ruokavalioista kaikki alkoholit ja pullat kielletty. Kaikki selitettiin erityisen rationaalisesti.
Sini, oon syönyt näin koko elämäni! hän motkotti.
Nyt ollaan kuitenkin toipumisvaiheessa, hymähdin kuin aurinko.
Tuomakselle alkoi pian valjeta, mitä päätös todella merkitsi. Parin päivän kuluttua mainitsin ohi mennen, että pitää karsia menoja.
Mitä ihmettä nyt taas karsitaan? kysyi hän epäuskoisesti.
Eipä tässä, mutta nyt kun ei palkkaa enää tule, päivärahakin menee mummon lääkkeisiin, vitamiineihin ja erikoisruokiin. Ihan normaalia, eikö?
Lopetin kaiken turhan tilauspalvelun ja nipistin myös Tuomaksen luoviin projekteihin käytetyt rahat minimiin. Pyysin häntä viemään äitiään lääkäriin ja auttamaan suihkussa, kun itse olin uupunut.
Mä en osaa mitään tämmöstä, mumisi Tuomas.
Kuinka niin? Sehän on sun oma äitisi. Ja minäkin tarvitsen jo lepoa. Ei tämä pyörimiseni ihan itsestään tapahdu.
Parin viikon jälkeen kaikilla alkoi pinna kiristyä. Annikki oli pahalla tuulella, Tuomas uupunut ja minä yllättävän, yllättävän rento.
Eräänä iltana, kun Oskari jo nukkui, Tuomas istui eteeni keittiönpöydän ääreen, hartiat lysyssä.
Sini taisin mokata.
Katsoin häntä hiljaa.
Kaikessa, jatkoi hän. Tavassa jolla puhuin sinulle ja siinä, että luulin voivani päättää puolestasi. En tajunnut, mitä kaikkea pyysin sinulta.
Nyt sen tajuat? kysyin.
Kyllä. Ja hävettää.
Seuraavana päivänä Annikki pyysi kahdenkeskistä juttutuokiota.
Sini, ehkä minun kannattaisi palata kotiin aiemmin. Kyllä minä pärjään tai hankin vaikkapa kotiavun.
Ihan miten haluatte, totesin muuttamatta ilmettä.
Samana päivänä Tuomas sai puhelun Merjalta. Hän kertoi Tuomakselle, että minun lähtöni jälkeen useampi tärkeä asiakas oli irtisanonut sopimuksen ja käytävillä vallitsi kaaos.
Tuomas valahti sohvalla.
Sä huijasit mua
En sanoin En vain korjannut sinun oletustasi.
Kun Annikki lähti takaisin kotiinsa, soitin Merjalle. Kahden päivän päästä palasin toimistolleni. Pääsin taas töihin. Pääsin taas itseni äärelle.
Sinä iltana Tuomas odotti minua pöytä koreasti katettuna, ruoka valmiina.
En pyydä anteeksi, sanoi hän hiljaa, mutta haluan, että tiedät: en enää koskaan päätä puolestasi.
Katsoin häntä pitkään.
Tuomas, mä en enää ole sellainen, joka vain tottelee. Jos vielä kerran kuulen urasi voi odottaa, tämä tarina päättyy oikeasti.
Hän nyökkäsi.
Ymmärrän.
Ja silloin tiesin, että opetus oli mennyt perille.
Ei huutamalla.
Ei syyttelemällä.
Vaan ihan vain tosielämän kautta.
