Tämä sattumus tapahtui kauan sitten, vuonna 1995. Olin silloin oppilaana Kadettikoulussa Helsingissä, kun minut kesken oppituntien haettiin rehtorin luo. Rehtorin työhuoneessa istui nainen, joka vaikutti hyvin murtuneelta; kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan ja hän pyyhki niitä neuletakin hihaan tuon tuosta.
Meidän rehtorimme, eversti Juhani Manner, oli vanha sodan käynyt sotilaskova mutta oikeudenmukainen mies, jota pelkäsimme ja kunnioitimme yhtä aikaa. En ollut ennen nähnyt häntä niin neuvottoman näköisenä. Hän käveli luokseni ja puhui minulle vakavasti, aivan kuin olisimme olleet tasavertaisia:
Kuule Veikko, nyt en puhu sinulle oppilaana vaan toverina. Tarvitsen apuasi.
Olen valmis auttamaan, vastasin empimättä. Mitä minun pitää tehdä?
Siskonpoikani on vaarassa, jatkoi Manner. Hän valmistui täältä viime vuonna ja jatkoi opintojaan Sotilaslääketieteellisessä. Nyt hänellä on hätä, eikä kukaan osaa auttaa. Viimeinen toivo on vaarisi puoleen. Voisitko puhua hänelle ja pyytää apua?
En ruvennut kyselemään enempää, vaan soitimme heti isoisälle, Arvo Saloselle, joka sattui olemaan ensimmäistä lomapäiväänsä viettämässä kotona. Meillä oli onnea, sillä saavuimme hänen eteiseensä vain puolituntia ennen kuin hän oli lähdössä mökilleen Tuusulanjärven rannalle.
Potilaskin tuli mukaamme. Tunsin tämän pojan etäisesti, mutta nyt en tunnistanut häntä lainkaan. Hänen silmissään oli tyhjä, poissaoleva katse, kasvot kalpeat ja olento kuin varjo entisestään. Rehellisesti sanoen hänessä oli jotain pelottavaa.
Ajoimme nopeasti isoisän kerrostaloasunnolle. Hän otti meidät vastaan lämpimän rauhallisesti, kuunteli kärsivällisesti kyyneliin asti väsyneen äidin kertomuksen.
Seitsemän kuukautta aiemmin hänen poikansa oli päässyt lääkärikouluun. Kesken luennon poika oli saanut oudon kohtauksen, ja hänet vietiin sairaalaan. Kaikkien mahdollisten tutkimusten jälkeen mitään ei löytynyt. Kohtaust, kuitenkin, alkoivat toistuakerta toisensa jälkeen, eikä syytä löydetty. Äiti oli peloissaan, eikä kukaan lääkäri ollut osannut auttaa. Viimeinen toivo oli vielä jäljellävanha Arvo, jonka kaikki tunsivat Suomen parhaaksi aivolääketieteen ja psykiatrian asiantuntijaksi.
Ja siitä alkoi se merkillinen jakso. Isoisä vei pojan kanssaan toiseen huoneeseen; viisitoista minuuttia myöhemmin hän palasi yksin.
Voitte lähteä kotiin, hän sanoi rauhallisesti pojalle ja tämän äidille sekä everstille.
Mutta entä minun poikani? Eikö häntä tarvitse hoitaa? nainen parahti.
Menkää kotiin rauhassa. Me lähdetään mökille nytminun pitää kuitenkin pilkkoa puita, ja tuollainen nuorimies on siihen juuri sopiva apulainen, isoisä vastasi vähän hymyillen.
Niinpä niinsaimme vaivoin vakuutettua huolestuneet omaiset lähtemään. Isoisä vei potilaan mökilleen.
Kuukausi myöhemmin minut jälleen kutsuttiin rehtorin kansliaan. Aiemmin itkenyt nainen säteili onnesta, niin että tuntui koko huone kirkastuvan. Vieressä seisoi tuo entinen potilas, täysin muuttuneena: kasvoilla terve hehku, silmissä ilo. Hän tervehti minua, puristi kättä ja kiitti. Samoin tekivät hänen äitinsä ja eversti Manner. Poika, jota kukaan ei ollut osannut auttaa, oli palautunut entiselleen alle kuukaudessa, mikä tuntui heidän mielestään ihmeeltä. Jospa he olisivatkin tienneet, kuinka monta tällaista ihmettä isoisäni oli elämänsä varrella saanut aikaan.
Myöhemmin tiedustelin isoisältä, mistä oikeastaan oli ollut kyse. Kävi ilmi, että poika oli joutunut aivan sietämättömän henkisen paineen alle vaativan lääkisohjelman vuoksi. Aivot olivat ylikuormittuneet, ikään kuin ne olisivat kääntäneet selkänsä kaikelle tiedollekieltäytyneet vastaanottamasta enää mitään uutta.
Isoisä ymmärsi tämän heti. Hän vei pojan mökilleen ja pani tämän suoraan raskaaseen ruumiilliseen työhön: päivät kuluivat halkoja hakkien, aamuvarhaisella kylmässä vedessä peseytyen, säännöllisesti syöden, ilman yhtäkään kirjaa. Joka päivä sai koko keho tehdä töitä, ja illalla väsymys vei pojan syvään uneen. Vähitellen aivot alkoivat toipua, ja kun ruumis oli saanut tarpeeksi vaivannäköä ja lepoa, mielikin kirkastui.
Koko tuona aikana isoisä ei antanut potilaalle ainuttakaan lääkettävain raakaa ruumiillista työtä suomalaisen luonnon keskellä, ja se riitti.
Tällainen oli tuo mieleenpainuva tapaus, jota muistan yhä, vuosikymmenten takaasellainen, jonka arvo todella paljastuu vasta ajan myötä.
