Eräs vanha nainen, Hilkka Korhonen, otti itselleen pienen karjalankarhukoiran pennun. Koira kasvoi vikkelästi ja vahti taloa niin innokkaasti, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Se hotkaisi vadillisen ruokaa silmänräpäyksessä, raapi selkäänsä aitaa vasten niin että koko aita tärisi, ja yrittipä se joskus tempaisemalla napata emäntänsä mukaansa, kun tämä kulki ohitse. Pennulla piti olla tekemistä muuten sille tuli ikävä mielitekoja.
Mutta sitten Hilkka kuoli. Ei koiran vuoksi elämä vain kului loppuun, eikä hän ehtinyt ihan yhdeksäänkymmeneen vuoteen. Lapset ja lapsenlapset saapuivat mökille, jossa Hilkka oli viettänyt elämänsä. Siellä pihalla, ketjussa, istui koira. Kaikki näkivät sen katseesta, että se todella TOIVOTTI vieraat, tai pikemminkin keittiön antimet ja vitamiinit, tervetulleiksi. Eihän joka päivä saa näin monta vatsallista vaihtelua aivan kotiovelle. Alettiin miettiä, mitä koiralle tehdä. Nukuttamisajatus tuntui väärältä. Vieressä asuminen pelotti. Irti päästäminen maailmaan eihän maailma ansainnut niin kovaa koettelemusta. Niinpä päätettiin yrittää löytää hyvä koti, vaikka rahalla avitettu. Ei mikään ollut liian arvokasta sille, joka ottaisi tämän karvaisen mörrimöykyn.
Lopulta löytyi mies, Tapio Lehtonen, joka oli aina haaveillut ruokkimisesta watitolkulla ja grabiolla rapsuttamisesta korvan takaa. Ihmisen mieli on merkillinen. Kutsuttiin eläinlääkäri.
Eläinlääkärille selvitettiin suunnitelma: hän antaisi koiralle rauhoittavan, ja heti kun koira nukahtaisi, siirrettäisiin se uuteen kotiin. Pitäisi muistaa vielä piirtää risti uuden omistajan otsalle ja sytyttää kynttilä puolesta tai muistoksi, kuka tietää miten käy.
Sovittuun aikaan eläinlääkäri saapui haulikko mukanaan (kuten kaikki suomalaiset urheat eläinlääkärit). Nukutuspanoksella ladattu ruiskukivääri päästi yhdellä laukauksella koiran Unien maahan. Ketju irrotettiin. Koira nostettiin pressun päälle ja raahattiin autoon.
Koira nostettiin farmariauton perään, joka oli yhdistetty suureen matkustamoon. Eläinlääkäri päätti istua edessä, koska ammattilaisen pitää saada matkustaa mukavasti. Tapio Lehtonen, nyt uuden elämänsä kynnyksellä, ajoi itse. Takapenkillä istui Hilkan suku jännitys ja haikeus väreilivät ilmassa. Mutta yhtäkkiä koira alkoi tokenemaan.
Se kohotti päätään ja tarkasteli uteliaana ympäristöä. Kaikkialla ihmisiä. Hiljaisuus. Kaikkien katseet olivat suurina eläinlääkärin silmät isoina, uuden omistajan vielä isompina. Jopa ajaja unohti tavata katsoa edes tielle hetkeen hän unohti olevansa ratin takana.
Tämähän on jännittävää, taisi koira ajatella.
Mahtaakohan siellä olla Taivasta, miettivät ihmiset.
Koira päätti saman tien kömpiä ihmisjoukon keskelle, ihan kiinni miksi odottaa? Kun Tapio yritti jo kiskaista oven auki hypätäkseen pihalle (autoilu ei enää siinä vaiheessa tuntunut olennaiselta), koira lipaisi kaikki läpi. Myös Hilkan sukulaiset ovathan he tavallaan vähän tuttuja. Ja uuden isännän jo syntyi sielunsidos! Ja vielä eläinlääkärinkin, vaikka tämä häneen äsken ampui! Ei hän pahan ihminen ole vain vähän hömelö.
Niinpä ihmiset saivat huomata, ettei heidän ihmissyöjästä ollutkaan pelkoa. Loput ajomatkasta kaikki olivat läpimärkiä. Päältä koiran suukoista, alta tunteiden purkauksista.
Oma, rakas vanha mökki ja pihapiiri, jossa kaikki kääntyy lopulta hyväksi jäivät muistoihin lämpimänä.
