Ei ole enää Kaarinaa Pojat saapuivat Helsingistä pieneen kylään surujaisiin. Hyvä, että edes nyt ilmestyivät, kuiskailivat naapurit. Veivät sentään äidin viimeiselle matkalle. Kun tilaisuus päättyi, alkoivat pojat perheineen tehdä lähtöä kotiin. Samassa tupaan asteli täti Liisa, Kaarinan sisko. Täti Liisa, meidän pitäisi lähteä, aloitti vanhin poika. Talo täytyy laittaa kiinni. Teidänkin olisi aika lähteä. Miten muka lähteä?! hämmästyi äidin sisar. Mutta minähän olen kotona! Minulla ei ole kiire minnekään. Kaikki katselivat Liisaa kummissaan.
Riitta ja Tapio menivät naimisiin ja muuttivat Tapion äidin luokse.
Häät olivat vaatimattomat. Säästetyt eurot päätettiin käyttää muuhun, ei yhteiseen asuntoon.
Aiemmin he olivat eläneet erikseen Tapio äitinsä kanssa, Riitta opiskelija-asunnossa. Kotiin Riitta ei mennyt, sillä hänen äitinsä eleli levotonta elämää
Isästä Riitta ei tiennyt mitään.
Tapion äiti päätti antaa nuorelle parille tilaa. Hän otti lomaa ja matkusti sisarensa Kaarinan luo maalle.
Siellä hän usein rentoutui. Sisar asui yksin. Mies oli kuollut, ja pojat, kaksi heistä, kävivät äitinsä luona harvoin. Ja soittivatkin harvoin.
Soittaisivat edes jos vaikka äiti tarvitseisi apua. Mutta heillä on muka aina kiire, tärkeämpää tekemistä
Kaarinaa se harmitti. Voisihan sitä edes äidilleen joskus soittaa?
Mutta pyytää ei suostunut. Missä pystyi, teki itse, milloin pyysi naapurilta, ja joskus siskon poika tuli avuksi.
Tapio osasi kaikenlaista. Kävi usein aiemmin siskonsa kanssa, mutta nyt kun meni naimisiin, kai täti unohtuu häneltäkin, samoin kuin omilta pojilta. Nuo eivät edes tuo vaimojaan äidin luokse. Vain häissä ne joskus nähty, niitä kaupunkilaisia. Eikä lastenlapsiakaan ole vielä. Sanovat, ettei ole aika.
Liisuli, sinä tulit! Oma sisko! Kaarina riemuitsi.
Yhdessä oli hyvä olla. He olivat pienestä pitäen olleet kuin paita ja peppu, kunnes Liisa muutti Helsinkiin ja meni siellä naimisiin. Kaarina jäi maalle. Miehet molemmilta kuolivat samana vuonna, eikä kumpikaan mennyt uudestaan naimisiin.
Voit nyt olla täällä emäntänä. Minulla lomaa vain viikon päästä. Miten Tapio, eikö hän tullutkin? Olisivatpa nuoretkin tulleet maalle. Vai lähtivätkö häämatkalle Ahvenanmaalle?
Eivät. Säästävät rahaa. Vaatimattomat häät vain, vihille mentiin ja se oli siinä. Riitalla ei oikein ole perhettä äiti on yksin, ja sekin aina menossa jossain epämääräisessä. Hän on jo pitkään elänyt yksin. Lähti pois kotoa. Harmi häntä. Mukava tyttö kuitenkin.
Mikset tuonut noita nuoria mukana?
Annoin heidän olla kaksin. Opetelkoon yhteiseloa. En halua olla esteenä. Saavat nyt levätä ilman minua. Melkein jo luulin, ettei poika mene ollenkaan naimisiin. Kolmekymmentä vuotta. Onneksi meni. Onnea vaan heille.
Kyllä ne jo osaavat olla yhdessä ilman sinuakin. Mitä turhaan onni kaupungissa. Tulisivat edes näyttämään miniää tädillekin. Soita nyt. Iso talo, tilaa piisaa. Lähteä ehtii jos ei viihdy.
Tapio ja Riitta tulivat kahden päivän päästä. Täti oli iloinen. Omia poikiaan kun ei näy.
Voi että olen iloinen! Minun pojat eivät enää käy millään. Kutsuinkin, muttei mikään auta. On niillä muka niin tärkeää Kaarina sanoi alakuloisesti.
Riitta piti kylän rauhasta. Tuli mieleen lapsuus mummolassa. Mummon kuollessa Riitta oli 15. Siitä alkaen piti itse selvitä ja opiskella
Kaarina teki töitään. Liisa huilaili ja teki ruokaa kaikille. Tapio korjasi aitaa saunan vieressä, ja vaihtoi kattoa varastorakennukseen. Riitta kuopsutti kasvimaalla aamusta iltaan.
Anna nyt, Riitta, olla sen pellon kanssa, minulla alkaa kohta loma. Sitten ehdin kyllä. Lepoakin pitäisi
Ei se minua kuormita, mummolassa tein aina kaikenlaista. Pidän maasta. Olkaa te lomalla rauhassa.
Loma meni nopeasti. Vieraat lähtivät kaupunkiin, Kaarina jäi yksin. Kaikki oli tehty. Nyt tuli tyhjää oloa, iltaisin melkein ikävä. Soitti vanhimmalle pojalleen.
Mitä nyt?
Ei mitään ihmeellistä. Kysyin vain kuulumisia. Jos vaikka tulisitte käymään?
Ei ole aikaa. Soita nuoremmalle, ehkä hän ei menekkään Viroon lomalle.
Nuoremmalle sama lopputulos. Menevät merelle, mutta eivät äidin luo ehdi muutamaksi päiväksi. No jaa. Tapio ainakin lupasi tulla
Vuodet vierivät. Tapio ja Riitta ostivat asunnon. Täti ei unohtunut, he kävivät usein. Auttoivat talon hommissa. Toivat omat lapsensa mukana. Joskus lapset viettivät koko kesän mummojen luona. Kaksi mummoa: Katja ja Liisa, olivat jo eläkkeellä.
Omia lastenlapsia Kaarina ei koskaan saanut. Nuoremmalla pojalla on poika, mutta ei oma, otti vaimon lapsen kanssa. Vanhin oli aina kiireinen, ura edellä ja sitten olikin liian myöhäistä. Sellaisia lapset ovat. Äitiä ei ehdi tavata, lapsiakaan ei ehdi tehdä. Kerran kolmessakin vuodessa käyvät, ja hyvä jos muistaa edes silloin!
Hyvä että Tapio ja Riitta ovat, ja sisko.
Näin aika kului, kunnes Kaarina kävi heikoksi. Hoitoja tehtiin, mutta rahaa tarvittiin vielä. Soitti pojalleen, nuoremmalle. Kertoi kaiken.
No äiti, et sinä ennenkään missään hoitoloissa ole ollut, ei sitä kannata nytkään alkaa! Kyllä kotona tulee kuntoon, kotikin voimaannuttaa. Paranemisia.
Matkakylpylä maksettiin Tapion ja Riitan toimesta.
Lähetettiin siskokset yhdessä. Naurua piisasi
Kaarina lähti pois neljässä vuodessa. Pojat saapuivat kylään hautajaisiin.
Hyvä etteivät ihan unohtaneet, naapurit supisivat. Veivät sentään hautaan.
Kun pojat lähtivät jo paluumatkalle, talossa oli Liisa Tapion perheen kanssa.
Täti Liisa, tämä meidän pitäisi jo mennä, aloitti vanhin poika. Talo pitää sulkea. Teidänkin olisi aika mennä.
Mitä mennä!? ihmetteli Kaarinan sisko. Mutta mehän ollaan kotona! Ei meillä ole kiire minnekään.
Kaikki tuijottivat Liisaa ymmällään.
Tämä talohan oli äidin. sanoi nuorempi poika. Nyt se kuuluu meille. Laitetaan myyntiin. Jos jotain muistoksi haluatte, ottakaa, vaikka maljakko tai kahvikuppi. Kaikki pitää kuitenkin tyhjentää.
Ottakaa te vaikka jotain muistoksi äidistä, mutta talon Kaarina antoi minulle silloin kun sairastui. Heti kun palattiin kylpylästä.
Kylpylä? Lahjoitti? Mutta mehän ollaan pojat!
Ai muistatteko? Missä te olitte silloin, kun äiti sairasti? Ei teistä ollut kenestäkään apua. Pojat, pah!
Pojat lähtivät. Eivät edes yrittäneet selitellä. Eikä heillä enää ollut paikkaa, jonne tulla, kenelle soittaa
Liisa muutti siskonsa taloon. Asunnon Helsingissä vuokrasi. Auttaa oman poikansa perhettä. He käyvät äidin luona, auttavat. Hyvä, lämmin perhe, vain Kaarina puuttuu
Mutta hän kulkee aina mukana, heidän muistoissaanElämä talossa jatkui uudenlaisena. Pihalla kasvoi vielä Kaarinan istuttamat omenapuut, joista Liisa leipoi piirakan ja kutsui Tapion perheen päivälliselle. Lasten äänet kaikuivat portailla, ja talossa tuntui taas elämää ja naurua sellaista, joka oli joskus ollut arkea, mutta muuttunut harvinaiseksi.
Kaarinan kuvia laitettiin ikkunalaudalle, ja suurista kaapeista löytyi muistojen aarteita: kirjeitä, vanhoja villapaitoja ja posliinimaljakko, josta Kaarina oli aina niin ylpeä. Riitta poimi kaapista kuluneen reseptivihon; siinä oli ohjeet kaikista niistä ruuista, joita oltiin yhdessä vietettyjen kesien aikana tehty. Otan tämän muistoksi hän sanoi hiljaa.
Liisa tunsi sisarensa läsnäolon talossa kuin vanha koti olisi ottanut uuden emännän avosylin vastaan, eikä toivonut enää muuta kuin että tässä viihdyttäisiin. Illalla, kun pihapiiri hiljeni ja aurinko laski metsän taakse, Liisa sytytti keittiöön vanhan lampun. Hän vei teekupin verannalle ja istui portaille kuuntelemaan kesäillan tuulia. Oli hyvä olla kotona, juuri tässä, juuri nyt.
Ja kun naapuruston lapset taas leikkivät omenapuiden alla, Liisa hymyili: jonkun täytyy jatkaa tarinaa, niin että talossa riittää tulevaisuuttakin. Kaarinan ääni, nauru ja hyvyys ne eivät kadonneet mihinkään.
Talo jäi elämään. Niin kauan kuin joku sytyttää siinä valon iltaisin, koti pysyy.
