Isäkirje
Sinä se vasta, Veikka, olet tapaus! En olisi uskonut Marjatta sylkäisi käytöstapoihin ja pyyhkäisi nenänsä villapaidan hihaan.
Juuri tämän paidan ompelikin äiti. Kaivoi kaapista vanhaa puuvillaa, huokaili kangaspalan äärellä, vähän harmitellen, ettei saanutkaan pitää sitä itse. Ja istui sitten ompelukoneen ääreen.
Kasvavalle tytölle pitää saada hienoja vaatteita. Miten sitä muuten katsotaan, jos kulkee resuisena?
Olisipa äiti jättänyt vähemmälle Mitä hyötyä, mietin ja katsoin Veikkaa, ensimmäistä rakkauttani, kun hän tallusti pois.
Veikka marssi reippaasti, armeijan askelin, eikä katsonutkaan taakseen. Sydäntä raastavaa!
Nieleskelin itkua, mutta muistin ripsivärin äidin kielloista huolimatta, joten en saanut antaa kyynelten tulla.
Veikka Veikkani
Ainoani ja tärkein! Puoli vuotta meille vain annettiin aikaa olla onnellisia. Olen laskenut: siitä päivästä kun tapasimme, oli mennyt juuri puoli vuotta.
Puoli vuotta ja niin paljon tapahtui
Vielä Veikka vilkaisi taakse, mutta teeskentelin etten huomaa.
Eihän tässä ole yhtään syytä! Toi tällaisen uutisen ja Veikka vaan kääntyy pois? Olkoon! Merimies eikä pysy paikoillaan! Vain vapaus ja meri mielessä! Olkoon vaan! Eiköhän pärjätä. Ei minua tarvitse holhota! Synnytän ja kasvatan itse lapseni, enkä lupiakaan kysele! Turha haaveilla!
Sisällä kupli suuttumus, ja kaiken läpi vinkui ohut loukkaus ja pettymys.
Miten saattoi? Lupasi rakastaa, vannoi vaikka mitä! Puhui naimisiinmenosta Ja heti kun sanoin odottavani lasta, niin heti käänsi selkänsä?
No, miten sen kerroin
Sanoin odottavani muutakin kuin satunnaisia viikonloppuja, johon Veikka vastasi, että meri häntä odottaa, eikä aio muuttaa suunnitelmia jonkun hömpötyksen vuoksi. Jos rakastaa, lähtisi perässä vaikka minne.
Miten minä voisin jättää äidinkin? Vielä raskaana, vieraaseen kaupunkiin, jossa ei ole ketään?
No ei tule kauppoja!
Nousin penkiltä, suoristin hameen ja taputtelin kampausta. Tuskin hiusta päässä, mutta kiharat auttavat. Oikeassa äiti oli ulkonäkö ratkaisee. Veikka on melkoinen sälli, ei mikään kaunotar, mutta tytöt hulluna silti. Kai siksi, kun on nokkela, hauska ja osaa puhua, vaikka kouluaikaan vaan seitsemän vuotta ja käytävän verran. Ja silti hyvinkin viisas
Ei itsellänikään paljoa enempää: ammattikoulu käytynä ja siihen jäi. Äiti parka sitä soimasi ja miltei kuukauden mökötti!
Mutta ymmärrän omat etuni. Ei diplomilla palkkaa saa, mutta rakennuksella kädet käy ja palkka tulee rahaa äidille, itselle jää.
Äiti leppyi, hellitti, otti taas siipien suojaan. Sellaista äideille kuuluu. Mutta mitä hän sanookaan kun saa selville, että hänestä tulee mummu? Tuleeko myrsky?
Eipä olisi pitänyt arvuutella. Tuli myrsky.
Äiti huusi niin, että naapurit juoksivat katsomaan. Emme selittäneet muuta kuin että minulla oli töissä murheita, ja ajoimme vieraat pois. Perheasiat perheen kesken niin kuin kuuluukin.
Miten näin kävi, tyttöseni? Pyytänyt olen huolehtimaan itsestäsi! Ketä nyt enää kelpaat?! Voi Veikka! En olisi uskonut tuollaista! Vieläpä kelpo pojan oloinen! Käärme! Vielä minä sille! Kun kuulit asiasta, niin samaan tien karkasit?
Mietin, kertoisinko äidille kaiken. Nalkuttaisi hautaan asti, eikä koskaan antaisi anteeksi. Näin hänellä on vähemmän huolta, Veikka jo mennyt menojaan.
Niin, äiti. Niin siinä kävi.
Voi onnetonta Mitä me nyt teemme?
Me pärjätään! Ei tässä lapsia olla! Jaksetaan kyllä! Jos et jätä minua, autat vähän alkuun, ei pelkoa synnyttää.
No enhän minä sinua jätä! Hyvä hyvän lapsi! Onko äiti koskaan hylännyt lastaan, kun tämä apua tarvitsee?
Suljin silmät, huokaisin helpotuksesta.
Kas niin, Veikka! Ilmankin pärjäämme, rakas. Sinähän menit, kun meri kutsui enemmän kuin lapsesi!
Aika kului, ja pikku hiljaa unohdin, miten kaikki oikein meni Veikan kanssa. Vakuuttelin itselleni, että kerroin hänelle lapsesta, sain vain nenilleni. Niinpä pettymys ja viha asettuivat sydämeen, punoutuivat sinne ohuina käärmeinä, aina silloin tällöin muistuttaen:
Kappas vain! Tyttöjen isä se oli sellainen Sama pieni pirulainen! Pyörii ja kiusaa, hermot menee. Kerropa hänelle elämästä! Että ei turhaan kysele isästään, joka livisti merille niin kuin tuuli. Eikä enää kuulunut! Kasvaa lapsikin samanlaiseksi, kun aikanaan lähtee pois.
Ehkä siksi Aila, tyttäreni, uskoi aina, että häntä rakasti vain mummu sekin vähän vaihtelevasti. Halasi ja lohdutti, mutta kun naapurit nauraa kikattavat, siirsi heti syrjään:
Mene vain äidin luo! Hän saa sinua lohduttaa, minun suruni
Vuosia kolme Aila uskoi, että “suruni” ja “rangaistukseni” olivat hänen nimensä. Vasta kun kasvoi isommaksi, äiti sanoi häntä Ailaksi hyväntuulisina hetkinä. Silloin Aila sai harvinaista ja toivottua hellyyttä.
Tule tänne, tyttönen! Letit laitetaan! Kauniit hiuksesi Ei minun hiuslaatuani Tuollaiset paksut! Isältä peritty Sillä oli musta tukka, kuin korpilla. Ja silmät siniset kuin meri, jonka perässä karkasi Olet isääsi, vaikka kaunis olet, niin onni sinulta jää puuttumaan, yhtä varmasti kuin korvalehdet!
Miksi?
Äidin ääni murtui, eikä Ailan kannattanut enää kysyä enempää. Parempi mennä mummon luo, painaa kasvot esiliinaan, joka tuoksui lihapullille ja keittoruualla, ja itkeskellä vähän ensin itsensä, sitten äitinsä, ja lopulta mummon puolesta. Sillä äidin häpeä oli mummon taakkana.
Mikä häpeä oikein oli, miksi joku sellaista kantaa, Aila hoksasi vasta myöhemmin. Hän täytti juuri kymmenen, kun äiti äkkiä muuttui iloiseksi, kauniiksi, ja lähti Helsinkiin rakentamaan uutta elämää.
Aila jäi mummon kanssa. Eipä se uusi ollut: äiti oli ennenkin ollut poissa ansiotöissä, sanoi, että “ilman miestä” pitää ruokkia lapsi jollain lailla. Mutta tämä oli erilaista. Äiti palasi vanhoilta matkoiltaan iloisena ja uupuneena, toi lahjoja ja uusia vaatteita, halaili laihan Ailaa, ja napisi mummolle:
Miten näin laiha? Sanovat ihmiset, että ei me ruokitaa lasta!
Ei syö sun lapsesi mitään! Jedi leivänpalan, on tyytyväinen! Oisit kotona, lapsi söisi, miten pitää! Mitä minä voin? Karjaa, tilaa, lapsi siinä sivussa! Parempi tulla kotiin ja hoitaa tyttöä!
Ei sitä tarvitse hoitaa, iso jo! No, älä toru! Katsopa ennemmin, mitä toin!
Ei niillä lahjoilla mitään tehdä! Kunpa olisit kotona! Sydäntä särkee, ikävä on
Äiti synkistyi, ja Aila painautui nurkkaan kohta riidellään taas.
Onko ikävä?! Entä minä? Olen yhä nuori ja nätti, ja tässä yksin kuin huutolainen! Ja sinä vielä moitit! Ei tämä aina ole elämisen arvoista Äiti, edes sinä sääli! Kiskoin itselleni taakkani, ja jos olisin tiennyt, en olisi päästänyt häntä koskaan menemään!
Ei kannattaa jälkeenpäin itkeä, mitä on tapahtunut!
Äiti!
Mitä? Sait lapsen, niin kasvata! Et halua, kirjoita isälle! Ottakoon tytön!
Että minä antaisinko Ailan hänelle?! Ei tule kuuloonkaan! Ei koskaan välittänyt tytöstä! Nytkö ottaisi valmiin lapsen? Ei käy! En näitä vuosia ole raatanut, että hän tulisi ja nappaisi valmiin työn!
Jos et, älä sitten moiti! Tyttö kuulee kaiken! Kunpa tietäisi, miltä lapsesta tuntuu tietää isänsä olevan kelvoton ja äidin rutistavan viimeisillä voimillaan!
Voi suuttua vaan! Elämä ei ole hunajaa! Tulee lujaa takapakkia! Asia sillä selvä! Ja älä itse kirjoita Veikalle, minä tiedän sinut!
Mummo piti lupauksen ainakin siihen asti.
Aila oli juuri valmistumassa yläasteelta, kun kaupungista tuli uutinen. Äiti oli saanut poikavauvan, mutta viikon päästä hän kuoli eikä ehtinyt selitellä mitään.
Ailan syntymän salaisuus olisi jäänyt ikuiseksi, ellei hän olisi ollut itsepäinen.
Kun sai kuulla, mummo lähti Helsinkiin. Ailaa käski pitämään talon kunnossa.
Nyt ei auta itku, kultaseni mummo mutisi paksumman villahuivinsa uumenista. Miten tässä eletään, millä, en tiedä
Mummu, minä menen töihin!
Maltas vielä. Vauvan kanssa pitää järjestää asiat. Isä ottaa avun, muttei huolehdi En tiedä, Aila, jaksanko minä enää pitkään
Mummo lähti, ja minä penkon koko talon, koska äidin kiellot eivät enää painaneet.
Isää piti etsiä, muuten emme selviä.
Tiesin jo pikkutytöstä asti, mitä pitäisi tehdä. Ennen kuin opin kirjoittamaan, piirsin isälle kirjeitä, kätkin ne peiton alle. Koko perhe-elämäni kerroin niissä: uuden kissan, mummon opettaman karjalanpiirakoiden teon. Kerran mummo löysi muistiot, ei sanonut mitään. Yritti puhua äidillekin, mutta luopui pian, kun äidin viha isää kohtaan oli niin kova unohtaen, ettei tämä edes tiennyt minusta.
Kun en enää piirtänyt, aloin kirjoittaa. Kirjoitin epämuodostuneilla kirjaimilla vihkoihin kaikkea, mikä elämässä painoi ja ilahdutti, maailmaa ja vanhempia vastaan.
Nyt piti kirjoittaa se tärkein kirje. Se, jonka todella lähettäisin.
Osoite löytyi vanhan valokuvakehyksen takaa, johon äiti oli jemmannut kuluneen kuoren. Kuva putosi lattialle, lasi särkyi. Itkin niin, ettei ollut mitään järkeä.
Miksi, äiti? Mitä mä sulle oikein tein?
Pitkään istuin lattialla, tilitin äidille kaiken, pyysin anteeksi oikeasta ja väärästä Ei se helpottanut.
Anteeksi äiti, mutten kuuntele sinua. Tarvitsen isää Mummo sanoo, ettei ole ikuisesti. Tiedän, että olen vihainenkin, mutta ehkä oikeassa Jos isä kerran on sellainen kelvoton, tiedän ainakin olla toivomatta mitään. Mutta jos ei ole? En usko enää pelkkää puhettasi. Miksi synnytit minut, jos et osannut rakastaa? Olisit edes kertonut totuuden! Sanot varmasti, että olen kiittämätön Ehkä niin! Mutta kuinka sattuu, kun ei kukaan rakasta? Kun aina sanotaan että olen samanlainen kuin isä, jota en ole koskaan nähnyt Haluan nähdä. Haluan kuulla, mitä hänellä on sanottavaa.
En tullut ajatelleeksi, että isä oli ehkä muuttanut pois.
Ilman sen kummempia suunnitelmia päätin kirjoittaa.
Illalla ja yöllä väänsin kirjettä irtosivulle. Lopulta sain kolme riviä, joissa oli kaikki: pettymys, avunpyyntö ja pieni toivo että isä ehkä kuuntelee.
Jätin kirjeen postilaatikkoon mennessäni kouluun. Kun tulin kotiin, mummo oli palannut, mukanaan pieni ja levoton vauva.
Tässä se nyt on Aleksi. Veljesi mummo nyyhkäisi kääntäen katseensa pois.
Mummo, miksi se on noin pieni?
Ihan normaali. Sinä olit pienempi vielä.
Oikeasti?
Tulipahan vain. Sinäkin kasvoit nopeasti. Kyllä tämäkin.
Mutta isä
Luvannut on auttaa, muttei aio ottaa poikaa. Ei ehdi.
No, sekin kai jotakin Sanaakaan matkin mummon ääntä ja hän hymyili vastentahtoisesti.
Voi Aila! Selviydytäänköhän me tästä?
Kai me selviydytään, niinhän muutkin! Katso vaikka Kaisu Saarisen perhettä yhdeksän lasta, eikä hän valita. Lupasi antaa meille vaatteita, mitä jäi kaksosilta. Moni lähes uusi, kasvoivat niin nopeasti. Oletko varma, että lapset kasvaa noin nopsasti?
Onhan se totta, Aila. Nopeammin kuin huomaa. Juuri pidin äitiäkin sylissäni, nyt ei enää ole
No älä itke, mummu! Tulee muuten minullekin itku! Ja tämä kaverikin on menossa siihen! Mikä sillä on? Onko vaippa märkä?
Nälkä varmasti. On jo aika syöttää!
Mummo touhusi ja työnsi Aleksin minulle.
Pidä sinä häntä hetki! Älä pelkää, et tiputa! Olet sinä kätevä ja osaava, kyllä tästä selvitään.
Olin häkeltynyt.
Käsilläni lepäsi todiste siitä, etten enää ollut yksin. Kauan olin haaveillut, että joku olisi, jolle olisin tärkeä. Äiti ja mummu eivät oikein kelvanneet, heillä oli omat ajatuksensa.
Kunhan menet naimisiin, emme enää kelpaa! äiti kohautteli aina.
Mutta kuinka olisin vain halunnut kuulla, että olisimme iso perhe. Niin kuin Kaisulla: hulinaa ja hälinää, lämmin tunnelma, lapset juoksevat, kolme polvea asuu saman katon alla.
Kaisu eli vanhempiensa ja anoppinsa kanssa, kaikki samalla lailla “äiti” ja “isä”. Hoiti kotia päättäväisesti ja tiesi vastuunsa. Jos kerran oli saanut katraan hoidettavaksi, niin piti tehdä kaikkensa, että lapset ovat onnellisia. Aviomies auttoi, ja riidat laantui ennen kuin ehtivät alkaa:
No niin nyt vähän jo siivousta! Ei sukulaisille saa huutaa!
Aila kuuli tämän ja otti opikseen: tässä on elämän ydin oma väki.
Harmi, että sukulaisia on vain mummo ja äiti Nyt kuitenkin, perheeseen tuli lisää.
Ja vaikka tämä pikkutyyppi Aleksin muodossa oli vasta parin viikon ikäinen, ymmärsin, että tämä on pysyvää. Hän tarvitsee minua, ja minä häntä. Olkoon kuinka iso vaan, aina muistan tämän lämmön ja painon käsivarsilla.
Aleksin hoito tuli pian tutuksi. Kerran Kaisu pölähti viereen, riisui Aleksin ja nauroi laiheliinille:
No hei, sotilaani! Kiljut vaan, hyvä niillä keuhkoilla! Aila, älä pelkää, tämä ei ole vaikeaa. Kaikki naiset oppivat. Näytän miten pestään ja hoidetaan. Missä mummo on?
Kaupungissa. Hoiti viralliset paperit. Näytti miten tehdään, mutta halusin varmistaa sinulta
Miksi tarkistaa? Eikö mummon oppi kelpaa? Kaisu kurtisti kulmiaan.
Et luule, Kaisu Mummo vain sanoi, että vauvat on eri juttu kuin muistaa. Sinä muistat paremmin
No, aivan! Minun kaksoset täyttivät vuoden tuoreessa muistissa kaikki!
Siksi juuri Minua jännittää, Kaisu. Kun Aleksi on niin pieni
Siitä se lähtee, Aila! Älä huoli! Kaisu kääräisi Aleksin nopeasti takaisin vaippaan. Jos ennen naitettiin tytöt jo sinun iässäsi, sinulla olisi jo kaksi! Kyllä sinä pärjäät.
Seurasin Kaisu tekemisiä, mutta mietin, ettei pelkkä hoito riitä. Pitää vielä rakastaa. Miten se käy?
Aleksi opetti sen taidon. En enää vain palaa koulusta, vaan lennän! Joku odottaa. Ja kun Aleksi hymyili ensimmäisen kerran minulle, eikä mummolle, tiesin kaiken muuttuneen Ensimmäinen sana oli nimeni.
Aija! huusi pullea poika ja kipitti illalla portille vastaan.
Tässä minä olen! Tule tänne!
Lämpimät kädet kietoutuivat kaulaani ja sulin, suukottaen veljen likaisia poskia.
Missä taas kuljit? Miksi naama on noin likainen? Mennäänpä pesulle!
Aleksi suostui kaikkeen kanssani, jopa pesuun. Mummo nauroi, kun jahtasin vikkelää poikaa:
Käärme! Oletpas sinä käärme! Ota kiinni muuten kolhii itsensä!
Arjessa unohtui kokonaan kirje, jonka isälle kirjoitin. Vastausta ei kuulunut, joten ajattelin sen ehkä tarkoittavan, etten ollut isälle tärkeä.
Pieni pettymys vielä jyskytti hetken, mutta hävisi pian. Ajatukseni veivät Aleksi.
Mummo puhui opinnoista, mutta minä pysyin kannassani.
Mummu, tiedäthän ettei onnistu! Jos pääsen opiskelemaan, joudun muuttamaan ehtisitte sie kahdestaan täällä? Ei, sitä ei voi.
Mummo yritti suostutella, minä suutuin. Löytyi töitä kyllä kylällä: tilalla, kaupallekin Kaisu otti jos halusin.
Mummo ei antanut periksi.
Aila! Sinä ymmärrät väärin! Äitisikin pilasi elämänsä näin, ja sinäkin! Yritän vain sinun parhaaksesi!
Mummu, ymmärrän kyllä, mutta ei ylipuhumista! On tärkeämpiäkin kuin koulu!
Tähän meidän kiistamme keskelle ilmaantuikin se, jonka tulemista en ollut enää odottanut.
Tulimme Aleksin kanssa Kaisulta. Aleksi vähän kiukutteli väsymystä, mutta laahusti perässäni, tiesi että kanssani oli turha kierrellä piti totella. Portilla hän veti hameen helmasta:
Aija! Kanna minua!
Nauruin ja otin syliin.
Työnsin portin auki, otin pari askelta pihapolkua, ja pysähdyin. Kuistilla hääräsi outo mies. Hän seisoi jakkaralla ja viritteli kattolamppua, joka ei ollut palanut vuosikausiin.
No niin, johan se syttyi! vieras tokaisi ja hyppäsi alas.
Vasta sitten hän huomasi meidät.
Tyttöni
Veikka otti pari askelta, ja halasi sekä minua että Aleksi samassa sykäyksessä.
Rakas lapseni
Näin hänen silmänsä kostuvan.
Anteeksi, tyttöni! En tiennyt mitään sinusta. Tämäkö on poikasi? Veikka viittasi Aleksiin, joka tuijotti vierasta miestä ihmeissään. Uskallatko antaa isoisälle? Tulepas tänne, katsotaan poikaa!
Havahduin vasta nyt, kuka oli edessäni.
Ei tämä minun! Argh mitä puhun! Ei kukaan minun poika! Isä, tämä on Mummun hoitoon ottama. Veljeni, Aleksi
No sepäs selvisi! Veikka halasi Aleksia, joka painautui miehen rinnalle.
Pistelee!
Kai minä ajan partani! Tyttö, mennään sisään. Hyttysiä täällä on kuin villieläimiä, söivät minut kokonaan!
Järvi on läheltä
Muistan sen hyvin
Mummon katseesta näin, että asiat oli sovittu aikuisten kesken. Ei enää ollut syytä mutista.
Mitä väliä, miten asiat ennen olivat? Nyt meidän perheeseen tuli lisää väkeä. Ja se on hyvä asia.
Katsoin, kuinka Aleksi pyöri isän jaloissa ja ymmärsin nyt meidän kodissa on mies. Ja se on hyvä.
Vasta myöhemmin kuulin, ettei kirjeeni ollut hukkunut postissa, vaan päätynyt oikeaan osoitteeseen mutta isä oli muuttanut. Uusi asukas, nuori nainen, näki vaivaa löytääkseen isän ja välittääkseen kirjeen hänelle. Siihen meni kuukausia. Sillä välin kirje odotti Veikkaa, joka oli merillä.
Sain kirjeesi, tyttöni, ja heti tuli kiire kotiin! Ajattelin, että olen yksin maailmassa. Kirjoitin äidillesi monta kertaa, pyysin, että ryhdytään perheeksi.
Mitä äiti?
Kerran vastasi. Sanoi menneensä naimisiin, pyysi ettei enää häiritsisi. Jäin pois. Jos olisin tiennyt tästä, olisin tullut vaikka uiden! Mikä onni, vaikken sitä ansaitse Lähdetkö mukaan? Asun Tampereella isossa valoisassa asunnossa näet Pyhäjärvelle asti! Aamuruskot saa ihmeitä aikaan!
Isä, en voi
Miksi et?
En voi jättää Aleksia enkä mummoa! Ei se käy!
Kuka puhui jättämisestä? Asunto on iso, tilaa kaikille. Sinun pitää opiskella! Mummo hoitaa Aleksia, sinä käyt koulua.
Ja mitä elämiseen? Kyllä mummon kanssa juuri ja juuri pärjäämme! Aleksin isä ei auta mitään, vaikka lupasi. Ei ole nähty yli vuoteen. Kävi kerran, viipyi hetken. Ei kuulemma ehdi.
Tyttö, haluatko loukata? Mies minäkin olen! Ruokin kaksi naista ja yhden pojan älä epäile! Pakkaa vain! Mummo on jo suostunut. Odotettiin vain sinun suostumustasi. Nyt se on sanottu, eikö?
On se, isä
Ja halasin isää, kiittäen sitä hetkeä kun päätin kirjoittaa. Lähden pian mukaan, sinne, missä järvi on lähellä ja koti viimeinkin täysi.
Vaikka elämässäni myrskyjä riittää, tiedän nyt; minulla on satama. Sinne saan palata aina. Siellä on rauha, lämpö, ja mummon kaalipiirakoiden tuoksu, joita en koskaan opi leipomaan vaikka yrittäisin.
Ja siellä odottaa se kiiltäväpää poika, joka jo varhaismurrosiässäkin jyrähtää:
Moi! Isä sanoi että tulet käymään! Aila, olen kaivannut vuosia!
Niin minäkin niin minäkinIstun rantakivellä, jalat vedessä ja tunnen tuulen, joka päivä päivältä muuttuu lempeämmäksi. Takana talo, jonka ikkunoista heijastuu ilta-aurinko; sisällä mummo ja Aleksi jo asettelevat pöytään iltapalaa. Keittiöstä kantautuu mummon hyräily tuttu, kodikas, uusiin säveliin sekoitettuna.
Viereeni istahtaa isä. Hän katsoo järvelle, hiljaisena, ja lehauttaa paidankaulusta kuin merimies konsanaan.
Tiedätkö, Aila, meri on suuri, mutta järvi kantaa helpommin kotiin.
Naurahtan, ja huomaan, ettei se enää satuta. Enää en kanna vihaa sydämessäni. Se kaikki, minkä eilinen antoi raivo, ikävä, salatut sanat ne huuhtoutuvat hiljalleen pois. Isä on tässä, mummo on täällä, veli nauraa pihalla. On niin paljon, mikä vielä on aivan alkua.
Minulla on sinulle jotain, isä sanoo. Ojennat pienen, käpristyneen paperilapun, kirjeen jonka vuosia sitten kirjoitin. Hämmennys, hellyys ja nauru nousevat yhtä aikaa.
Löysin sen vihdoin. Luin kymmeniä kertoja. Kiitos, että kirjoitit.
En sano mitään. Tiedän, että kaikki tarpeelliset sanat on jo kirjoitettu ja luettu.
Ilmassa on rauha. Vielä äsken niin repaleinen elämä tuntuu nyt yhtenäiseltä: kuin vanha villapaita, jonka langat on viimein solmittu ja korjattu.
Nousen. Tiedän, että mummon kaalipiirakat palavat, jos viivyn kauemmin. Juoksen portaille ja vilkaisen taakseni. Isä seuraa hitaammin, Aleksin pieni käsi nousee tervehdykseen.
Sisällä on lämmin. On vielä paljon, mitä pitää selvittää ja rakentaa, mutta juuri nyt saan olla kotona, omassa perheessäni, ilman ainuttakaan salaisuutta.
Ja ensimmäistä kertaa muistan hymyillä, silmieni kautta, jotka ovat yhtä siniset kuin meri ja yhtä rauhalliset kuin tämä järvi.
