Luottamuksen särö
Tuula-Liisa, oletko kotona? Täällä on minä, Kirsi kolmannesta! Toimin sulle vähän karjalanpiirakoita, lämpimiä, ja olisi tässä yksi juttu Avaatko oven?
Jäin hetkeksi seisomaan ikkunan ääreen teekuppi kädessäni, joka oli jäähtynyt jo tunti sitten. Ulkona harmaa marraskuinen sisäpiha näytti kolealta, tuuli pyöritti keltaisia lehtiä, harvat ohikulkijat kiirehtivät toppatakeissaan. Yksinäisyys oli tullut jo melkein ystäväksi kellon tikitys, jääkaapin hurina ja parketin narina askeleiden alla olivat ainoita ääniä. Kukaan ei enää koputtanut ovelle.
Tuula-Liisa, näen kyllä valon! Älä nyt juksaa, olen hyvällä asialla!
Kirsin ääni oven takaa oli niin tuttu: rempseä, ystävällinen, sellainen joka ei ota kieltäytymistä vastaan. Laitoin kupin ikkunalaudalle ja kuljin rauhallisesti eteiseen. Katsoin ovisilmästä. Kirsi seisoi käytävässä muovikassi kädessä, hymy niin leveä kuin vain voi olla. Hänen kirkkaanpunaiset hiuksensa oli kömmitty pikaisesti ponnarille, oranssi huulipuna sävytti koko olemuksen ja fuksia toppatakki tuikki harmaassa porraskäytävässä.
No et enää linnoittautua sinne Kirsi jatkoi päästä jo sisään, täällä on kylmä!
Avasin oven. Kirsi tuulahti asuntooni kuin kevättuuli, toi mukanaan hajuveden, pakkasen ja vastapaistetun piirakan tuoksun.
Leivoin aamulla piirakoita, ajattelin tuoda osan sulle Kirsi tyrkkäsi kassin käteeni. On riisillä, perunalla, ja vielä lämpimiä. Eihän kukaan pärjää yksin ilman kunnon eväitä. Sinäkin olet laihtunut viime näkemästä!
Kiitos, Kirsi, ei olisi tarvinnut…
Turha sinua on kiittää. Mitenpä tässä itselle säästäisi, kun naapurille voi jakaa. Minä olen se, joka pitää huolta ihmisistä, sellainen vaan olen. Syö nyt hyvällä ruokahalulla ja keitä oikein vahvaa teetä olet niin kalpea.
Kirsi tassutteli keittiöön kuin omalleen, napsautti vedenkeittimen päälle, haki kaapista kaksi mukia. Jäin ovensuuhun seisomaan, edelleen piirakoiden kanssa, epätodellinen olo. Olen ollut yksin niin kauan, että toisen ihmisen läsnäolo tuntui melkein hyökkäykseltä.
Istu alas, istu vaan Kirsi ilmoitti. Nyt juodaan teetä, jutellaan. Tiedän niin hyvin miltä tämä tuntuu. Mies pois, lapset maailmalla, elämä muuttuu sumuksi. Minun tätini meni ihan sekaisin kun jäi yksin, kun setä Timo kuoli.
Tartuin keittiön tuoliin. Piirakat todella tuoksuivat hyvältä. En ollut pitkään aikaan laittanut ruokaa vain itselleni, yleensä hain kaupasta jotakin valmista, lämmitin mikrossa ja söin ilman makuaistia.
Älä luule että yritän tunkea asioillesi Kirsi kaatoi teetä itseensä ja pisti neljä lusikallista sokeria. Olen vaan sellainen, että en kestä katsoa vierestä kun toinen kärsii. Mies aina sanoo, että “Kirsi, mene jo terapiaan, jos kaikki pitää pelastaa”. Mutta semmoinen minä olen.
Hän puhui tauotta, vilkkaasti, nauraen. Kuuntelin. Joku osa minusta sulaa. Koska viimeksi olen jutellut näin vapaasti pöydän ääressä? Poikani Lauri soittaa kerran viikossa, puheliat ovat muodollisia: Mitä kuuluu, äiti? Hyvin, kiitos. Oletko syönyt? Olen. Tarvitsetko rahaa? En, kiitos. Hyvää yötä, soita myöhemmin. Seitsemän päivää hiljaisuutta.
Sinua pitänyt pyytää mukaan jo aiemmin, Tuula-Liisa, Kirsi siirtyi lähemmäs, katsettansa ystävällinen, lähes sukulaismainen. Meillä on tapana istua joskus “Postikahvilassa” tuolla kulman takana, tullaan vain vaihtamaan kuulumisia. Tule joskus mukaan, virkistyisit!
En tiedä, Kirsi… Minä en oikein…
Pakkohan sinun on tulla! Tulen hakemaan, et pääse livistämään. Ei täällä voi neljän seinän sisään jäädä, tiedän! Yksinäisyys on kaikkien vaivojen alku.
Nyökkäsin, vaikken osannut kieltäytyäkään. Kirsi joi teen loppuun, kävi katsellen keittiötä.
Kylläpä täällä on kaunista! Ja tuo astiastokin hän tutki vitriiniä, missä seisoi valkoinen kahvikalusto, kullatulla reunuksella. Onko tämä antiikkia?
Se oli Eeron lahja, kuiskasin. Hääpäivänä, kolmekymmentä vuotta yhdessä.
Huikeaa! Varo sitä kuin silmäterääsi. Nyt minun pitää mennä, asioita on vielä. Syö piirakoita, älä arastele. Huomenna nähdään, kello kolmeksi, eikö niin?
Hän hävisi yhtä nopeasti kuin tuli. Jäin istumaan keittiöön, katsoin piirakkakassia, mukien reunoille jäänyttä huulipunaa. Hiljaisuus oli taas täällä, mutta se tuntui erilaiselta. Ei enää ihan yhtä tyhjältä.
***
Siitä se lähti. Kirsi alkoi käydä joka päivä, keksien aina syyn. Sokeri loppui, tarvitsi neuvoa, muuten vaan vaihtamaan kuulumisia. Hän houkutteli minut mukaan kauppareissuille, kahvilaan, jossa tapasi kaksi muuta naista: äänekkäitä ja suoria, joille mikään ei ollut tabu. He nauroivat asioille, joille en olisi koskaan nauranut. Sanavalinnatkin olivat toista maailmaa. Mutta kun Kirsi otti minua käsikynkästä, esitteli “Tuula-Liisa, minun ystävä, opettaja, oikea lady, tunsin jopa ylpeyttä.
Totuin. Aloin odottaa Kirsiä, valmistautua tapaamisiin, heräsin pikku hiljaa eloon. Eihän tämä enää ollut sitä, mihin olin tottunut Eeron eläessä: teatteri-iltoja, filharmoniaa, ystäväpariskuntia kylässä. Se maailma meni Eeron mukana; ystävät muuttivat, sairastuivat, osa kuoli. Jäljelle jäi halpa kahvila, muovimukit, tyhjänpäiväinen puhe. Mutta se oli silti parempaa kuin yksinäisyys.
Tuula-Liisa, sinulla oli viimeksi niin kaunis rintaneula. Voinko nähdä sen uudestaan? Kirsi pyysi yhtenä iltana piirakoiden kanssa. Se on kai meripihkaa?
On, myönsin. Äitini peruja.
Voi miten ihana! Mahdatko antaa sen hetkeksi minulle? Veisin näyttämään tyttärelle. Anna-Kaisalla on valmistujaiset, haluaisi jotain vintagea päälleen. Lainaisin vain, tuon heti takaisin!
Empuessani näin Kirsin kasvoilla vilpittömän, kiitollisen toiveen. Hänen silmissään oli lapsen odotus. Olin nolo kieltäytymään.
No saat lainata. Mutta varovasti.
Tietysti, kiitos tuhannesti! Olet enkeli!
Viikko kului. Rintaneula ei palannut. Kun varovasti muistutin, Kirsi selitti: “Anna-Kaisa vielä kokeilee sitä, oli niin ihastunut! Palaan kohta.” Toinen viikko. Sitten hän totesi, että tytär oli kadottanut korun, mutta löytää sen varmasti.
Valvoin öisin syyttäen itseäni sinisilmäisyydestä. Kerran yritin ottaa puheeksi aiheen vakavammin, mutta Kirsi loukkaantui aidosti:
Epäiletkö minua? Minua, joka auttoi sinut takaisin elämään, kävi joka päivä kiittämätöntä! Jos et luota minuun, ehkä parempi ettemme enää näe!
Ei, ei Kirsi, en tarkoittanut Vain että se on minulle tärkeä.
Ymmärrän, kyl se löytyy. Älä huoli.
Yritin olla huolehtimatta. Kirsi toi taas piirakoita, pyysi kävelylle. Sitten alkoi pyyntöjä rahasta.
Tuula-Liisa, onkohan sinulla muutama satanen lainata eläkkeeseen asti? Poika sairastui, täytyy hakea lääkkeitä, minä takaisin heti palkan jälkeen!
Annoin. Kirsi oli ainoa ystäväni, melkein kuin sisar jo. Viisisataa, tuhat euroa. Rahat eivät palanneet, ja kun kysyin, Kirsi loukkaantui uudestaan:
Pitääkö meidän senttejä laskea, vaikka ystäviä ollaan? Ottaisin vaikka sydämeni puolestasi, mutta sinä kyselet pennosista!
***
Lauri soitti keskiviikkoiltana. Olin jo yöpaidassa ja tuijotin telkkaria varjojen alla, ohjelma mökkeilyn remonteista. En kuunnellut sisältöä, vain liikkuvat kuvat riittivät.
Hei äiti, Laurin ääni oli väsynyt. Mitä kuuluu?
Hyvää, poika. Entä sinulle?
Työt painaa, mutta muuten normaalisti. Kuule, varauduin kysymään Lähtisitkö viikonlopuksi meille? Marianne kaipaa sinun lohisoppaa, lapset ovat ikävöineet.
Ei taida onnistua, Lauri Olen kiinni.
Kiinni missä? Sinähän olet kotona.
En pelkkää kotihiirtä ole! On ystäviä, kahvitteluja, kaupparetkiä. Älä kuvittele, että olisin yksinäinen.
Ystävä? Kuka?
Kirsi kolmannesta. Ihana ihminen, huolehtii minusta enemmän kuin kukaan.
Hetken Lauri oli hiljaa. Kuulin, kuinka hän veti syvään henkeä.
Hyvä että sinulla on seuraa. Pidä silti huolta itsestäsi ja tavaroistasi. Ei kaikki ole sellaisia ketä luulet.
Mitä sinä tarkoitat? Kirsi on lähes sisko! Ei ole oikein, että arvostelet kun et tunnekaan.
En arvostele, äiti. Ole vain varovainen. Hyvää yötä.
Laitoin puhelimen pois, pettymys ja ärtymys syveni: pojanikin epäilee, eivät kestä että olen saanut muuta seuraa kuin he.
Seuraavana päivänä Kirsi ehdotti jotakin uutta.
Tuula-Liisa, muistathan siitä kylpylälomasta, josta puhuin? Katso, keväällä päästään yhdessä Kuopioon! Kaksi viikkoa, kaikki hoidot ja hyvä olo. Olen jo säästänyt puolet, laitetaan varaus yhdessä.
En ollut käynyt missään Eeron kuoleman jälkeen. Koko ajatus loman mahdollisuudesta tuntui yhtä aikaa stressaavalta ja houkuttelevalta.
Mutta onko se kallista?
Ei, meille tulee alennuksella, kolme ja puoli tonnia, vähän allekin! Sinulla on eläkettä ja säästöjä kuule, ei tämä ole mikään iso juttu. Kunnon hoidot elämä paranee!
Tuijotin pöytään. Minulla kyllä oli säästöjä, Eeron varat, noin kaksikymmentä tuhatta euroa pankissa. En ollut koskaan koskenut niihin, viimeinen turvallisuuden tuntu. Mutta kylpylä oli hoitoa, eikä yksinöveri.
Hyvä on, kokeillaan.
Kirsin ilo oli suunnaton.
Tiesin että suostut! Mennään huomenna pankkiin, autan kun sinua nuo automaatit pelottaa.
Ja niin me kävelimme seuraavana päivänä pankkiin, josta nostin rahat ja annoin Kirsille.
Vien ne ystävälleni varaukseen saat kuitin myöhemmin.
Kuittia ei kuulunut. Kului viikkoja. Sitten Kirsi aneli lisää.
Tuula-Liisa, saisinko kauniin astiastosi tyttäreni häihin lainaan? Meillä ei ole mitään juhliin? Annan heti takaisin, ja tiskaan!
Se servisi lahja Eerolta. En pystynyt sanomaan mitään.
Kirsi tuo astia
Taas sama juttu Kirsi suuttui. Olen sinua auttanut enemmän kuin kukaan. Olen elämäsi pelastanut!
Seisoin hiljaa, pelkäsin taas jääväni yksin.
Ota se mukaan, kuiskasin.
Kirsi hymyili. Ajattelinkin, että voit luottaa.
***
Kolme viikkoa kului. Marian, Laurin vaimon, puhelu tuli yllättäen.
Hei Tuula-Liisa. Lauri katsoi pankkitiliäsi ja huomasi isomman noston. Käytitkö rahat johonkin erityiseen?
Varustauduin puolustukseen.
Ne ovat minun rahoja.
Totta kai ovat. Mutta kerroitte siitä ystävästä Olethan varovainen. On ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen vanhuksia…
Kiitos huolenpidosta, mutta Kirsi on ollut vain hyväntahtoinen. Hänellä on ollut enemmän aikaa minulle kuin teillä!
Meillä on perhe, asuntolaina, kaksi lasta ja työ. Rakastamme teitä ja yritämme parhaamme
Jos oikeasti välittäisitte, kävisitte useammin. Anteeksi, nyt minulle riittää.
Lopetin puhelun. Tunsin tärinän käsissä ja sydämessä. Olin väärässä. Mutta kipeämpää kuin myöntää lapsille, että he ehkä olivat oikeassa.
Kirsi jatkoi käyntejään, yhä harvemmin.
Voisitko tulla kanssani ostamaan keramiikkasetin? On tarjous, vain kahteenkymmeneentuhanteen, ja saat maksaa osamaksulla, minä sitten palautan
Ei, Kirsi, minulla ei ole enää varaa.
On sinulla! Jää tilille sentään, tai saat osamaksun ilman korkoja!
Ennen kuin ehdin sanoa enempää, Kirsi jo järjesti asiat. Aamulla hän tuli hakemaan ja vein mukaani. Siellä marketin kimalteessa allekirjoitin paperit, laahustimme ulos keramiikkalaatikon kanssa.
Sitten näin Marian. Hän oli juuri tullut kauppaan.
Äiti, mitä teet täällä?
Aina niin suora Maria veti minut syrjään.
Oliko tämä setti sinun nimissä? Sinun osamaksulla?
Kyllä Kirsi lupasi maksaa osan.
Äiti, Kirsi on tunnettu ja varas. Lauri kävi poliisilla. Hän huijaa vanhuksia.
Koko kehoni jäätyi.
Ei, valehtelet! Hän on ystävä!
Syvällä sisälläsi tiedät totuuden, Maria sanoi hiljaa, myönnä se edes itsellesi.
Nämä sanat osuivat kovimmin. Olin tietämättäni tiennyt jo kauan. Mutta se merkitsi, että minua oli huijattu, olin yksin ja narri.
Mene pois, sanoin.
Maria lähti. Palasin Kirsin luo.
Lähdetään.
Paluumatka sujui hiljaa. Kotipihassa Kirsi kysyi:
Sanoiko Maria minusta jotakin pahaa?
Sanoi.
Uskotko häntä?
En, sanoin. Valehdellen.
Minä en petä ystävää. Kaikki asiat hoidan kuntoon. Sinä uskot, vai mitä?
Tuijotin hänen silmiinsä. Halusin niin kovasti uskoa. Halusin ystävyyttä enemmän kuin totuutta.
Uskon.
Kirsi halasi, haisten halvalle hajuvedelle ja tupakalle.
Niin pitääkin! Ystävät ovat aarteita.
***
Kaksi viikkoa. En avannut Laurin tai Marian soittoja. Kirsi tuli harvemmin, kiireisemmän oloisena. Syytti tytön häitä. Sanoi tuovansa astiaston pian, mutta ei tuonut.
En saanut nukuttua kunnolla. Veri painoi, päätä särki. Usein istuin keittiössä, tuijotin tuttua tyhjyyttä. Ylpeys esti soittamasta lapsilleni.
Lauantaiaamuna oven takaa kuului koputus. Lauri ja Maria, ruokakassien kanssa.
Hei äiti, Lauri yritti hymyillä meillä oli huoli, kun et vastannut.
Olen sanonut, että pärjään.
Keitetään yhdessä keitto, syödään rauhassa, Maria laittoi perunat kiehumaan.
En pystynyt enää työntämään heitä pois. Istuuduin.
Onko Kirsi palauttanut mitään? Marianen kysymys oli pehmeä.
Ei vielä, mutta hän lupaa koko ajan…
Äiti, Lauri oli tiukka. Kävin poliisilla. Kirsi on huijari. Hän on tehnyt tätä ennenkin.
Ei voi olla oma ääni horjui.
Äiti, olet fiksu. Tiedätkö, että hän käyttää sinua? Emme ole pahoja, vaikka emme ole joka päivä täällä. Eikö sinusta tunnu oudolta, että olet antanut niin paljon vieraalle?
Mutta hän on ainoa, joka välittää!
Ei ole, äiti, Lauri sanoi. Me rakastetaan sinua, vaikka elämä on kiireistä. Mutta nyt annat kaiken jollekin huijarille.
Lähtekää.
Äiti…
Nyt! Mennkää!
He lähtivät. Itkin lattialla. Tiesin he ovat oikeassa. Mutta myöntäminen tuntui sietämättömältä.
Kolme päivää hiljaisuutta, sitten Kirsi tuli taas.
Moi, käytkö avaamassa oven. Astiasi on tuotu!
En avannut. Hän koputti, huusi, häväisi minut koko rappuun: “Ei sua kukaan tarvitse muu kuin minä!” Sitten portaat kumahtivat tyhjyyttään.
Menin vitriinille. Sen, missä astiastoni oli. Nyt siellä oli vain tyhjä pölyinen paikka. Istuin pöydän ääreen, itkin. En edes Eeron kuoleman jälkeen ollut näin rikki.
***
Seuraavana aamuna sunnuntai taas ovikello soi. Avattuani näin Kirsin. Hän viskasi pahvisen laatikon sisään.
Pidä romusi! Älä enää ikinä pyydä minulta mitään.
Huusin hänen peräänsä, mutta hän katosi. Avattuani laatikon näin, että astiastoni oli rikki. Lähes kaikki kupit särkynyt, kultareunat lohjenneet.
Otin käsiini yhden puolikkaan. Käsiin jäi kevyt, hauras kappale elämästäni.
Soitin Laurille.
Äiti? Onko kaikki hyvin?
Tulethan, Lauri? Tarvitsen sinua.
Tietenkin, olemme tunnin päästä.
Kun tulivat, Maria halasi. Itkin jälleen, tällä kertaa lohdutuksesta.
Anteeksi, Lauri, anteeksi Maria.
Ei sinun tarvitse, Lauri rauhoitti. Teemme ilmoituksen, jos haluat.
Ei tarvitse. En halua enää mitään häneltä.
Maria katsoi rikkinäistä kuppia.
Tämän voi liimata, hän sanoi.
Katsoin kupin halkeamaa. Ehkä voikin.
Kolmistaan keitimme teetä. Maria teki keiton, kertoivat arjestaan. Tunsin elämän hiipivän takaisin. Hitaasti, häpeän ja surun läpi.
Ei tämä korjaantunut hetkessä. Mutta kun Lauri ehdotti muuttoa heidän luokseen, lupasin harkita.
Kun jäin yksin illalla, otin liiman ja yritin liimata kupin. Kädet tärisivät, mutta yritin. Puhelin soi, Lauri.
Äiti, pärjäätkö? Tulemme huomenna.
Tuijotin liimattua, särön peittämää kuppia. Se oli ehjä. Melkein. Niin kuin minäkin.
Hyvä on, sanoin hiljaa. Yritän.
