Tänään tuntuu hyvältä kirjoittaa ylös, mitä eilen tapahtui, sillä yhä mietin sitä, miten helposti ihmiset arvioivat toisensa ulkoasun perusteella, unohtaen kaiken inhimillisyyden.
Eilen oli suuri hyväntekeväisyysilta Helsingissä, Presidentinlinnan naapurissa sijaitsevassa arvokkaassa hotellissa. Kristallikruunut loistivat, ja suomalaiset yrityselämän huiput juhlivat kilistellen laseja ja keskustellen hiljaisella äänellä. Ninni, kultaisen mekon loistossa ja viimeisen päälle laittautuneena, seisoi puolisoineen Severin vieressä. He nauroivat ja antoivat epäileviä katseita vieraille. Tunnelma oli hieman kuin kevyt, mutta pinnallinen jää.
Sitten ovesta asteli nuori nainen, jonka nimeksi selvisi Heljä. Hänen vanha, hiekanvärinen villakangastakkinsa oli jo nähnyt parempia vuosia, ja jalassa oli matalat, tavalliset kengät. Ninni ei peitellyt halveksivaa ilmettään. Hän mittaili Heljän asua ylhäältä alas silmät viipyivät erityisen pitkään kuluneilla kengillä.
Severi kumartui kuiskaamaan niin, että muutkin varmasti kuulivat:
“Taisi siivoojat tänään eksyä väärälle ovelle?”
Ninni käveli askelen lähemmäs ja totesi ivallisesti:
“Rakas, soppatykki on ihan tuolla parin korttelin päässä. Et oikein sovi illallisen tunnelmaan.”
Heljä ei kuitenkaan väistänyt, vaan katsoi vakaana suoraan Ninniä silmiin. Hänen hiljaisuutensa tuntui voimakkaammalta kuin kenenkään muun puhe. Tilanne pysähtyi.
Silloin paikalle asteli harmaantunut, arvokkaasti pukeutunut herra Matti, tämän tilaisuuden järjestävän säätiön johtaja. Hän ohitti Ninnin ja Severin, jotka jo ryhdistäytyivät hymyilemään ja tervehtimään. Mutta Matti pysähtyikin Heljän kohdalle, kumarsi syvään ja sanoi kunnioittavasti:
“Rouva Aalto, anteeksi, yksityislentokone saapuikin etuajassa. Omistussopimus yrityskaupasta on valmiina allekirjoitettavaksi.”
Ninnin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hänen kätensä irrottivat viinilasista, joka putosi marmorilattialle kristallin kilahtaessa rikki.
Heljä otti rauhallisesti kynän assistentilta, eikä riisunut takkiaankaan, vaan allekirjoitti paperit varmoin ottein.
Hän kääntyi hiljaa Ninnin puoleen ja totesi kirkkaalla, kylmällä äänellä:
“Muuten, Ninni, tämä ei ole enää sinun juhlasi. Ostin juuri tämän rakennuksen ja yrityksen, jonka omistaa miehesi. Eikä sinun ‘estetiikkasi’ kuulu enää minun suunnitelmiini. Turvamiehet, voisitteko ystävällisesti saattaa nämä henkilöt ulos.”
Severi ja Ninni jäivät järkytyksestä sanattomiksi, kun vartijat taluttivat heidät pois salista.
Jälleen muistutus siitä, että vanhan takin ja arjen vaatimattomuuden alla voi piillä se voima, joka muuttaa kaiken.
Tiedän nyt omakohtaisesti: koskaan ei pidä arvioida ihmistä vain ulkoasun perusteella.
Oletko sinä kokenut samanlaista ylimielisyyttä? Millaisia muistoja se on jättänyt?
