Kaikki alkoi aivan tavallisella kesäloman suunnittelulla. Me, minä ja vaimoni, luotettava farmarimme, reitti yli tuhannen kilometrin päähän ja ihana vapauden tunne. Olemme aina arvostaneet autolomailua: saat itse määrittää tahdin, pysähdellä missä huvittaa ja poiketa syrjäreiteille hetken mielijohteesta. Ei aikatauluja, ei junavaunun seinän takana itkeviä lapsia, ei peruttuja lentoja.
Tällä kertaa kuitenkin teimme ratkaisevan virheen lipsautimme suunnitelmistamme väärään seuraan.
Eräässä illanvietossa, jossa oli sekalainen seurue koolla, minä menin vahingossa mainitsemaan, että lähdemme parin viikon päästä etelään vieläpä omalla autolla.
Ai jaa! Milloin tarkalleen? innostui pariskunta pöydän toisella puolella.
Se olivat Mikko ja Sirja. Emme olleet kovin läheisiä, enemmänkin satunnaisia tuttuja yhteisistä piireistä.
Viidestoista päivä olisi tarkoitus startata, vastasin, aavistamatta mitään.
Noin hyvään saumaan! Mikko suorastaan kirkastui. Meidän loma alkaa kuudestoista. Oltiin jo katselemassa junalippuja, mutta eihän mitään kunnon paikkoja enää ollut vain ne yläpunkat oven suussa jäljellä. Hei, otattehan meidät mukaan? Bensat puoliksi, matka sujuu mukavamminkin, me ollaan helppoa seuraa.
Katsoin vaimoani hänen katseensa oli viiltävä ei. Yritin selittää, että autossa on jo tilaa nipinnapin, rekattiin mennä hissukseen ja pysähdellään usein.
Älä nyt, meillä on vain yksi matkalaukku kahdelle! sinnitteli Mikko. Ja bensakulut puolittuu, helppoa kuin heinänteko. Ettehän jätä meitä pulaan?
Lopulta suostuimme. Säästö kuulosti houkuttelevalta ja suoraan päin naamaa kieltäytyminen tuntui hankalalta. Niiden kahden viikon aikana keräsimme tästä hinnan.
“Hyvästä sydämestä saa joskus vain vaivaa”
Sovimme tapaamisen meidän talon edessä viideltä aamulla. Olimme ajoissa, auton tavaratila järjestyksessä: meidän laukut, vesipullot, retkihuovat, työkalut. Mikko ja Sirja myöhästyivät lähes neljäkymmentä minuuttia.
Taksin kanssa tuli ongelmia, Sirja tokaisi anteeksipyytelemättä perässään perässä valtava laukku, jonka rinnalla meidän kassit näyttivät kukkaroilta, sekä useampi pussi “matkaevästä”.
Sovittiinhan me, että otatte kevyesti, tuhahdin.
No mutta tyttö haluaa vaihdella vaatteita, nauroi Mikko.
Siinä sitten pelattiin autossa matkatavaroiden tetris, että kaikki mahtuisi. Ja tiesin jo silloin, ettei tästä hyvää seuraa tule.
Tunnin päästä hermot alkoivat kiristyä. Sirjalla tuli kuuma ilmastointi täysille. Kymmenen minuutin päästä Mikolla oli vilu. Minun soittolistat eivät kelvanneet. Taukoja pyydettiin jatkuvasti: vessaan, kahville, jalkoja oikomaan, savulle.
Kaikki omat suunnitelmat matkasta rytisivät kasaan. Tiukasti suunniteltu reitti, jolla välttää ruuhkat, meni ohi meistä tuli bussi.
Todellinen huipennus tapahtui huoltoasemalla.
Tankkasin täyden tankin, maksoin 200 euroa, ja kävelin takaisin autolle. Mikko nautti hot dogiaan.
No, laitetaan kustannukset kasaan? ehdotin.
Jätetään loppuun, lasketaan kaikki kerralla, ettei tarvitse pikku summista jahkailla, Mikko huitaisi välinpitämättömänä.
Se sapetti, mutta vaimoni kuiskasi: “Anna olla, kyllä ne perillä maksavat.” Niinpä nielin ärtymykseni. Myös tiemaksut jätin hoitamatta heidän osuudellaan eivät edes kysyneet summaa.
Koko matkan ajan he söivät omia eväitään, murut lentelivät penkeille. Kehoituksiini pitää siisteyttä vastattiin vain virnistyksin:
Auto se vain on, imuroit sitten kotona!
Perillä olimme yöllä uupuneina enemmän seurasta kuin ajomatkasta.
Teihinhän me vain liityttiin
Aamulla, hyvin nukuttuamme, nähtiin aamupalalla majapaikan yhteiskeittiössä. Otin esiin vihon, johon olin kirjannut kaikki kulut.
Eli, sanoin tyynesti. Bensa yhteensä 800 euroa. Tiemaksut 50 euroa. Yhteensä 850. Jaetaan puoliksi, teidän osuus on 425 euroa.
Mikko meinasi tukehtua kahviinsa ja Sirjan silmät laajenivat.
Mitä… oikeasti neljäsataa? Sirja sanoi epäuskoisena.
Juuri niin, vastasin. Näin sovimme.
Mikko laski kahvimukin ja totesi:
Ethän sä olisit mennyt ilman meitäkin sinne? Bensat olisit joka tapauksessa polttanut. Me vain istuttiin mukana.
Hei, me sovittiin pelisäännöt etukäteen. Mulla oli teidän vuoksi ylimääräiset kamat ja pysähdykset, pitäähän sitä vähän huomioida, korotin ääntäni.
Mitkä muka vaivat? Saatiinhan me porukalla aikaa kulumaan! Luultiin, että hoidellaan tämä kaverimeiningillä. Olisit sanonut, niin oltaisiin otettu matkahuolto, Sirja puuskahti.
Toinen kuski olisi varmaan jättänyt teidät huoltsikan pihalle murusta ja valituksesta, vaimoni tokaisi.
Me voidaan antaa jokin pieni, vaikka sata euroa, ihan symbolisesti. Mutta ettehän voi puolikkaasta reitistä rahastaa, Mikko tiivisti.
Nousin seisomaan.
Ei tarvitse maksaa mitään. Laskekaa, että tarjoilin teille kyydin. Mutta takaisin pääsette omillanne.
Mitä ihmettä!? Mikko pomppasi pystyyn. Eihän meillä ole paluulippuja! Mehän sovittiin meno-paluumatkasta!
Sovittiin vain molemminpuolisesta kustannusten jaosta. Te ette pitäneet sopimuksesta kiinni. Hyvää loman jatkoa!
Loma erillään kotiin omassa rauhassa
Seuraavat kymmenen päivää välteltiin toisiamme, vaikka asuttiin samassa kylässä. Pari kertaa rannalla, mutta he käänsivät selkänsä.
Matkan aattona Mikko laittoi viestin: “No hyvä on, annetaan kolme sataa kummastakin suunnasta. Mennäänkö kuitenkin yhdessä? Sirjalle tulee matkapahoinvointia bussissa.”
Jätin vastaamatta.
Pakkasimme kaikessa rauhassa, tarkistimme öljyt ja suuntasimme kohti kotia auringonnousun aikaan. Paluumatka oli ihanaa: oma soittolista, pysähdykset kun huvitti ja hiljaisuus.
Myöhemmin minulle selvisi yhteisten tuttujen kautta, miten huonossa valossa meistä puhuttiin. Nähtävästi olin “jättänyt ystävät” pulaan vieraan paikkakunnan armoille muutaman satasen vuoksi, ja Mikko ja Sirja olivat käyttäneet paljon rahaa ja aikaa päästäkseen kotiin ja jaksoivat valittaa asiasta kaikille.
Mutta tästä opimme. Kun joku nyt ujosti kysyy: “Ai te ajelette viikonloppuna maalle, pääsisiköhän kyytiin?”, vastaan aina rauhallisesti mutta varmasti: “Valitettavasti me matkustamme mieluiten kahdestaan.”
