Kun minä ja mieheni olimme köyhiä, anoppini osti turkin ja uuden television – ja eli kuin kuningatar. Mutta vuosia myöhemmin elämä kääntyi yllättäen! Olin 18-vuotias kun tulin raskaaksi. Vanhempani eivät tukeneet minua, heidän mielestään olin liian nuori äidiksi. Mieheni oli juuri lähtenyt armeijaan. Molemmat isoäidit totesivat yksissä tuumin: – Lapsi on sinun ongelmasi. – En halua nyt hoitaa sinun lastasi, sanoi äitini. Anoppini ei edes halunnut puhua kanssani. Muutin asumaan isäni siskon, tätini, luokse. Hän oli silloin 38-vuotias, lapseton ja omistautunut työlleen. Hän ei tuominnut vanhempiani: – Ymmärrän heitä – oli vaikeaa silloin kun synnyit. He tekivät paljon töitä puolestasi. Välillä ei ollut ruokaa. Isäsi purki junavaunuja öisin saadakseen rahaa. – Mutta nyt heillä menee hyvin. Isällä on hyvä palkka ja kaksiot. Äitikin käy töissä. Ja minä saan lapsen. – Eivätköhän he välitä lainkaan? – kysyin tädiltäni. – He haluavat elää vihdoin itselleen. Älä tuomitse. Kyllä heidän mielensä vielä muuttuu. En saanut tukea kotoa. Pakkasin tavarani ja muutin tädilleni. Kun mieheni palasi armeijasta, poikamme oli puolitoistavuotias. Tänä aikana anoppini ei käynyt lapsenlapsensa luona kertaakaan. Vanhempani kävivät vain kahdesti. Mieheni työskenteli autonasentajana ja yritti samalla jatkaa opintojaan, huonolla menestyksellä. Jatkoimme asumista tädin luona. Kun poikani aloitti päiväkodin ja sain töitä, täti muutti toiselle puolelle kaupunkia. Me muutimme vuokra-asuntoon. Jonkin ajan päästä mieheni isoäiti kuoli. Anoppini myi isoäidiltään jääneen asunnon, uudisti sen täysin ja osti kaikkea haluamaansa. Mieheni yritti puhua häntä ympäri – hän olisi voinut maksaa asuntoa takaisin osissa, mutta turhaan. – Miksi minun pitäisi uhrata mielenrauhani ja elämäni? Olen halunnut remontoida aina. Teettekö sen puolestani? tokaisi anoppi miehelleni. Viisi vuotta myöhemmin syntyi tyttäremme. Tiesimme tarvitsevamme oman kodin. Mieheni lähti töihin ulkomaille. Asunnon säästäminen ei ollut helppoa. Lapset ja minä jatkoimme vuokralla asumista. Äitini asui kolmiossa yksin – isä erosi hänestä kaksi vuotta aiemmin – mutta sielläkään ei ollut tilaa meille. Anoppilaan ei voinut mennä; siellä remontoitiin aina eikä apua herunut. Mieheni teki töitä ulkomailla. Muutaman vuoden kuluttua saimme oma asunnon – ilman kenenkään apua. Nyt vanhempi poikamme on kahdeksannella luokalla ja tyttäremme toisella. Tiedämme, mitä raha ja säästäminen tarkoittavat. Olemme säästäneet joka sentin. Ongelmamme ovat nyt ohi. Jokaisella on oma auto, joka kesä käymme Suomesta käsin lomalla Itämeren rannalla. Ainoa, jolle olemme kiitollisia, on tätini – autamme häntä aina kun hän pyytää. Vanhempiemme elämä taas on ollut vaikeaa. Äitini sai potkut ja pyysi äskettäin apua, mutta kieltäydyin. Anopilla on sama tilanne. Hän jäi eläkkeelle mutta ei halua elää vaatimattomasti – ja on tuhlannut iät ajat asuntonsa rahat. Mieheni kieltäytyi auttamasta. Kehotti myymään ison, remontoidun asunnon ja ostamaan yksiön. Me emme ole enää kenellekään mitään velkaa. Kohtelemme lapsiamme eri tavalla kuin omat vanhempamme meitä. Autamme heitä aina kun voimme – ja uskon, että myös he auttavat meitä aikanaan.

Kun mieheni ja minä elimme köyhyydessä, anoppini osti itselleen turkin, uuden television ja kulki ympäri kotiaan kuin kuningatar.

Vuosien jälkeen hän kuitenkin palasi kuvioihin outona sieluna!

Olin vasta kahdeksantoistavuotias, kun tulin raskaaksi. Vanhempani eivät tarjonneet minulle tukeaan he ajattelivat, että lapsi oli liian varhain. Mieheni oli juuri määrätty armeijaan. Molemmat isoäidit lausuivat painavin äänen:

Lapsi on sinun murheesi.

En jaksa nyt hoitaa sinun lastasi, sanoi äitini minulle.

Anoppini puolestaan ei halunnut puhua kanssani sanaakaan.

Niinpä muutin isäni siskon, tätini Eevan luokse.

Eeva oli silloin kolmekymmentäkahdeksan, lapseton ja uppoutunut työhönsä maailmassa, joka muistutti epäselvää sumua. Hän ei tuominnut isääni tai äitiäni.

Kyllä minä ymmärrän heitä, sanoi Eeva ja tuijotti ulos sumuiseen Helsingin yöhön. Ei ollut helppoa silloin, kun synnyit. Vanhempasi tekivät kovasti töitä sinun puolestasi. Isäsi purki öisin tavarajunia satamassa saadakseen edes muutaman markan. Välillä ruokakaan ei riittänyt.

Mutta nyt heillä menee hyvin. Isälläsi on hyvä palkka ja kahden huoneen asunto Kalliossa. Äitisi on töissä. Minä odotan lasta.

Eikö heitä todella liikuta tilanne yhtään? kysyin Eevalta.

He haluavat nyt ajatella itseään, siinä kaikki. Ei heitä pitäisi tästä liikaa syyttää kyllä mieli vielä muuttuu.

En saanut vanhemmiltani minkäänlaista tukea. Keräsin kamppeeni ja asetuin asustamaan Eevan kanssa.

Kun mieheni palasi intistä, poikamme oli jo puolitoistavuotias. Hänen poissaollessaan ei anoppini koskaan käynyt katsomassa poikaansa, eikä omatkaan vanhempani tulleet kahdesti enempää.

Mieheni pestautui automekaanikoksi ja tahtoi viimeistellä opintonsa turhaa toivoa. Asuimme edelleen Eevan kanssa. Kun poikani aloitti päiväkodin ja löysin työtä, Eeva joutui muuttamaan toiseen kaupunginosaan. Näin löysimme itsemme vuokra-asunnosta.

Sitten, jossain syvän lumen ja ruskeiden ikkunoiden välissä, mieheni isoäiti kuoli.

Anoppini myi tämän asunnon, remppasi mielensä mukaan ja osti kaiken, mistä oli haaveillut turkistaan lähtien. Mieheni yritti enää hillitellä: ehdotti kuukausisumman maksamista, jotta asunto säilyisi suvussa. Turhaan.

Miksi minun pitäisi uhrata haaveeni ja elämäni? Olen odottanut remonttia jo vuosia. Teetkö sinä sen puolestani? sihisi anoppi hänelle.

Viisi vuotta vierähti, kunnes tytär syntyi Sini aloitti elämänsä lumisen lauantain hämärässä. Tiesimme tarvitsevamme oman kodin. Mieheni lähti ulkomaille töihin, mutta omistusasunnon säästäminen kesti ja kesti. Jatkoimme asumista vuokralla, lapset ympärillä.

Omasta äidistäni tuli kolmen huoneen asunnon yksinvaltias, kun isäni oli eronnut jo aiemmin. Itselleen ei kuitenkaan löytynyt tilaa tyttärelle ja lapsenlapsille. Anopille muuttaminenkaan ei onnistunut hän jatkoi jatkuvasti remonttejaan, eikä auttanut piirun vertaa.

Mieheni uurasti ulkomailla. Vuosien kuluttua säästimme vihdoin kasaan eurot omaan pikku kotiimme. Kukaan ei auttanut.

Nyt poikani lopettelee kasiluokkaa ja tyttäremme käy tokaluokkaa. Osaamme rahan arvon. Säästimme täsmälleen jokaisen sentin. Nyt kaikki ovat tyytyväisiä, jokaisella oma auto ja joka kesä ajelemme alas Räkäjärvelle lomalle.

Ainoa, kenelle olemme aidosti kiitollisia, on Eeva-täti hän saa soittaa koska vain ja pyytää mitä haluaa.

Vanhemmillamme taas on ollut vaikeuksia. Äiti menetti työpaikkansa ja soitti apua, mutta kieltäydyin.

Anoppikin on nyt samassa veneessä eläkkeellä, mutta ei halua luopua siitä kuningatartunnelmastaan. Hän tuhlasi asuntonsa rahat ja nyt rahat ovat loppu. Mieheni kehotti myymään hulppean remontoidun asunnon ja ostamaan pienen yksiön.

Me emme ole kenellekään mitään velkaa. Kohtelemme omia lapsiamme toisin kuin omat vanhempamme kohtelivat meitä. Autamme aina, kun voimme. Uskon, että myös silloin, kun ikä tuo oman sumuisen syksyn mukanaan, heidän apunsa kantaa meidät eteenpäin kuin jääpuikot Roihuvuoren helmikuisessa puistossa.