Rakkaudesta ilman ehtoja
Tänään olohuoneessa kävellessäni katseeni osui mustaan sukkaan, joka pilkisti sohvan alta. En voinut olla nauramatta ja tokaisin iloisesti ääneen:
Vai tällainen sotkija se sun miehes oikeasti onkin!
Kumarruin, nykäisin sukan esiin ketterästi ja heilautin sitä ilmassa, virnistellen:
Eipä sitä ulospäin uskoisi! Aina niin viimeisen päälle laittautunut ja tip-top ihan kuin olisi otettu suoraan jostain aikakauslehden sivulta!
Sinikka ilmestyi naapurihuoneen oviaukkoon. Hän kuivasi käsiään keittiöpyyhkeeseen ja kohotti kulmiaan yllättyneenä, kun kuuli huudahdukseni.
Mistä sinä sellaista sait päähäsi? hän ihmetteli.
Vastasin vain virneellä ja osoitin syyttävästi sukkaa. Sinikka punastui aavistuksen ja kiirehti selittämään:
Se on Luppo. Meidän pentukissa. Se kantaa vaikka ja mitä pesukorista olohuoneeseen. Vielä niin vauva ettei jaksaisi isompia villapaitoja raahata.
Katseeni kirkastui heti. Luppo! Jo pelkästä nimestä minulle tuli lämmin olo rakastan kissoja yli kaiken.
Ai Luppo! Jaa, se teidän uusi karvapallero siis, hihkaisin. Mutta missä se piileskelee? Ihan kummaa, että olen istunut täällä jo kymmenen minuuttia enkä ole ehtinyt rapsuttaa sitä vilaustakaan.
Sinikka nauroi lempeästi, ilostui selvästi innostuksestani.
Katso tuosta nojatuolista ikkunan vierestä. Siinä patterin kupeessa Luppo nukkuu mieluiten. Mut varo, sillä on todella terävät kynnet eikä se liiemmin välitä vieraista. Jos tarvitset laastaria, apteekkaripakkaus löytyy kylppäristä. Minä haen meille sillä välillä kahvit.
Kävelin hiljaa nojatuolin luo. Siinä, pehmeällä viltillä, Luppo makasi täydellisenä karvakeränä valkoinen, harmailla raidoilla. Sillä oli pienet, melkein läpikuultavat korvat ja häntä, joka värähteli unissaan. Menin varovasti sen viereen ja kuiskasin:
No mutta mitä komistus täällä on ja ojensin käteni niin hiljaa kuin osasin.
Luppo avasi toisen silmänsä, mittaili minua pitkään ja sulki sitten taas. Sormeni tuskin ehtivät osua sen korvan taakse, kun vaalea tassu vilahti ranteeseeni jäi siisti viiru.
Ai! No sehän oli tervehdys! naurahdin, sillä olin jo tottunut kissojen temppuihin.
En voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta silitin pentua hellästi uudelleen, nyt vielä varovaisemmin. Luppo oli hetken liikkumatta ja sitten se alkoi hurista, niin että nojatuoli tärisi.
Kun Sinikka palasi keittiöstä kahvikuppien ja täyden Fazerin konvehtirasian kanssa, rapsuttelin Luppoa onnellisen oloisena. Pieni vaalea vatsakumpu paljastui viimeistään silloin, kun kissa pyörähti selälleen eikä auttanut muu kuin jatkaa rapsutuksia. Sinikka hymyili sitä katsellessaan melkein yhtä leveästi kuin minä.
On se kyllä maailman suloisin, kiljaisin ohuesti ja kutitin Luppoa leuan alta. Kissa venytteli tyytyväisenä. Voisin ottaa tällaisen itsellenikin, Sini. Silloin Satu ei olisi kotona niin yksin.
Voin antaa kissatalon osoitteen, Sinikka tarjoutui. Siellä on vielä vaikka kuinka monta rakastettavaa palleroa uusia koteja vailla.
Minun hymyilin, mutta vähän haikeasti ja rapsutin Luppoa hitaammin. Kissapentu murahti kuin sanoen hei, älä nyt lopeta. Päästin pienen naurun ja jatkoin silittelyä.
Katsos kun olen menossa naimisiin. Epäilen, että Petri ei halua lisää karvakorvia. Hänhän sietää juuri ja juuri Satua, vaikka rakastan sitä kuin perheenjäsentä.
Mikä siinä? Eikö Petri tykkää eläimistä?
Sinikka istahti viereen ja pitelee kuppiaan molemmin käsin, nauttien vastajauhetusta Pauligin kahvista.
Kissan karvoja, kuivatut pelletit joskus kissan laatikon vieressä ja leluja pyörimässä se on se ongelma. Kun Petri haluaa että kaikki on tip-top, ettei nurkissa ole ikinä pölyhiukkastakaan. Hän pitää järjestyksestä, ehkä vähän liiankin kanssa
Sinikan hymy hävisi pikkuhiljaa. Hän sipaisi muistellen ranteensa syrjää ja silmissä vilahti tumma varjo. Katselin häntä huolissani en ollut ennen nähnyt Sinikkaa sellaisena. Hän näytti hetken siltä, kuin muisto olisi kuljettanut hänet jonnekin kauas, pois lämpimästä olohuoneesta ja ystävien keskeltä, jonnekin missä kaikki oli kylmempää.
Sini? minä kysyin varovasti ja nostin Luppon turvallisesti takaisin nojatuoliin. Onko kaikki hyvin?
Sinikka hengitti syvään ja nyökkäsi, muttei hymyillyt enää. Hän hiljeni hetkeksi ja sitten, ehkä rohkaistakseen minuakin, hän alkoi kertoa omaa tarinaansa.
Käytin nuorena paljon hyvää uskoani, hän sanoi hiljaa. Mutta sellaistakin on parempi oppia muiden kokemuksista
***
Olin yhdeksäntoista, kun tapasin Jussin. Hän oli minua yhdeksän vuotta vanhempi, hurmasi rauhallisella olemuksellaan ja huomaavaisuudellaan. Hän toi kukkia, kyseli teen makua mieluummin kuin toi valmiin pussin kaupasta, kuunteli juttuni opparin viimeisestä kappaleesta tarkemmin kuin äiti ikinä. Tuntui ihanalta olla jonkun huomion keskipiste tuntui, ettei kukaan ollut ennen oikeasti ollut kiinnostunut minusta. Olin niin pehmeänä, että menin kihloihin jo kolmen kuukauden kuluttua.
Ei ollut ketään varsinaisesti toppuuttelemassa. Isä perheineen oli toisella puolen Suomea ja soitellaan lähinnä jouluisin. Äiti hän oli sitä mieltä, että aikuinen tytär hoitaa itse asiansa. Hänellä oli omat menonsa ja minä ymmärsin sen hyvin.
Jussi vaikutti täydelliseltä, ainakin ensi kuukausina. Vähän kerrassaan hänen tarkkuutensa muuttui vaativuudeksi. Meillä tapeltiin lähes aina samasta: jos pyyhkeet oli väärinpäin, leipäpussista löytyi murusia, tai kun jätin kahvikupin tiskialtaaseen myöhemmin huuhdeltavaksi. Olin juuri pahimmassa tenttipaineessa lukemista aamuyöhön, kun halusin kaikesta selviytyä kunnialla. Sitä ei kuitenkaan kukaan jaksanut ymmärtää.
Eräänä iltana Jussi pysäytti minut matkalla makuuhuoneeseen.
Täällä pitää olla järjestys, hän sanoi ja osoitti lattiaa. Lakaiset nyt.
Olin uupunut mutta Jussi ei edes pyytänyt, vaan käski. Kun ensimmäistä kertaa pyysin voisiko tehtävää siirtää aamuun, sain kuulla, että olin ollut vain kännykällä liian kauan.
Ajan myötä kaikki paheni. Jussille riitti, että joku lautanen oli liian reunalla pöytää. Jos side raksutti vinoon petauspatjan alla, sain puhuttelun siitä, kuinka koti pitää siivota kunnolla. Pahin ehkä oli se, kun kerran hän repi kaikki vaatteet kaapista lattialle riehuen:
Kaikki pyykki pesuun ja silitä ja nyt!
Seistä siinä paidat yltyleensä sitä tunnetta en unohda ikinä.
Jos tuli kiire ja unohdin silittää miehen paidan, uusi riita oli valmis. Muistan kerran, kun lapsenkengissä työskentelin yömyöhään esseen parissa ja aamulla olin aivan väsynyt oli kuin sumussa. Paitoja oli monta siistinä kaapissa, mutta silittämätön paidanhelma sai hänet raivoon. Hän nappasi rannettani ja puristi niin, että siihen jäi jälki, aivan yksinkertaisesti.
Kasvoihin hän ei ikinä koskenut, kai ettei muut huomaisi. Rannettaan sain hieroa sinisinä viikkoja. Välillä hiuksistakin vedettiin muistan kipeneet kyynelissä, mutta en puhunut mitään.
Mikä sua oikein vaivaa? Etkö ymmärrä? Miten täällä on näin likaista?
Katselin milloin lattiaa, milloin omia käsiäni ja yritin etsiä sitä liikaa likaa. Meillä oli puhtaampaa kuin monessa terveyskeskuksessa. Mutta mikään ei kelvannut.
Ajan kanssa aloin säikkyä kaikkea. Olin liian väsynyt ystäviin ja opiskelukaverini eivät arvanneet, että olin jatkuvasti puolikuntoinen. Lopulta pyörryin luennolla. Havahduin, kun sairaanhoitaja mittasi verenpainettani. Lääkäri kysyi kysymyksiä. Siinä sairaalasängyllä tuijottaen valkoista kattoa mietin elämääni ensimmäisen kerran ikinä: miksi minä oikeastaan olen täällä? Miksi annan itseäni kohdella näin? Onko rakkaus todella jotain, jonka vuoksi kannattaa menettää itsensä?
Kaikki ratkesi sattumalta. Jussi tuli sairaalaan. Olin hetken onnellinen, ehkä hän kysyy vointiani, mutta Hän moitti heti hiuksiani, epäsiistiä aamutakkia ja pientä tahraa siinä.
Et ole enää lapsuuskodissasi, Jussi totesi. Miten olet noin huolimaton?
Sanat sattuivat. Sydän kiristyi. Sanoin hiljaa:
Olen kipeä, Jussi. Minua ei kiinnosta nyt aamutakin pesu.
Sillä hetkellä oven avasi siivoojarouva, ison työikä mopin varressa. Hän mulkaisi Jussia:
Nyt ulos, rouva tokaisi, ennen kuin joudun siivoamaan sinunkin ajatuksiasi mopilla!
Repesin taas hermostuneeseen nauruun. Jussi poistui vihaisena jättäen kaiken jälkeensä.
Siivooja peitteli minut lämpimästi ja sanoi lempeällä äänellä:
Älä nytkään ala ajatella, että sinulla ei ole arvoa. Olet yksi vahvoista, hyvä tyttö. Saat muuta elämää vielä, nuorena ehtii.
Ajatus jäi pyörimään mieleen. Ehkä voinkin aloittaa alusta.
Minulla oli pikkuruinen asunto, mummon vanha. Rahasta oli jatkuvasti tiukkaa, mutta oivalsin, että pystyisin vaikka opettamaan matematiikkaa sivutyönä. Ei ollut väliä, oliko koti pieni tärkeintä oli, että olin vihdoin turvassa.
Katselin sairaalan ikkunasta kevätaurinkoa ja kuulin pääni sisällä uuden äänen: Sinä voit muuttaa kaiken!
Avioero tuli nopeasti Jussi oli lähettänyt vain lakimiehen paikalle. Kun päätös julistettiin, en oikein tuntenut mitään mutta askel askeleelta tuli kevyt ja lämmin olo.
Kun astuin kevätilmaan käräjäsalin portailta, olin ensimmäistä kertaa vuosikausiin ihan oikeasti vapaa. Kaupungin katu tuoksui tuoreelta ja liikenne suli joet hetkeen kuin ihan uuteen maailmaan.
Uusi arki tuntui oudolta, mutta koko ajan löytyi pientä nautintoa: aamukahvi parvekkeella, kun kadut yksitellen heräsivät. Kirjasiirtojen tuoksu ensimmäisessä työpaikassani kirjakaupassa. Opin taas nauttimaan siitä, ettei kukaan hoputtanut. Tuli oma sointinsa hiljaisuuteen, jota en enää pelännyt.
Ja siinä, hiljaisina iltapäivinä, tapasin Oton.
Oli kevät, hän selasi historiahyllyä ja kumartui niin, että meinasimme törmätä. Kirjat levisivät lattialle, mutta hän hymyili hämillään ja auttoi poimimaan ne mukisematta.
Seurasin, miten hän viikko toisensa jälkeen palasi kauppaan välillä ihan vaan kyselemään uutuuksista. Aina yhtä kohtelias, kuuliainen. Jonkin ajan päästä hän pyysi kahville työpäivän jälkeen. Pelkäsin uutta läheisyyttä, sillä pitkä varjo seurasi yhä taustalla, enkä uskaltanut olla muuta kuin varautunut. Mutta Oton kanssa ei tarvinnut selittää eikä teeskennellä. Hänen kanssaan sain olla rauhassa, touhukas tai väsynyt, enkä saanut koskaan vaatimuksia. Hyväksyntä oli läsnä koko ajan.
Kerran, kun kahvilaovella rämähti, minä säikähdin niin, että käsi puristi kupin karrelle. Otto laski kätensä rauhallisesti käteni päälle:
Hengitä, ei hätää. Olet turvassa, hän sanoi. Ja minä uskalsin viimein kertoa kaiken arat kokemukseni, harmaat muistoni. Otto vain kuunteli ja kun kerroin lopulta kaiken, hän sanoi hiljaa:
Sinun ei tarvitse koskaan yrittää ansaita paikkaasi minun elämässäni. Se on siellä jo. Olet riittävä juuri tuollaisena.
***
Niin, niistä vuosista jäi paljon, Sinikka päätti kertomuksensa. Mutta tärkein oppi on, ettei itsestään tarvitse tehdä uudenlaista vain siksi, että joku muu niin sanoo. Pitää löytää ihminen, joka hyväksyy, tukee ja osaa kuunnella. Onneksi Luppokin näyttää tietävän sen eikä se ole laisinkaan täydellinen, mutta rakastan sitä silti.
Ojensin Sinikalle nenäliinan ja hymyilin, vaikka silmäni sumenivat. Mietin, miten tärkeää on, että saan olla juuri sellainen kuin olen. Kissan hurina täytti huoneen, ja hetken kaikki tuntui juuri oikealta.
Olet uskomattoman vahva, sanoin. En tiedä, olisinko itse selvinnyt.
Sellaista ei tarvitse miettiä, Sinikka vastasi. Pääasia että havaitset, mitä tarvitset. Ole vain tarkkana ennen kuin sidot itsesi yhteiseen arkeen lopullisesti.
Istuimme siinä hiljaa, kuunnellen hyvin vanhan kaappikellon rauhoittavaa tikitystä ja katsellen, miten Luppo kääriytyi taas kerälle jalkoihimme. Ulos laskeutui jo varhainen kevätilta ja ensimmäiset tähdet syttyivät.
Kiitos että kerroit. Lupaan ottaa neuvosi tosissaan. Nyt näen kaiken vähän kirkkaammin, sanoin hiljaa.
Sinikka vastasi hymyllä ja nosti kupin huulilleen. Kahvin maku oli nyt erilainen. Hyvä, lämmin, turvallinen. Olo oli tasainen nyt tiesin, että saan valita itse, eikä tarvitse yrittää olla muuta kuin on. Sen kun vain olen siinä oli kaikki ja juuri se oli tarpeeksi.
