Eräällä iäkkäällä naisella oli pieni koira. Hänen poikansa oli antanut lahjaksi hyvin kalliin, minimaalisen pienen koiran, niin pienen että sen olisi voinut luulla melkein pehmoleluksi. Nainen oli vähän aikaa sitten selvinnyt sydänkohtauksesta, ja poika toi koiran, jotta äiti saisi tukea ja ajatukset pois surullisista mietteistä. Ja toden totta, siitä oli apua!
Vanhuksen sillä juuri vanhus hän oli vointi alkoi parantua. Hänestä tuli reippaampi ja iloisempi. Hän vei pientä Viliä ulkoilemaan, piti sitä ohuessa hihnassa tai kantoi sievässä laukussa. Vili, niin kuin villis, koska koira oli yhtä pieni kuin villikissan pentu. Vili oli lempeä ja kiltti, aina valmiina leikkimään.
Eräänä päivänä kun vanhus ulkoili Vilinsä kanssa Helsingin Lauttasaaressa, pysähtyi heidän viereensä auto. Nuori mies ja nainen kiinnostuivat Vilistä ja pyysivät saada silittää sitä. Vanhuksella ei oikeastaan ollut halua antaa koiraansa vieraille, mutta ei kehdannut kieltäytyäkään. Hän nosti Viliä lähemmäs auton ikkunaa. Nainen nappasi koiran nopeasti ja mies polkaisi kaasua auto katosi saman tien. Vanhus juoksi auton perään itkien ja huutaen. Hän kaatui, loukkasi itsensä pahoin ja menetti tajuntansa.
Naapurit soittivat ambulanssin, ja vanhus vietiin Meilahden sairaalaan. Poika tuli paikalle, mutta äiti oli vain voimaton ja huulilta oli kadonnut väri. Hän kuiskaili vain koiransa nimeä kyynelten valuessa kasvoille: “Vili”
Poika selvitti asian. Naapurit olivat painaneet mieleensä auton ja osasivat kertoa, kenelle se kuului. Poika pyysi apua kaveriltaan, joka oli poliisi ja nopeasti he saivat selville talon, johon tuo kallis auto kuului. Kyseisen talon omistaja asui komeassa huvilassa Westendissä, ja autotallissa oli muitakin prameita menopelejä.
Vili oli sisällä talossa. Poika päätti toimia tavalla tai toisella hän sai oven avatuksi ja löysi koiran sisältä. Vili oli surkea; se ei ollut syönyt varastamisen jälkeen, ei juonutkaan. Ennen se oli ulissut ja haukkunut, nyt enää uikutteli hiljaa ja värisi.
Poika vei Vilin pois sieltä, maksoi vaikka tarvittiin, kantoi vaikka oli pakko. Varkaalle koira oli käynyt jo taakaksi he olivat halunneet iloista ja leikkisää lemmikkiä, mutta saivat sairaan ja surevan pikku koiran, joka vain likaa ja vaatii huolenpitoa.
Mutta sitten: vanhus toipui, Vili toipui. Nyt he kulkevat ulkona varovasti, eivät enää anna kenenkään vieraan silittää, ja Vili sukeltaa laukkuun heti, jos outo lähestyy. Kaikki päättyi parhain päin.
Jos jotain tästä oppii, niin ihan varmasti sen, ettei toisen onnea pidä varastaa. Toisen ilo se voi olla koko hänen elämänsä sisältö: rakas lemmikkieläin, vanha auto, pieni tontti puutarhaa Espoossa, menestys jossain hassussa kilpailussa Juuri se pieni, lähes huomaamaton asia voi olla koko ihmisen elämän merkitys ja tarkoitus.
Ei kannata ottaa, mitä ei itselle kuulu. Varsinkin sellaista, mikä on toiselle koko elämä. Mitä varastettua onnea onkaan? Se ei kasva, ei lämmitä, vaan kuihtuu käsissä. Ja ehkä rikkoo samalla jonkun sydämen, ehkä särkee ihan kokonaan. Ihmisen sielu on pieni, mutta sinne mahtuu koko elämä. Siksi: anna jokaisen pitää omansa, oli se sitten vaikka vain pieni koira sylissä.
