Sielulla mitaten, järjellä tarkistaen
Voi tytöt, nyt on hermot riekaleina. Anoppi meni taas yllättämään: ilmestyi eilen keittiööni oman kattilallisen lohikeiton kanssa! Kuvitelkaa minun lohikeittoni ei kelpaa, poikansa kuulemma kasvanut hänen makuihinsa! Sanni siirsi kahvikupin syrjään ja vetäisi viinilasin lähemmäs. Mutta mistä ne oikein tulevat, nuo anopit? Onko meidänkin kohtalonamme muuttua sellaisiksi? Jos on, minut sitten vain sammalmättään ettei löydy kotiin enää polkua!
Nyt rauhoitu, Sanni, Liina silitti ystävänsä kättä lempeästi. Ehkä hänellä on vaihdevuodet menossa, tai yksinkertaisesti tylsistyy. Sinun miehesi on hänen ainokaisensa poika. Voihan olla vaikea täyttää päivät, ellei tule antamaan hyvää vastaan, vaikka lohikeiton muodossa. Otit vastaan, kiitit ja pyysit lisää eikö se ollut vain helpotus? Vähemmän kokattavaa sinulle!
Hetkinen! Sanni nousi äänekkääseen vastarintaan. Pian hän muuttaa tänne meidän kanssa! Nyt riittää jo tämä nykyinen. Muistatko sen alusasupaketin, jonka ostimme joulun alla?
Lahjan siis?
Niin, juuri sen! Hän heitti sen roskiin!
Miten niin? Liinan teekannu lipsahti lautasen yli, ja kellahdus maustoi pöytäliinan kukkakeltavaksi.
Vaarallista terveydelle! Alushousut eivät hänen standardiensa mukaan käy! Sanni nauroi hysteerisenä. En edes alkanut mainita paljonko ne maksoivat. Olisi varmaan nielaissut setelirahankin kaupan päälle.
Äläpäs. Hänhän huolehtii sinun terveydestäsi! Liina nauraa hörötti, mutta muuttui nopeasti totiseksi. Miksi hän tutkii sinun alusvaatekaappiasi alun perin?
Kysy ihmeessä häneltä itse! Sanni läväytti lautasliinan pöydälle ja ryhtyi kuivaamaan teelammikkoa. Miksi minä edes vaivaudun? Eihän näistä jää edes läiskää jälkeen.
Ota iisisti, Sanni, nyt vasta hiljainen Outi otti lautasliinan Sannin kädestä ja siirsi kahvikupin hänen eteensä. Olet kuin hermoraunio.
Sinusta tulisi tässäkin hermoraunio! Kun asuttiin vielä vuokralla, kaikki oli hyvin. Anoppi ei eksynyt oven taakse. Saatoin vaellella pitkin asuntoa koko päivän suunnittelemassa tilaustöitäni, eikä kukaan tullut päälle. Turha on selittää, että kotona työskentely on sentään TÖITÄ, ja että ansaitsen lähes saman verran kuin hänen poikansa, sitä hän ei sulata. Ja nyt, kun oma asunto on ostettu hänen lainatakauksellaan, tunnen olevani kuin levä näytteessä, mikroskoopin alla, kun anoppi marssii sisään milloin tahtoo, tekee mitä haluaa, ja perustelee kaiken sillä, että auttoi meitä pääomalainassa. Olen nyt ikuinen velallinen, ilmeisesti. Sanni niiskaisi.
Vaihda lukot.
Turha. Mies antaisi kuitenkin avaimet uudelleen. Kai se on, kun “äiti on äiti”. Siitä ei hyvällä selviäisi tulisi vuosisadan draama! Voisiko vain ottaa eron tästä liitosta?
Nyt riittää! Liina puuskahtaa paheksuen. Missä vanha Sanni? Koulussa olit tiukempi kuin kukaan. Mihin se voima katosi?
Kaikkien pettyneiden unelmien tulipesään. Sanni hörppäsi lasista pitkän kulauksen ja huokaisi. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ennen kuin menee aivan petomaiseksi. Kohta oma lapsi pelkää minua! Kysyikin jo, miksi olen niin vihainen. Pitäisikö vastata, että “mummin syytä”? Ei, tytöt, tuota ei saa tehdä…
Ei todellakaan. Minäkin alan etsiä orpoa sulhasta! Silloin saan keittää keitot rauhassa. Liina viittasi tarjoilijaa. Otetaanko jotain makeaa? Nyyhkytys on nälkä.
Joo… Sanni pyyhkäisi silmäkulmaa ja hymyili. Näytänkö, millaisen hääkakun leivoin viimeksi? Hämmästyin itsekin.
He kumartuivat Sannin puhelimen ylle.
No johan on!
Miten tämä voi pysyä tuollain ilmassa? Kaunista kuin jääkoru!
Salaisuus! Poikani keksi ratkaisun rakenteluleikissä. Toimituksesta en edes puhu… mutta kuusi tilausta odottaa. En tiedä, ehdinkö.
Anna anopille hommaksi vahtia poikaa sillä aikaa! Liina virnisti.
Liina, sinä olet sinisilmä. Hän sairastuu heti niinä hetkinä.
Entä jos lähettäisit hänet isin kanssa mummolaan?
Sanni jäi käsi koholla kahvikupin yllä.
Outi! Sinä olet nero! Kukaan ei ole jaloissa, kaikilla hyvä olla. Poika syö mummon keittoa, mummon pestyiltä lautasilta ehkä vain eväät taskuun, niin pysyvät pirteinä.
Naurua riitti, muistellen, miten Sannin poika sokerista muuttui täydeksi touhuksi. Kaikki lastenjuhlat vaativat vakavaa sokerikontrollia.
Entäs Outi, mites sinun anoppi? Liina vaihtoi puheenaihetta. Et juuri mitään sano koko iltana.
Tuskin ehtisi rasittaa… Outi pyöritteli lusikkaa teekupissa. Hän muisti päivän, jona anoppi, Marja-Liisa, ojensi hentaasti kättään ja sanoi:
Outi, kelpaan sinulle ehkä perjantaikirjeksi, mutten satukirjaksi. Olen suorapuheinen akka, en kovin miellyttävä, joten yhteisen sävelen etsiminen ei käy helpolla. Minulle perhe on tärkeintä. Jos poikani sinut valitsi, oli siihen syy. En näe vielä muuta ansiota kuin, että olet kaunis ja ehkä fiksu, koska suoritit yliopiston. Muusta aika näyttää. Neuvomaan en aio ette ole lapsia. Mutta autan tarvittaessa.
Outin sydän oli kääntynyt ympäri tuosta vilpittömyydestä.
Hän tapasi Arton ystäviensä häissä. Rehevien, kimppujaan tavoitelleiden neitien rinnalla Outi seisoi yksin nurkassa pitkissä koroissa lähes päätä pidempi matalaa, vankkatekoinen Artoa.
Miksi ette yritä napata kimppua? Ettekö halua naimisiin?
En.
Kaikki tytöt kai haaveilevat siitä.
Avioliitosta? Outi nauroi. Tuo on harhaluulo, useimmat vain haluavat tuntea ja tulla tunnetuksi.
Siksikö osallistut perinneleikkiin?
En todellakaan. Koroilla hyppiminen loppuisi kyyneliin.
Ilta vaihtui yöhön sanat soljuten. Arto saattoi Outin kotiin ja suuteli tämän kättä, puhelinnumero piirtäytyi tulevaisuutta varten. Outi valvoi yön silittäen huulillaan käden selkämykselle laskeutunutta suudelmaa. Oma isoäiti, Einikki, olisi sanonut: “Vihdoinkin!”
Einikki kasvatti Outin yksin, äidin kadottua Helsinkiin työn perässä. Pari vuotta äidiltä tuli vielä pieniä lahjoja ja euroja, sitten mitään. Einikki aikoi jo jättää katoamisilmoituksen poliisille, kun äidiltä tuli kirje: uusi aviomies, uusi pikkuveli Outille. Silloin Outi iloitsi, mutta lopulta tajusi, että isovanhemmasta tuli hänen koko perheensä.
Kun Einikki sairastui, Outin elämä muuttui. Ystävät katosivat, lääkkeet laskivat tuntinsa kellon mukaan, vain Liina ja Sanni jäivät. Einikki taisteli vuoteensa; lääkäri lupasi vuoden, hän eli kolme. Outi opiskeli oli pakko. Einikki ässähti hiljaisella äänellä:
Outi, opiskele! Sinä pärjäät nyt yksin. Anna minun mennä rauhassa.
Kun Einikki kuoli, Outi melkein musertui, mutta keräsi itsensä. Liina isänsä huonekalufirman ansiosta järjesti Outille työpaikan. Jyrkkä, nokkela Liina menestyi työelämässä, mutta rakkaudessa kompuroi.
Missä kaikki kunnolliset miehet on? Kolmas lapsi pitäisi jo tehdä! Liina puuskutti. Outi ja Sanni nauroivat räjähtelevälle ystävälle.
Kaikki kolme olivat kulkeneet läpi lapsuuden, Sanni köyhänä, Liina yltäkylläisenä ja Outi välimaastossa mummon lihapatojen äärellä.
Kun Outin äiti ilmaantui vuosien kuluttua vaatimaan perintöosaa, Liina uhkasi vetää hänet oikeuteen. Ei tarvinnut äiti jäi pois elämästä. Vain Arto jäi. Kaksi vuotta seurustelua, sitten häät, joissa Liina nappasi kimpun ja tempaisi Arton ystävää polvesta tanssiin. Sekin yritys jäi Liina oli vaativa.
Arton ystävä Petteri kävi silti Outilla usein, mutta Liina karttoi häntä:
Varo sitä “hyvää tyyppiä”. Sillä on luonteen sakeaa vettä joka pohjalla.
Outi ei ymmärtänyt: Petteri osasi nauraa, auttoi missä tarvittiin ja kehuikin Outille anopin kuullen.
Lapsi tuli odottamatta lääkärit olivat jo kertoneet, että seulonta saattaisi viedä pitkälle, mutta hedelmöittyminen oli arjen suurin ihme. Arto riemuitsi, mutta Marja-Liisa anoppi oli vakava.
Palatessaan kotiin, Marja-Liisa kysyi Artolta autossa:
Luotatko sinä vaimoosi?
Tietenkin! En ikinä halua kuulla tuollaista epäilystä. Muut isoäidit iloitsevat lapsenlapsista.
Minä nyt iloitsen myös… anoppi katsoi ikkunasta ulos, eikä puhunut enempää.
Lauri syntyi, arki täyttyi lapsesta ja kahvituokioista. Marja-Liisa ei tarjonnut apua, mutta ei koskaan kieltäytynytkään, kun pyydettiin.
Outi! Herätys! Liina heilutti kättä uuden ankean ajatuksen keskeltä. Vaihdetaan aihetta, puhutaan sinun uusista ihailijoista!
Outi vilkaisi kännykkään: anoppi ei ollut soittanut, vaikka aikaa oli kulunut. Oikea kulta.
He nauroivat, puhuivat sitä sun tätä. Sitten Outin puhelin soi, Marja-Liisan ääni oli pehmeä.
Sen jälkeen kaikki oli usvan peitossa: Outi ei muistanut miten Liina ja Sanni taputtivat poskia, toin jäistä vettä, soitin taksin, vein Laurin kotiin. Sitten vanhentunut silmissä, Marja-Liisa antoi Laurin Liinalle ja kuiskasi: Tuletko kanssani? Minua pelottaa…
Arto kuoli liikenneonnettomuudessa. Silta, aukko, syöksy kuorma-auton eteen.
Outi katosi kuplaansa: suri, itki salaa Laurilta, jynssäsi lattioita vimmatusti, yritti järjestää Marja-Liisan asumaan luonaan.
En pysty… Siellä on hänen huoneensa, hänen villapaitansa tuoksu, kuin hän olisi tuossa tuokiossa tulossa kahville… Mutta sinulta hän ei koskaan pyytänyt pullaa…
Laurin pieni käsi viuhtoi poskilla, yritti kiivetä toisen kainaloon, mutta isää ei enää ollut.
Aika kului, uusi vuosi tuli vastaan Outi tiesi, että heidän piti viettää se Urho-Kekkosella, Arton unelmissa, lasketella ensimmäistä kertaa, rakentaa lumilinnoja.
Minä valloitan rinteet! Arto oli kailottanut. Sinä veistät lumiukkoja.
Opettele pysymään pystyssä ensin! Outi oli nauranut.
Kuului itkua. Outi halusi repiä sydämensä ahdistuksesta. Liput oli jo peruttu, mutta Marja-Liisa ehdotti: lähdetään silti, vaikka muualle, kaikki yhdessä. Laurikin ehkä muistaisi ensimmäisen oikean uuden vuoden.
Talvinen Oulu oli harmaa, räntä viskoi ikkunoihin. Kerran he pääsivät merenrantaan katsomaan, miten lyijyharmaat aallot vyöryivät rantaan. Outin sormet kohtasivat anopin hartiat yllättävä halaus.
Hyvä ettei muu kuin te jääneet…
Jäimme?
Kyllä. Melkein menetitte minutkin.
Mitä tarkoitat?
Petteri. Hän tuli käymään luonani viikko sen jälkeen.
Auttamaan?
Ei. Hän sanoi, ettei Lauri ole Arton poika. Epäili varmaan, antoi ymmärtää, että isä olisin voinut olla kuka vaan ehkä hän itse.
Uskotteko te tuon? Outin ääni oli jäätä.
Jos olisin uskonut, en nyt tässä olisi. Karkotin hänet ulos. Arto uskoi sinuun. Jos annat, minä haluan olla perheenä kanssasi entistä enemmän. Ymmärrän että se on enemmän minun tarpeeni, mutta…
Ei tarvitse pyydellä. Tämä perhe on yhdessä, aina. Isoäiti sanoi: mikä perhe sellainen, jos ei ole yhdessä. Se on vain tuulen huminaa.
Niin, en halua olla tuollaista tuulta. Marja-Liisa nosti Laurin syliinsä. Mennään, ettei myöhästytä illalliselta. Kerro minulle isoäidistäsi, Outi.
He vaelsivat katuja pitkin, juttelivat. Outi pysähtyi hetken päästä, mietti ja kysyi hiljaa:
Miksi Petteri sanoi ja teki niin?
En tiedä. Elämässä ihmiset tekevät pahaa, jota järkevä ei käsitä. Ehkä kateus, ehkä vain pahuus. En miettinyt, mutten halua enää miettiäkään. Tärkeintä on tämä hetki.
Outi ei kertonut anopille Liinan ja Petterin kiivaasta kohtaamisesta. “Tuo ihminen ei ole sinulle ystävä. Eikä vihamies. Pahempaa.”
Loppuajan he puhuivat, lohduttivat, toipuivat. Lauri seilasi heidän välissään, kyseli ihmeissään muuttuneesta tunnelmasta.
Aikanaan kevät kiipesi taas kotikadulle, Outi löysi vanhat korkonsa ja totesi:
Nämä on silkkaa kiinalaista kidutusta!
Kestä, jos haluat olla kaunis, Marja-Liisa nauroi, auttoi vetoketjun kiinni.
Enköhän voisi olla ballerinat jalassa kaunis?
Huiskit vain laahusta lattiaa pitkin, mekko liian pitkä. Säästä korkokengät, vaihda juhlassa.
Marja-Liisa tarttui Laurin käteen, antoi tälle kimpun.
Mennään, myöhästytään muuten. Liina ei ikinä antaisi anteeksi!
Elisabetin häät olivat kiireiset, kaikki juosten tehtyä. Sanni sai kakun esiin, vaikka pöydällä se oli vähän luisunut reunasta. Liina naurahti, nuolaisi sormensa:
Tuo kakku on mestariteos!
En silti kehdannut, meinasi tulla itku, kun kurssitin päivät sen kanssa…
Anna olla! Tänään on minun päiväni, sanoi Liina, ja tanssi tuoreen miehensä kanssa.
Noh, Outi, kuinka menee?
Ihan hyvin, Sanni. Oikeasti hyvin.
Kutsutko jo anoppiasi äidiksi?
Nolottaa yhä.
Ei pidä! Olisi minun anoppi samanmoinen…
Outi katsoi hymyilevää, Laurin kanssa pyörivää Marja-Liisaa, ja tajusi Sannin olevan oikeassa. “Äiti”. Se sana tuntui hyvältä.
Äiti, Outi sanoi, pienellä äänellä, ja kuin varmistukseksi itselleen korkealla äänellä, jo varmasti: Äiti!
