Valheellista kauneutta
Et ole tosissasi! Siis oikeastiko te erositte? En usko! Minna katsoi ystäväänsä sillä tavalla, että keneltä tahansa olisi alkanut hiki puskea otsalle. Silmät laajenivat niin, että olisivat voineet kilpailla any perunakellarin ikkunoiden kanssa, kulmakarvat kipusivat hiusrajaan ja suu jäi auki, kuin olisi unohtanut, miten puhutaan. Sinähän olisit voinut kantaa Iidaa käsivarsilla! Olen käyttänyt teidän paria esimerkkinä kaikille! Itsekin unelmoin tuollaisesta suhteesta.
Ihan oikeasti, Minna Joonas mulkaisi ulos ikkunasta, jossa satoi räntää vaakasuoraan. Vesi valui ikkunoita pitkin surkeita puroja ja särkyi pieniksi pisaroiksi. Se kuvasti täydellisesti hänen fiilistä. Viiden vuoden suhteen päättyminen roikkui harmaana taivaanrannan yllä, eikä mikään tuntunut enää miltään. Rintaan jäi pelkkä tyhjä kohta, jota ennen lämmitti Iidan katse ja halaukset sekä yhteiset haaveet tulevaisuudesta. Hän puristi nyrkkejä niin, että rystyset alkoivat vaalentua. Ääni lipesi, kun Joonas jatkoi: Se on ohi. Ohi, ymmärrätkö?
Mutta miksi? Minna ei hellittänyt, kallisti päätään ja tuijotti Joonasta kuin intellektuelli takkatulen ääressä. Iida odotti sinua sen puolen vuoden työmatkan ajan! Ja oli uskollinen kuin mummon kissanpentu.
Kuinka sinä muka tiedät? Asut sentään toisessa kaupungissa, Joonas hymyili surumielisesti. Vai onko tämä sitä kuuluisaa naisten solidaarisuutta?
Tiedän, koska ystävät ovat hyviä pitämään silmällä. Minna nojautui tuoliinsa, risti kätensä ja hymyili salamyhkäisesti mutta silmissä näkyi vilpitön huoli. Kuulin, että Iida todella panosti ulkoiseensa. Tosin yksityiskohdat jäivät uupumaan, mutta uusi tukka, salikortti, vaatekaappi vaihtoon. Ja kaikki tämä, kun olit reissussa. Hän halusi selvästi yllättää sut.
No juuri siksi me tähän päädyttiin! Joonas melkein juoksi eteiseen hakemaan puhelintaan, kuin kuvittelemalla että voisi samalla paeta omia ajatuksiaan. Hän kaivoi laukun pohjalta kännykkänsä ja tuli takaisin Minnan eteen. Muistatko vielä, miltä Iida näytti ennen kuin lähdin?
Totta kai muistan, Minna pyöräytti silmiään kuin olisi juuri saanut tietää, että kahvi on loppu Suomesta. Hellävaraisen vaalea tukka, isot siniset silmät, nätti nenä Okei, etuvarustus ei ollut muovimallia, mutta sinähän tykkäsit juuri sellaisesta.
Just niin! Minulla ei ollut mitään valittamista! Joonaksen ääni kimposi kattoon ja muuttui samantien melkein kuiskaukseksi. Hän puristi kännykkää nyrkissä, katse muuttui kovaksi. Iida oli täydellinen mulle. Rakastin häntä sellaisena kuin hän oli. Mutta heti kun lähdin pois, ystäväroudat alkoivat painostaa. Sanoivat, että jos hän ei muuta mitään, minä jätän hänet. Ja hän sitten uskoi. Lähti muuttumaan ei siksi, että olisi itse halunnut, vaan koska joku muu sai päähän, että näin pitäisi olla.
Ja siis kuinka pahasti hän ehti muuttua? Minnaa alkoi jo jännittää, sormet puristuivat nojatuolia vasten ja kulmat vääntyivät huolestuneeksi.
Katso itse! Joonas täräytti puhelimen Minnan nenän eteen.
Näytöllä ei ollut enää se tuttu Iida. Se entinen, mistä Joonas juuri oli puhunut. Aiemmin pitkistä, kauniista hiuksista oli jäljellä vain tynkä, ja nekin oli äkisti tuunattu räiskyvään platinanvaaleaan. Temppu teki niskasta kuin Olavinlinnan kiviseinän ei varsinaisesti lempeän. Ja huulet niiden kanssa oli käynyt joku ammattilainen vähän liian suurilla pusseilla. Lopputulos: kaasemaiset, outoihin mittasuhteisiin venyneet, aivan kuin tursotettu jäätelöpaketista. Kilojakin oli hävinnyt vähintään juhannussaunan verran, ja jäljellä oli lähinnä kulmahuone, solisluut ja kalpeat posket, silmänaluset niin tummat kuin olisi ollut kolme yötä kiinni Vappu-maratonissa. Kaikkein kummallisinta: rintoja oli suurennettu. Joonas oli aina painottanut, että pitää luonnollisuudesta eikä jahtaa jotain plastiikkaprinsessaa.
Siinä minä sitten seison lentokentällä ja mietin, pitäisikö kävellä pokkana ohi Joonaksen ääni värisi, nyrkki kalahti seinään, mutta siitä irtosi vain tuska, ei helpotusta. Miten joku voi saada kaiken käännettyä päälaelleen puolessa vuodessa? Miksi ei voinut ajatella, että minä pidin siitä, mitä hän oli?
Joonas kiersi ympäri olohuonetta kuin sähköjänis hyytelössä. Iho punehtui, sitten kalpeni, ja sormet vispasivat ilmaa. Hän tarttui käsillään kasvoihin, kuin yrittäisi pyyhkiä kuvan pois muistista.
Minna tunsi empatiaa niin syvästi, että teki mieli tarjoilla suklaata, mutta hillitsi itsensä. Hän oli kuunnellut Joonaksen puintia pomon veneilystä ja työreissuista, tiesi että Joonas oli soittanut Iidalle päivittäin, pitänyt yllä yhteyttä ja miettinyt tulevaa. Nyt edessä oli täysin uusi Iida. Tai joku, joka kantoi hänen nimeään.
Ehkä hän vain yritti ilahduttaa sinua, Minna sanoi hiljaa, asteli Joonaksen luo kuin olisi varovasti lähestynyt loukkaantunutta siiliä.
Joonas naurahti kylmästi.
Ilahduttaa? Hän kadotti itsensä kokonaan! Rakastin sitä oikeaa Iidaa, ja nyt en edes tiedä kuka hän on.
Lisäksi Joonasta vaivasi, ettei Iida halunnut videolle kertaakaan reissun aikana. Aina sama selitys: Odota, mulla on sulle yllätys! Se kuulosti somalta, mutta totuus oli, että Joonas alkoi epäillä pahinta. Entä jos Iidalla oli joku toinen? Sekin vaivasi yötä päivää.
Lopulta Joonas ei kestänyt ja pyysi vanhaa opiskelukaveriaan Lahtelasta tutkimaan tilannetta. Käy vähän haistelemassa ilmaa, kuulustele yhteisiä tuttuja, katso mitä Iida oikeasti touhuaa. Kaveri lupasi auttaa, vaikka vähän epäili hyötyä.
Parin päivän päästä kaveri soitti.
Hän tekee todellakin sulle yllätystä, kaveri sanoi varovaisesti. Mutta en mene takuuseen, että tykkäät. Yksi juttu on varma et ole varautunut. Ja ei, ketään muuta ei kuvioissa ole, Iida kyselee susta koko ajan ja miettii, koska tulet.
Joonas hengitti helpommin tämän jälkeen. Hän syytti itseään jälkeenpäin, ettei ottanut vastaan valokuvaa, jota kaveri yritti lähettää: Katsopa, mitä hän on tehnyt. Joonas torjui: En halua pilata yllätystä. Ehkä jos olisi hyväksynyt sen, olisi voinut vielä estää suurimman tuunauksen. Ehkä olisi jättänyt duunit, ottanut Onnibusin ja mennyt heti Lahteen pelastamaan. Mutta nyt oli myöhäistä.
Paluu Suomeen oli kuin olisi yrittänyt nukkua yöllä hyttysiä vilisevässä teltassa. Joonas tarkisti kelloa, naputti bussin penkkiä ja hikoili solmio kaulassa. Kuvitteli hetken, kuinka kävelee lentokentän ovesta, näkee Iidan, joka hymyilee ja hulmauttaa tutut hiukset he halaavat pitkään, ja sitten kotiin, keittämään teetä ja jakamaan kaikki tarinat. Vitsit, vaikeudet, nolot hetket ja kaikki, mitä on ehtinyt tapahtua.
Mutta todellisuudessa Joonas ei meinannut tunnistaa Iidaa uloskäynnillä. Edessä seisoi vieras. Hän pysähtyi ja mietti, oliko vahingossa eksynyt väärälle portille.
Joonas! Olen kaivannut sua! Iida syleili jo ilmassa, mutta Joonas otti askeleen taaksepäin. Iidan hymy suli, silmissä vilahti epävarmuus ja kipu, ja kädet jäivät typerästi ilmaan.
Etkö tunne muka? Vai oliko yllätys liian kova? Iida sanoi, äänessä toivoa ja pelkoa sekoitettuna. Hän sipaisi hiuksiaan, ikään kuin sillä ratkaisisi kaiken.
Katselen vain että mihin se minun tyttöni katosi, Joonas sanoi etäisesti, ääni niin hiljainen, ettei varmaan olisi kuulunut edes saunassa. Oletko kipeä? Tai kadottanut järkesi? Missä on se aidon kaunis Iida?
Tarkoitat siis, että olin liian pullea? Iida väänsi suutaan, äänessä sekä loukkaantuneisuutta että nieltyä itkua. Hän pudisti olkapäitään, puristi kätensä nyrkkiin ja taas avasi ne, kuin testaten uskaltaako tuntea mitään.
Taustalla Iidan ystävät tirskuivat kuin käkisammakot lätäkössä, mikä vain lisäsi surua. Iida mulkaisi heitä, mutta nämä vain virnuilivat kuin tietäjät.
No, nyt et ainakaan häpeä näkyä vierelläni. Katso nyt, moderni, trendikäs eikö parempi kuin vanha kunnon Iida?
Ja kuka sanoi, että ylipäätään haluan enää kävellä sun vierellä? Joonaksen ääni koveni kuin olisi kohtaamassa uuden tielä : Muutit itsesi aivan vieraaksi. Olisit edes puhunut minulle! Ethän koskaan kysynyt mitä minä haluaisin.
Joonas, haloo, näetkö nyt, että Iidan voisi laittaa saman tien Elle-lehden kanteen! ystävä loikkasi tilanteeseen, paukutti Iidan selkää, kun olisi voittanut työpaikan arvonnassa. Tiedätkö, montako tyyppiä on tullut juttelemaan? Ei pysy enää laskuissa! Etenkin viimeisen päivityksen jälkeen. Hän vilkaisi Iidan rintakehään ja iski silmää. Sinulla pitäisi olla syytä olla ylpeä!
Joonas kääntyi, silmissä kiilsi ärtymystä.
Ehei, ei tehty minua varten tehtiin itselle ja ehkä Instagramille! tuijotti Iidaa, äänessä sekä tuskaa että inhoa. Ei tehdä minua syylliseksi tähän sirkukseen.
Joonas hiljensi äänen ja otti askelen lähemmäs, äänessä alkoi väristä sellainen suru että Minnallakin nousi pala kurkkuun.
Iida, hän sanoi pehmeästi, tiedät hyvin mitä mieltä olin aina. Olen sanonut sata kertaa, että arvostan aitoutta. Nyt tämä kaikki tuntuu ihan vieraalta. Rakastin sitä oikeaa Iidaa, etkä enää edes halua olla oma itsesi.
Hän vilkaisi lähestulkoon katuen.
Tällä viimeisellä reissulla kuvittelin kymmenen kertaa kihlauksen, ostin sormuksenkin, ajattelin, että nyt se on siinä. Mutta en halua mennä avioon barbin kanssa.
Iidan kasvoilla väri vaihtui kalkiksi. Silmät täyttyivät kyynelistä. Sormet puristuivat nyrkkiin ja rentoutuivat, kuin variksenpesä myrskyn jälkeen. Hän otti askeleen, yritti tarttua Joonaksen käteen.
Joonas, odota! En minä halunnut ajattelin, että sinä olisit ylpeä!
Joonas jo käänsi selkänsä ja häipyi pois niin nopeasti, että irtokivikin olisi joutunut jäämään. Sisällä myllersi kaikki pettymys, kaikki turha hölmöinto, kaikki mitä kuvitteli olevan yhteistä.
Iida huusi jotakin epäselvää peräänsä, mutta ystävät nappasivat hihasta.
Anna sen mennä! totesi toinen, pudisti päätään ja halasi Iidaa kuin perjantain leipäjonoon jäänyttä. Toi on vaan järkytyksestä sekaisin. Kyllä se perässä juoksee ennemmin tai myöhemmin.
Niin, ja sitä paitsi, nyt voit valita paljon paremmin, toinen lisäsi, kaikkitietävän näköisenä. Upea nainen kuin sinä ei jää yksin.
Iida kuunteli, mutta sanat leijuivat ohi kuin Lokki Joonatan: hän tuijotti loittonevaa Joonasta ja antoi kyyneleiden valua alas poskille. Sisällä oli autio ja tyhjä olo; sitä yrittäessä miellyttää toisia, oli kadottanut tärkeimmän itsensä.
Minähän oikeasti olin menossa kosimaan, Joonas päätti tarinansa. Hän peitti kasvonsa käsillä, hartiat värisi, aivan kuin joku olisi napannut hänestä kaikki voimat ja hyvä tuuli. Olin niin varma siitä kuvasta. Että hän hymyilee ja hyppää syliin mutta kun näin tuon uuden version kaikki meni rikki. En enää tunnistanut omaa Iidaani. En enää yhtään.
Hetken hiljaisuus. Joonas tuijotti ulos.
Miksi te naiset ette koskaan usko olevanne tarpeeksi hyviä juuri sellaisena kuin olette? Sanoin Iidalle päivittäin, että hän on upea. Arvostin juuri niitä pieniä, outoja juttuja. Mutta hän tuhosi ne kaikki, ja nyt tuntuu kuin hän olisi lakannut olemasta hänen tilallaan on vain joku lavastettu rooli.
Ja tiedätkö, mikä on kaikista ärsyttävintä? Joonas nosti kätensä pois naamalta, silmät punaisena, mutta hän nielaisi ja jatkoi. Tämä kaikki oli Iidan ystävien juonia! Olen varma, että yksi niistä teki tämän jotta me erottaisiin.
No miten päädyit tuohon johtopäätökseen? Minna kysyi, lähes kuiskaten, ja kosketti Joonaksen olkapäätä varovasti.
Hän tuli ihan meille asti! Sanoi, että hän itse on luonnollisen kauneuden ilmentymä, paljon parempi kuin Iida. Enkä tiennyt, pitäisikö nauraa vai itkeä. Ajoin hänet portaita alas tai ainakin melkein, Joonas naurahti karheasti ja painoi päänsä käsiin.
Hetken Joonas vain istui hiljaa tuijottaen mökkitien hiekkaa. Näytti siltä, kuin olisi käynyt läpi koko draaman uudestaan.
Ja kaikista niljakkainta oli, että hän oikeasti luuli minun hyppäävän hänen kelkkaansa! Mutta ei, en minä jätä vanhaa rakkautta yhden pienen manipulaation takia.
Minna istui hiljaa, antoi Joonaksen puhua ja painoi toisen kätensä hänen kädelleen.
Mitä nyt aiot? Minna kysyi varovasti. Ethän vielä päätä mitään. Kaiken voi vielä korjata, jos haluaa.
Ei se halua mitään muuttaa. Sanoi puhelimessa, että minulla ei ole oikeutta jättää häntä näin, kun hän kerran odotti puoli vuotta Joonas istahti väsähtäneenä sohvalle ja kyyristyi kyynärpäät polviin. Rakastan häntä yhä. Mutta hän ei ole enää se sama. Hänestä tuli vieras, ja kaikki tuntuu, kuin katsoisin näyttelijää enkä ihmistä.
Minna puristi Joonaksen kättä lujempaa, lämpimästi. Ei sanonut mitään kliseistä ei kyllä kaikki järjestyy eikä mä etsin sulle uuden vaan oli vain paikalla.
Joonaksen kädet tärisivät kevyesti. Hänellä kesti hetki saada sanotuksi.
Tiedätkö, hän sanoi äkkiä, kerran oltiin yhdessä Töölönlahdella, syyslehtiä potkimassa. Iida nauroi, ja se sen huppu valui koko ajan silmille, minä nostin sitä Hän sanoi silloin: Joonas, haluaisin olla aina näin sun kanssa. Minä sanoin: Totta kai, kultapieni, aina. Uskoin siihen oikeasti.
Ääni katkesi, silmissä kiilsi pieni erity. Minna huomasi oman kurkkunsa täyttyvän palalla.
Ja nyt? Joonaksen ääni särkyi Nyt hän katsoo peiliin ja näkee kaunottaren. Minä katson häntä, enkä tunnista. Kuinka kaikki voi hajota näin nopeasti? Miksi emme puhuneet aikaisemmin, missä vaiheessa kaikki meni pieleen?
Joonas itki, hiljaa, kuin lapsi joka eksyi Linnanmäellä ihmismassaan. Minna liukui hänen viereensä ja tuli kiinni, pidellen hetken.
Et ole tehnyt mitään väärää, Minna kuiskasi. Olit rehellinen, kannustit, pidit kiinni Kaikki eivät osaa vastaanottaa rakkautta, eivätkä kaikki pysty sanomaan, kun sattuu. Mutta sinä yritit.
Joonas nosti katseen, silmät karpalonpunaisina.
Entä jos sittenkin mokasin? Pitäisikö olla ymmärtäväisempi? Jos hän vain pelkäsi, että jätän hänet? Jos kaikki olisi ollut korjattavissa, kun vain olisin ollut enemmän läsnä, en noin kritisoiva?
Sisällä taisteli toivo, pettymys, rakkaus ja kiukku. Pieni toivos kuitenkin uinui siellä vielä.
Minna painoi kamentonsa lähelle Joonasta.
On lupa tuntea myös pettymys. Anna sille aikaa. Jos joskus vielä tuntuu, että haluat yrittää, ehkä voisitte puhua. Siitä, miltä kummastakin tuntui. Ehkä yksi kunnon keskustelu vielä pelastaisi jotakin. Ei hänen takiaan vaan teidän yhteisen onnen vuoksi.
Joonas pyyhki posken hihalla ja vilkaisi ikkunasta ulos. Sade taukosi vihdoin, ja esiin pilkisti ilta-aurinko, joka värjäsi koko Helsinki-Vantaan taivaan hailakanpunaiseksi. Hän seurasi valon vaihtelua pitkään.
Ehkä olet oikeassa, Joonas sanoi hiljaa. Ehkä tämä kaipaa vain aikaa. Että ymmärtäisin itsekin, mitä oikeasti haluan. En osaa päättää, voinko antaa kaiken anteeksi, tai voiko vanha Iida koskaan enää palata. Mutta ehkä joskus on vielä mahdollista. Ehkä vielä joskus Ja jos ei, niin ainakin se oli aitoa silloin, kun sitä kesti.
Vaan siitä on vaikea rakentaa uudestaan. Mutta jos joku kaveri tulee käymään ja tarjoaa luonnollista kauneutta, niin tämä juttu muistetaan. Ehkä ensi kerralla kahviakin juodaan rauhassa, eikä kukaan muutu omin päin joksikin, mitä ei oikeasti ole.
