Monimutkaista onni
Mitä tarkoitat, että otetaan ero? Pentti, sinä vitsailet, vai mitä?
Helinä tuijotti miestään ymmällään. Ero? He ovat olleet yhdessä melkein kaksikymmentäviisi vuotta! Juuri kahden viikon päästä heidän piti pitää juhlat Tai ehkä ei enää pidetäkään? Ajatukset menivät solmuun. Entä juhlat, vieraat? Kutsukortit on jo lähetetty Kaikki ovat tulossa. Koko suku kokoontuisi, ystävät soittavat lakkaamatta ja kyselevät, mitä tarjoaisivat lahjaksi Joku kuten parhaista parhain ystävä, Aune oli jo lähettänyt oman lahjansa. Aune ei pääse paikalle, asuu Turussa ja vauvakumpu jo kuudentena kuukautena. Parempi, että lepää kotona, tapaavat vielä ja juhlistavat uudelleen. Aune oli nimittäin yksi syy siihen, että Helinä ja Pentti edes tapasivat, sillä juuri hän esitteli heidät toisilleen opiskeluaikana. Ja sitten Aune kiljui äänekkäimmin häissä: Suklaa! ja piiloutui morsiuskimpun taakse, jota Helinä ei heittänyt, vaan ojensi suoraan ystävälleen.
Mikä sitä sinun Karia vielä pidättelee? Tuhlata tällainen nainen!
Eiköhän se Aune järjesteli Helinän tukkaa. Kaikella aikansa, Heli! Ei se vielä ole kypsä. Turha ottaa raakile mieheksi ja erota parin vuoden päästä? Sitten tulee kaiken maailman lapsen ja omaisuuden ja sukulaisten jako, kun siinä vaiheessa kaikki kumminkin rakastaa minua Odotan mieluummin sadonkorjuuta.
Sinä suunnittelet kaksi vuotta eteenpäin! Helinä nauroi katketakseen ja seurasi, kuinka Aune puuteroi kasvonsa vihaisin vedoin.
En minä osaa elää puolinaisesti. Jos otan, otan kaiken!
Entä lapset, Aune? Heti kaksoset, vai?
Kyllä kiitos! Kerralla kaikki! Eipähän tarvitse enää myöhemmin synnyttää. On meidän suvussa aina kaksosia syntynyt, Karillakin.
Mutta kyllähän niitä pitää kasvattaakin.
Kahden kasvattaminen on helpompaa kuin yhden.
Kuinka niin? Helinä kuunteli, koska Aune oli aina ollut fiksu ja järkevä. Lapsuuden kolttosissa kaikille muille tuli satikutia, paitsi Aunelle jolla oli tilannetaju ja joka huolehti myös muiden puolesta. Mutta jos joku halusi tehdä oman päänsä mukaan, Aune seurasi sivusta ja antoi tilanteen räjähtää.
Helppoa! Luonnollinen, sopivasti järjestetty kilpailu. Aina kaveri leikkeihin. Ja äiti saa Vuoden äiti -palkinnon. Riittääkö?
Riittää! Helinä nauroi eikä epäillyt, etteikö Aune saisi mitä haluaa.
Tietysti kaikki meni erilailla kuin kukaan odotti. Jollain ylimääräisellä huumorintajulla Aune sai kaksosten sijaan kolmoset. Kohtalo päätti koetella, selviäisikö hän.
Ja Aune selviytyi juuri niin hyvin kuin arvasin. Puolison suku oppi nimittäin todella arvostamaan häntä ajan mittaan. Aune, joka ei koskaan mielistellyt ketään, osasi olla tasainen ja valmis auttamaan, etenkin organisoimalla niin, että Kari joutui tekemään palveluksia sukulaisille. Lopulta, kun apua lasten kanssa todella tarvittiin, oli kaksi mummoa ja yksi vaari auttamassa kellon ympäri. Niinpä Aune sai kasvatettua pikkukolmoset, vaikka alhaisella painolla syntyneinä olivatkin pitkään riskiryhmässä. Sitten hän mietti tarkkaan ja haki yliopistoon.
Aune! Oletko seonnut? Miten aiot ehtiä kaikkeen?
Kuka muka uskaltaa antaa huonon arvosanan kolmen lapsen äidille? Ja pysyy päässäkin elämä, ei äitiysloma pehmennä aivoja! Opiskelen vähän aikaa, ja sitten voin vaikka valita työpaikkani.
Aune sai tutkintonsa ja työllistyi mainiosti perustelemalla työnantajalle, että palkka riittäisi mainiosti lastenhoitajaan.
Mutta eihän siitä juuri jää mitään käteen?
En minä tarvitse hoitajaa nyt, kun mummut auttavat mutta työnantajan ei sitä tarvi tietää. Kokemusta minä vaan tarvitsen. Muu on toissijaista.
Helinä ihaili, miten ystävä ehti kaikkeen. Hänellä itsellään oli vaikeuksia tehdä päätöksiä jo lapsena hänellä oli vaikea päättää edes, pukisiko punaiset vai siniset sukkahousut.
Mutta kun sinä jotain päätät, se on just oikein. Minä taas sekoilen. Sinä olet meidän porukan konservatiivi ja luotettavimmat ihmiset ovat juuri sellaisia, rauhoitteli Aune.
Luotettavia indeed… Niinpä Pentti arvosti hänen luotettavuuttaan! Miten hän saattaakaan! Miksi kaikki meni näin? Kyllä, lapsettomuus varjosti heidän elämäänsä, mutta he olivat jo hyväksyneet sen. Helinä oli tehnyt vapaaehtoistyötä lastenkodilla ja tajusi, ettei voisi ottaa aivan vierasta lasta. Ei kyse ollut voimien tai varojen puutteesta, vaan heitä pelotti, ettei rakastaisi kuten olisi pitänyt. Miten, sitä Helinä ei tiennyt, mutta jotain muuta olisi pitänyt olla.
Ette ole vielä tavanneet sitä omaa lastanne. Lastenkodin johtaja Terttu seurasi, kun vapaaehtoiset leikkivät lasten kanssa joulukuusen ympäri. Kun tapaatte, tiedätte. Ei mikään este pysäytä teitä enää silloin.
Entä jos emme tapaa? Entä jos minusta ei tule äitiä?
Sitten ei tule. Terttu nyökkäsi rauhallisesti. Parempi niin, kuin ottaa vastuu ja pettää se.
Helinä kuunteli tarinaa Miikasta pikkuisesta pojasta, joka oli palautettu kahdesti adoptiosta. Se sai Helinän niin epätoivoiseksi, että melkein haki heti papereita Miikan adoptoimiseksi. Mutta Aune järjesti maanpinnalle:
Oletko varma, että sinusta on siihen rakkauteen? Jos otat vain säälistä, lopeta heti. Sinä et halua olla niiden joukossa, jotka pettävät niin lapsen kuin itsensäkin. Haluatko että annan sinulle yhden omistani kokeiltavaksi?
Helinä kieltäytyi. Hän ei enää käynyt lastenkodilla vaan auttoi etältä mutta Miikka pysyi hänen muistissaan majakkana, muistuttaen että pitäisi elää niin, ettei vahingoita toista.
Helinä halasi itseään ja värisi vaikka oli vain syksy ja kaukolämpö jo päällä. Mitä hänen piti nyt tehdä? Auttaa Penttiä muuttamaan? Oliko vielä tarvetta lämpimille vaatteille? Kesä täällä kestää vain hetken, syksy saapuu nopeasti, toisin kuin siinä lapsuutensa Savonlinnassa, missä harvoin paleli Nyt hän vain kaipasi äitiä. Halusi paeta tämän kanssa erämaahan, olla kahdestaan. Mutta eihän äitiä enää ollut, eikä pitkään pian Penttiäkään…
Hän ei halunnut vapautta, muut halusivat sellaista, mutta Helinä tarvitsi tavanomaista arkea: aamiaiskahvit, yölliset keskustelut, spontaaneja teatteriretkiä. Heille suunnitelmat eivät koskaan onnistuneet parhaat hetket tapahtuivat ex tempore. Pentti saattoi soittaa kesken työpäivän:
Heli, mitä puuhaat?
Kaksi haastattelua, sitten pitää pankkiin.
Heitä ne! Mennään ulos, kävellään vähän?
Helinä jätti kaiken ja tunnin päästä kulkivat metsäpolkua, hiljaa. Siinä oli hyvä olla.
Mutta nyt hyvä jäi menneisyyteen. Hänellä oli vain muistot; Pentillä tulevaisuus, uuden naisen ja lapsen kanssa… Lapsen! Siinäkö se kaikki oli? Vai oliko heidän liittonsa valhe? Sen ajatuksen Helinä ei enää kestänyt; jos niin oli, hän oli typerys, nainen vailla arvoa Miten ei ollut saanut ketään onnelliseksi?
Helinä seisoi keittiön ikkunassa, painoi polvet lämpöpatteria vasten eikä saanut itseään liikkeelle. Kuuli, kun Pentti käveli asunnossa, vetolaatikot avautuivat ja ovet kävivät. Koko kehonsa vapisi niin, että ruukku, jonka Aune oli joskus tuonut lahjaksi, liukui melkein lattialle. Kun ulko-ovi viimein paukahti, Helinä otti tukea ikkunalaudasta, päästi kätensä irti, tönäisi ruukun lattialle ja huusi.
Ei helpottanut. Tumma multa ja posliinin sirut keittiön lattialla toivat jonkinlaisen järjen takaisin. Kaikki oli nyt mustaa ei valoa missään. Ehkä enää ei koskaan. Hän jatkaisi harhailemistaan, kun enää ei ollut ketään ohjaamassa
Paitsi yksi
Helinä irtautui lämpöpatterista, astui sirujen yli, tunsi viillon jalassaan, mutta ei pysähtynyt. Makuuhuoneessa hän nappasi puhelimen.
Auuneee
Se ei ollut itkua enemmän villipedon ulvahdus kivusta, ja siinä kaikki. Aunelle se riitti.
Pentti lähti?
Lähti…
Hyvä. Minä tulen huomenna.
Et tule! Helinä havahtui jälleen lattialta, kun kuuli päättäväisen käskyn. En halua! Anna olla! En antaisi itselleni anteeksi, jos jotain sinulle tai vauvalle sattuu Tiesitkö sinä?
Arvasin. Viimeksi kun kävitte, Pentti ei katsonut silmiin. Nyt tiedän miksi. Heli, kaikki menee parempaan.
Miten niin? Kaikki on ohi! Kaikki meni pilalle! Mitä minä nyt teen?
Osta mekko!
Mitä?
Osta se mekko, jonka jätit ostamatta. Tee se nyt heti. Näytä sitten minulle. Älä jää kotiin kärvistelemään, siitä ei ole mitään iloa! Sitten hyppäät junaan tai lentokoneeseen. Mennään Lappiin. Tarvitsen sitä kävelyä enemmän kuin sinä Fredi menee futiskisoihin ja tytöt on partioretkellä, ota sinä pieni loma. Lähetä lentonumero puolen tunnin kuluttua älä saa raskaana olevaa hermostumaan!
Aune sulki puhelun. Helinä katsoi itseään peilistä. Siinä hän nyt oli. Vuodet näkyivät, mutta ei hän mikään vanhus ollut. Kyllä tässä vielä kelpaisi. Nuoruus oli takana, mutta eikö elämä jatkunut silti? Jos Pentti luuli hänen jäävän nurkkaan valittamaan, hän sai pettyä. Aune oli oikeassa! Nyt liikkeelle!
Helinä pyyhki viimeiset kyyneleet, laittoi viestit menemään, perui juhlat, varasi uuden reissun.
Sivuuttaen kaksi pölynimuria hän otti harjan ja siivosi keittiön, pani uuden kukkaruukun ostoslistalle.
Mekko, kirkkaanpunainen, istui päälle aivan täydellisesti erottui kaikesta siitä harmaasta, mihin hän oli totuttautunut. Yleensä oli antanut Aunen olla se huomionkerääjä, mutta nyt hänkin halusi olla näkyvillä.
Mekko toi mukanaan uuden tunteen. Peilikuva näytti toisenlaista Helinää väsynyt, kyllä, mutta murtumaton. Oli vielä jotain jäljellä. Ehkä hän ymmärsi, miksi Pentti lähti ystävän pettäminen sattuu eniten
Edes epäonnistunut lento, jonka vuoksi piti matkata Turun ja Jyväskylän kautta, ei enää haitannut. Oli parempi olla liikkeellä.
Retkestä Lapissa tuli hieno. He patikoivat koko viikon, välillä hiljaa, välillä kiihkeästi keskustellen, molempien yrittäessä sanoittaa elämäänsä uusiksi. Joksikin aikaa huoli jäi taakse.
Tule tänne. Miksi muuttaisit takaisin Helsinkiin yksin? Sinähän voisit olla täällä, perustaa lastenkerhon, kuten aiemmin. Isäsikin on jo iäkäs, tarvitsee seuraa. Sää vaan on parempi ja vanha ystävä lähellä. Mieti.
Helinä mietti, ja päätös tuli luonnostaan. Ero, asunnon ja auton myynti, yrityksen paperit kuntoon. Hän tapasi Pentin vielä pari kertaa, oli mahdollisimman asiallinen, sitten poisti numeron ja päätti, että nyt sen on loputtava.
Savonlinna otti hänet vastaan keväällä, jolloin omenankukat pudottivat tuoksua katujen ylle ja aurinko paistoi korkealta. Henki kulki taas vapaammin ja pian Helinä oli avannut kaksi uutta lapsikeskusta. Kotinsa oli isän naapurissa, koska huomasi pian, ettei isä ollut yksin: kerran ovella vastaan tuli ystävällinen, hymyilevä Martta, joka oli hiljattain jäänyt leskeksi. Helinä ei pannut pahakseen hän tiesi, että äidin kuoleman jälkeenkin isällä oli lupa elää.
Tuomas on edelleen komea, eikö, Helinä? naurahti Martta.
Jos isä löysi elämän ilon uudelleen, ehkä niin käy vielä itsellekin?
Vuosi sujahti. Lastenkeskukset pyörivät täysillä, Helinä vaihtoi elämäntyylin, uuden hiustyylin ja otti vihdoin koiran, jonka hankkimista oli pitkään harkinnut. Silti iltaisin ikävä hiipi puseron alle: hän olisi antanut mitä vain, että Pentti olisi painanut kytkintä, koskettanut olkapäätä ja sanonut:
Mitä kuuluu, Heli? Onko kaikki hyvin? Keitän sinulle teetä.
Hän tiesi, että olisi pitänyt päästää menneestä täysin irti, mutta ei ollut vielä pystynyt.
Verottajan selvitys 1,5 vuotta liiketoiminnan myynnin jälkeen jopa ilahdutti se tarkoitti reissua Helsinkiin ja jotakin uutta ajateltavaa.
Ongelma ratkesi nopeasti; jäi päivä aikaa. Hän ajeli entisessä naapurustossaan, katseli lapsia kerhossa, kurkisti vanhaan kotiin ja leikkipuistoon, missä he olivat Pentin kanssa haaveilleet omista lapsista. Hän ajautui kävelemään tuttuun puistoon, jonka penkillä huomasikin entisen miehensä. Pentti istui katuvaisen näköisenä, toppatakki harmaana, vierellä lastenvaunut.
Helinä meni istumaan viereen.
Miten voit? tuli suusta. Vastaus oli odotetun lakoninen.
Huonosti. Olen yksin, idiootti, joka tuhosi kaiken hyvän elämässään. Yhden sattuman takia.
Valehtelet. Sinulla on kaikki. Lapsi, uusi elämä.
Ei ole vaimoa enää, Helinä. Liina kuoli synnytykseen.
Helinä haukkoi henkeä. Hän ei enää tuntenut vihaa tuota naista kohtaan, vain surua nuoren, kokemattoman äidin kohtalosta. Ja Pentti tuuditti nyt vaunuja edestakaisin, etteivät kaikki huolet heräisi.
Hiljaisuuden jälkeen he puhuivat molemmilla oli paljon sanottavaa. Pikkuruinen tytär, Eevi, avasi silmänsä ja katseli parkkiin syttyviä valoja ja tähtiä.
Helinä jäi katsomaan Eevin kasvoja.
Kun näet oman lapsesi, kaikki selviää, kaikui Tertun vanha neuvo hänen korvissaan.
Puolen vuoden päästä Helinä istui lastenkodin johtajan kanssa vierekkäin, tuijottaen vakavan oloista, tummahiuksista poikaa.
Miikka, tiedätkö, miksi tulin?
Minua varten.
Haluaisitko asua minun kanssani?
En tiedä. Tuskin otatte minua.
Hän tuijotti Helinää välinpitämättömänä, kunnes nainen näytti hänelle kuvan ja kertoi totuuden.
Ei, Miikka. Se ei ole oma lapseni. Mutta aion ruveta äidiksi hänelle. Ja sinullekin, jos tahdot.
Te palautatte minut.
En palauta. Tiedätkö miksi?
En.
Koska tiedän, miltä tuntuu menettää kaikki. Silloin kun ei ole ketään. Se sattuu.
Tiedän…
Tiedätkö, mikä on äiti, Miikka?
En.
Hän on se, joka ei koskaan salli, että hänen lapselleen käy niin pahasti.
Sääliikö te minua?
Helinä tuijotti poikaa, pudisti päätään.
En. En halua sääliä, haluan rakastaa. Haluan, että sinulla ja Eevillä on hyvä olla. Tehdään se yhdessä?
Miikka nyökkäsi, ja Helinä tiesi tästä jatketaan.
Vuosia myöhemmin koko perhe patikoi Lapin polkua pitkin, Miikka katsoi pikkusiskonsa perään kun tämä yritti karata metsään.
Eevi, metsässä on susia!
Ei ole!
On! Ja karhuja. Isoja, nälkäisiä.
Eikö niiden äiti tehnyt puuroa?
Ei osannut.
Meidän äiti osaa!
Niinpä.
Tehdään karhuillekin puuroa!
Mannapuuroa? Helinä kiri lasten rinnalle.
Et sinä, äiti, osaa tehdä mannapuuroa oikein, se menee paakuiksi!
Voi sinua, Helinä nauroi ja nappasi Eevin syliin, se on sinua varten, karhut söisivät mielellään paakkuista puuroa!
Anna sitten minun puuro heille! Ja hunajaa, jonka ostit eilen!
Sitä jaksan minäkin syödä. Aiotko matkustaa koko matkan sylissä?
Joo!
Mene sitten isän syliin! Helinä antoi Eevin Pentille ja silitti poikaa. No niin, Miikka, miten karhuja ruokitaan?
En haluaisi vielä kotiin jos Eevi alkaa ruokkia eläimiä, ei päästä hotellilta enää ulos…
Helinä nauroi ja kääntyi ympärilleen.
Eevi, syödään ensin itse, ja illalla mietitään karhujen ruokintaa!
Selvä! Eevi suostui heti ja Helinä sekä Miikka vaihtoivat katseen.
Oi äiti! Miikka virnisti sisarelle.
Oi poika! Helinä hymyili. Pidä hänestä silmää.
Lasten nauru kimposi yli tunturipuron ja seuraava päivä lupasi taas valoa, sellaista, mitä harvoin eteen osuu, mutta johon monimutkainen onni rakentuu.
