Ystävyyden sirpaleet
6. maaliskuuta
Tulin kotiin tänään raskaana. Avaan hissuttelen oven, liukastan vaaleat talvipopot pois jaloistani. Kaikki liikkeeni tuntuvat tahmealta, mutta eivät väsymyksestä, vaan enemmän jostain pinnan alla hiertävästä. Eteisessä on oudoksi muuttunut hiljaisuus vain keittiöstä kuuluu vaimea television humina. Jään hetkeksi seisomaan takkini kanssa, ihan kuin keräisin voimia ennen kuin astun eteenpäin. Tavallisesti kotikotiin sopeutuminen on hetkinen ja helppo, mutta tänään se ottaa enemmän kuin tavallisesti.
Lopulta raahaudun keittiöön. Tapio istuu pöydän ääressä. Edessä höyryävä lautanen kaalikeittoa ja katse puoliksi TV-ruudussa, puoliksi satunnaisesti pöydänraossa. Hän huomaa heti kun tulen.
Ootpas tänään ajoissa. Onko kaikki hyvin? hän kysyy, ja kysymyksessä on aito huoli.
Istun suoraan vastapäätä, puristan itseäni käsillä, kuin suojeltuani kylmältä jollaista ei näykään. Minun olemuksesta Tapio jo tietää, että jotain isoa on sattunut.
Ei, ei kyllä ole, vastaan hiljaa, ja katseeni hiipii keittiön ikkunan sumuun. Oon just tulossa Ainolta. Luulen… en tiedä, ollaanko me enää ystäviä.
Tapio laskee lusikan, ja hänen ilmeensä muuttuu keskittyneeksi ja lempeäksi. Hän ei tuputa, antaa tilaa.
Mikä kävi? hän sanoo hiljaisella, vilpittömällä äänellä.
Hengitän syvään, niin kuin jostain pitäisi ottaa ponnistus ennen kuin selitän.
Juttu on Aino ja hänen miehensä se, että Jari petti Ainoa. Ja Aino hän tuli ihan järjiltään, syytti vain sitä toista naista eikä miestä ollenkaan. Se tiesi että Jari on naimisissa silti ryhtyi, selitti. Yritin rauhoitella häntä, selittää että syy on Jarissa, että hänen pitää ensin jutella miehensä kanssa, mutta Aino ei kuunnellut. Hän huusi minulle, että olen hänen puolellaan vain puoliksi, että pidän petturien puolta.
Tapio pyöritteli lusikkaa käsissään, mutta ruoka ei enää oikein kelvannut.
Tiesikö se nainen sitten Jarista? Tapio kysyy. Näen, että hän yrittää ymmärtää.
Huokaisen, heilautan käsiäni kiivaasti.
No ei tiennyt! Jari valehteli, väitti että on ollut eronnut jo aikaa sitten eikä ymmärrettävästi näyttänyt papereita. Yritin tätä selittää Ainolle ei se nainen tehnyt väärin, vaan Jari. Ei toista voi syyttää toisen totuuden pimittämisestä. Mutta Aino nosti äänen, syytti minua naisten puolustelusta ja vihjaili, että minulla itsellänikin olisi jotain salattavaa!
Tapion kulmat painuvat. On ikävää, että ystävä pystyi kääntämään asiat näin päälaelleen ja vielä vihjailla pahaa.
Huhhuh… Miten sitten jatkui?
Hymähdän kuivasti, ja vaikka yritän pitää ilmeen kurissa, äänestä kuuluu pettymys.
Siitä vain pahemmaksi meni. Aino alkoi levittää juttuja meidän yhteisille ystäville, että puolustan vikanaista liian kiihkeästi. Mistähän Ritalla tuulee, onkohan hänen oma menneisyytensä ihan puhdasta. Voitko kuvitella? Luulin, että ystävä tukee, mutta hän pistää koko käänteen syyksi minun niskaan ja pilaa mainettani!
Keittiöön laskeutuu painava hiljaisuus. Telkkari suodattaa taustalla, mutta kumpikaan ei enää kuule mitään. Puristelen pöytäliinan reunaa sormissani, etsin lohtua jostain yksinkertaisesta liikkeestä. On kamalaa huomata, ettei luotettu ihminen seisonutkaan rinnalla.
Pahinta on, että oikeasti vain yritin auttaa, sanon melkein kuiskaten ja katson takapihalla lepäävää lunta. Halusin selittää, että kiukun kuuluisi kohdistua siihen joka petti. Mutta kaikki kääntyi toisinpäin. Nyt puolet tutuista katsoo kieroon, kuiskailee selän takana! Miten helposti porukka uskoo ihan älyttömän valheen?
Tapio nousee pöydästä ja kiertää käsivartensa ympärilleni. Hänen otteessaan on lämpöä ja varmuutta: muistutus siitä, että tässä joku uskoo yhä minuun.
Sinä tiedät olevasi oikeassa, Tapio sanoo vakaasti.
Tiedän sentään, vastaan, ja hetken katseessani on voimaa, joka kuitenkin karisee. Mutta helpottavaa se ei ole. Niin monta vuotta ystävyyttä… ja näin kaikki meni. Valheella, väärinymmärryksellä… Tuntuu kamalalta…
Seuraavien päivien aikana pysyttelen kotona. Ajatus siitä, että voisin törmätä naapureihin tai tuttuihin lähikaupassa, nostaa kurkunpään täyteen levottomuutta. On raskasta huomata uteliaat vilkuilut ja kuiskaukset. Jos menen ulos, porukka vaikenee, vaihtaa aihetta se sattuu.
Koitan täyttää päivät järjestelyllä laitan kirjat järjestykseen, siivoan, keitän jotain monimutkaista. Silti ajatukset palaavat kerta toisensa jälkeen siihen, miten äkkiä ja peruuttamattomasti kaikki muuttui. Ajatus pois muuttamisesta alkaa pyöriä mielessä: ehkä Viikin rantaan, ehkä meren ääreen, ehkä vaikka Kokkolaan, kaupunkiin, jossa kukaan ei tunne meitä eikä tiedä tästä tarinasta.
Yhtenä arki-iltana istutaan keittiössä ja juodaan teetä himmeässä valossa. Ulkona satamassa leijailee lunta, tuikkulyhdyn valo heijastuu ikkunaan. Hetken ollaan molemmat hiljaa, sitten Tapio rikkoo sen:
Tiiätkö, ehkä meidän kannattaa muuttaa. Vaikka vain vaikka Pasilaan tai ihan uuteen kaupunginosaan. Vähän vaihtelua, ehkä helpottaisi.
Katson häntä yllättyneenä, sydän hakkaa vähän nopeammin siitä ajatuksesta, että kaikki voisi olla toisin.
Auttaisiko oikeasti? kysyn hiljaa.
Olen varma. Tarvitset aikaa, että pääset yli ja täällä muistot tulee joka kulmasta vastaan. Muuttaminen voisi antaa tilaa hengittää ja miettiä omia askelia rauhassa.
Tuumailen kuppiin, painan mieleen tuttuja ja kodikasta: asunto, jossa on pidetty monet juhlat, muutamat harvat ystävät, ne jotka eivät ole kääntyneet pois. Näen jo silmissäni, miten selitän työkavereille, miksi muutettiin. Pelottaa ajatus siitä, että pitää aloittaa alusta uusi koti, uudet naapurit. Samalla jokin minussa kaipaa vapaata ilmaa, mahdollisuutta karistaa ikävät juorut ja olla taas hetki vain minä.
Okei, kokeillaan, vastaan lopulta, ja äänessäni on päätöksen arkuutta ja toivoa yhtä aikaa.
Tapio hymyilee kevyesti, vilpittömästi.
Hyvä. Etsitään rauhallinen paikka, paljon puistoa ja vaikka meri lähellä. Käydään lenkillä, hengitetään välillä.
Alan tuntea sydämessäni pientä, lämmintä ilon kipinää. Ehkä tämä on mahdollisuus: ei pakoa, vaan lepoa ja uutta alkua. Ei tarvitse unohtaa, mutta ei tarvitse jäädä murehtimaan.
Etsintä osoittautui työlääksi. Kierrämme katsomassa asuntoja osa on viehättäviä valokuvissa, mutta jotain tärkeää puuttuu: vehreyttä, rauhaa. Kiirettä ei kuitenkaan ole, kumpikin haluaa rauhan eikä tarvitse tehdä kompromisseja huonolla fiiliksellä. Tapio soittaa välittäjiä, minä arvioin, tuntuisiko tässä asunnossa aidosti kodilta.
Tauoilla ajatukset harhaavat Ainoon. Pettymys on yhä terävä, mutta rinnalla kasvaa hidas ymmärrys siitä, ettei kaikki ollutkaan niin, kuten olin ajatellut. Meistä jäi hyviä muistoja iltoja saunassa, reissuja Tukholmaan, pitkiä puheluja. En ymmärrä, missä se hetki oli, kun polku katkesi.
Eräänä päivänä järjestelen vanhoja valokuvia. Nostelen kuvia esiin: rantapäivä espanjalaisessa ilta-auringossa, jossa naurettiin yhdessä Aino kanssa, sydän auki tulevaisuudelle ja mahdollisuuksille. Istun pitkään kuva kädessä, surullisena ajattelen sitä kaikkea mikä nyt tuntuu jo menneeltä unelta. Hetken mietin, pitäisikö yrittää vielä puhua soittaa, sopia tapaaminen. Mutta muistan viimeisen riitamme, sen kiukun, ja ymmärrän, ettei se auttaisi enää mitään. Laitan kuvan pois käsistäni, suljen muistot talteen.
Lopulta, kuukauden jälkeen, löydämme sopivan kaksion: pieni, valoisa, isot ikkunat. Puukäpylän laidalla, lähellä metsää ja vanhaa puistoa. Välittäjä, nuori nainen, kertoo lämpimästä naapurustosta ja siitä että täältä haetaan rauhaa.
Muutto sujuu pieninä erinä, molemmat nauravat sille, miten tarkkaan tietävät nyt jokaisen laatikon sisällön. Yhdessä palapeli kerrallaan kaikki löytää paikkansa ensimmäinen aamu uudessa kodissa tuntuu vapaammalta kuin mihin on vuosiin herännyt. Katson ikkunasta lasten pulkkamäkeen, rauhallisiin kaduntallustajiin ja tunnen helpotusta. Täällä kukaan ei tiedä, täällä hengitys kulkee taas vapaammin.
***
Vähän ennen lopullista muuttoa teen päätöksen, jota jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Ehkä halusin vain asettaa rivit suoraan, ehkä etsin viimeistä rehellistä hetkeä itselleni. Soitan Jarille, Ainon miehelle, pyydän tapaamista.
Sovimme tapaamisen pikkukahvilaan, missä tuskin törmäämme tuttuihin. Olen hermostunut tilaan mustan kahvin ja silmäilen ovelle. Jari on kireä, sormet pyörittävät kahvikuppia.
Moi, hän sanoo varovasti. Oliko joku asia..?
Katselen häntä, mietin hetken. Tiedän mitä haluan sanoa, en tiedä, onko tämä oikein.
Kuulin, että aiot erota, aloitan. Ja että Aino kerää todisteita. Mutta ei Jari, ei se ole niin yksinkertaista. Ei Aino itse ole myöskään puhdas. Sillä on se Pietarin työkomennuksen juttu, ja… ehkä sun täytyy tietää sekin, kun menette paperisotaan.
Jari hämmentyy, jää tuijottamaan kuppia, puristaa käsiään. Nostan laukusta kirjekuoren esiin. Ei mitään paljastavaa, mutta tarpeeksi herättämään ajatuksia. Jari sivuaa papereita nopeasti silmällään, sitten vasta kiittää.
Kiitos, hän sanoo hiljaa. En olisi uskonut että teet näin.
En minäkään. Mutta tuntuu että kaikki pyörii valheessa. Oli pakko yrittää saada jotain totta peliin. Tää ohjaa ehkä johonkin oikeaan.
Jari sujauttaa kuoren taskuunsa. Hän vaikuttaa mietityltä, eikä keskustelua enää tarvita. Jätän hyvästit rauhallisesti, astun ulos lumisadetta kohti. Mietin, teinkö oikein. Lopulta tajuan, ettei kyse enää ollut Jarista eikä Ainosta, vaan siitä, että päästin irti siitä maailmasta, jossa ystävyys ja totuus tarkoittivat eri asioita.
***
Päätän, että tämä luku on nyt oikeasti ohitse. Poistan Ainon numeron puhelimesta, pyyhin itseni hänen someistaan. Vie vain minuutin, mutta tunne on kuin olisin laittanut vanhan, turhan kirjan takahyllylle.
Uudessa asunnossa alkaa uusi rytmi. Vietetään aikaa, laitetaan valkoiset verhot ikkunaan, otetaan uusia valokuvia muurahaisten riveistä takapihalla ja kahvilakävelyistä. Ennen pitkää löydän myös kotoa tehtävän työn. Taito ja kokemus käy nopeasti kaupaksi, Tapio saa oman uuden työpaikkansa toiselta puolelta Helsinkiä.
Käymme kävelyillä, pienissä kahviloissa, tervehdimme naapureita. Uudet kohtaamiset ovat aluksi vaivaannuttavia, mutta ne alkavat hiljalleen tuoda iloa. Täällä kukaan ei kysele menneistä, katso kieroon tai yritä keksiä omia tarinoitaan.
Asunto muovautuu vähitellen kodiksi. Tunnen, että ensimmäistä kertaa vuosiin hengitän vapaasti ilman että tarvitsee puolustautua tai selitellä. Eränä iltana Tapio tulee istumaan viereen parvekkeelle. Katsomme auringonlaskua ja juomme teetä hiljaisuuteen.
Mietin joskus, oliko oikein kertoa Jarille, sanon yhtäkkiä.
Tapio vetää minut kainaloon. Teit kuten oikeaksitunsit, hän sanoo pehmeästi. Siihen ei tarvitse selitystä.
Nyökkään. Sinä iltana en enää ajattele Ainon tarinaa. Katson, kun aurinko laskee Kaivopuiston yllä, siellä menneeseen jäävät juorut ja selän takana puhumiset. Tässä hetkessä elämä jatkuu rauhallisena, rehellisyydessä.
***
Puoli vuotta myöhemmin herään siihen, että aamu auringonpaisteessa pilkahtelee puiden välistä sisään. Nostan kahvikupin huulille, kuuntelen Tapion rauhallista heräämistä makuuhuoneessa. Työ ja uusi ympäristö rytmittyy nyt omalla painollaan. Opettelen taas piirtämään käyn kahdesti viikossa opistolla Vesalan kirjastossa, kokeilen akvarellia ja pastellia. Teen asioita, jotka aikaisemmin tuntuivat kaukaisilta.
Eräänä iltana selaan puhelimella vanhoja viestejä. Yllättäen Loviisa, vanha kollega, laittaa viestiä: Hei, oletko kuullut, miten Ainon jutut lopulta päättyi? Törmäsin hänen entiseen naapuriinsa
Sormet puristavat kuppia, en ole etsinyt Ainon kuulumisia, mutta uteliaisuus voittaa.
Aino yritti puristaa erosta kaiken, palkkasi kalliit lakimiehet, koitti tehdä Jarista syntipukkia. Mutta Jari toi esiin kaiken myös Ainon seikkailut. Oikeus huomioi myös sillä Pietarin komennuksen viestiketjut. Lopulta Jari voitti, Aino sai vain auton, kaikki muu jäi Jarille.
Luen hitaasti. Tunne on outo ei vahingoniloa, enemmän kummallinen helpotus. Ehkä sittenkin totuus tuli esiin, vaikka näin myöhään.
Mitä mietit? Tapio kysyy takanani.
Nojaan häneen, vastaan hiljaa:
Sain tietää, miten Ainon juttu päättyi. Hän yritti voittaa kaiken, mutta menetti melkein kaiken.
Tapio ei sano mitään. Hän tietää, että en ajattele kostoa, vaan oikeudenmukaisuutta. Hän tietää, miltä tuntui, kun ystävä petti.
Iltaa myöten käyn kävelyllä uudessa naapurustossa. Tuoksuu jo syksy, märkä asfaltti ja lämmintä leipää jostakin läheltä. Kissoja luikkii lämpöputkistolla, valot loistavat kodeissa. Mietin, miten hiljainen elämä voi olla hyvästä: enää en tarvitse selitellä, eikä tarvitse pelätä arvostelua.
Istun puistossa, seuraan ohikulkevia ihmisiä, mietin että täällä saan olla minä. Ei tarvitse pelätä selkäänpuukotuksia olen oppinut puolustamaan omat rajani. Yksinkertainen ajatus, mutta täynnä voimaa.
Seuraavana päivänä soitan Loviisalle kiittääkseni viestistä, ja juttumme päättyy lämpiminä hyvästeihin ilman jännitettä. Sisälläni on kevyt olo: tiedän, että nyt olen vapaa menneestä.
Illalla, kun Tapio palaa kotiin, halaan häntä pitkään.
Nyt tuntuu, että kaikki on kohdallaan.
Hyvä niin, hän sanoo ja silittää tukkaani. Ansaitset rauhan.
Illalla katsomme yhdessä takkatulta pieni sähköinen takka, jonka ostimme talvi-iltojen varalle. Katselen palsamivaloa ja ymmärrän: en kaipaa enää vanhaan elämään. Siellä jäi turhat loukkaukset. Nyt, tässä kotona, käynnistyy uusi, rehellisempi arki, jossa saan olla oma itseni.
Ja se on kaikkein arvokkainta.
