Menin naimisiin puoli vuotta sitten, ja siitä lähtien eräs asia ei ole jättänyt minua rauhaan.
Häitä vietettiin ulkona puistossa täällä Helsingissä. Musiikki pauhasi, valot vilkkuivat, ihmiset tanssivat sydämensä kyllyydestä. Minä hiippailin hetkeksi ulos päärakennuksesta, koska piti saada raitista ilmaa (ja rehellisesti sanoen pieni tauko tunkkaisesta juhlahumusta). Kauempana huomasin parhaan kaverini, Mikko, ja vaimoni, Venla, seisoskelemassa taukopaikalla vessojen vieressä. Siinä oli jotain he eivät jutelleet rennosti. Niillä oli selvästi riita.
Venlan kädet viuhtoivat kuin yliviritetty maratonin juoksukaveri. Mikon leuka olisi voinut pirstoa jääpaloja. Vaikka bileiden humu peitti lähes kaiken äänen, oli kiistan tunnelma kuin mämmi kevätpäivänä raskas ja tahmea.
Lähestyin niiden huomaamatta, hiippailin kuin kettu kananpesälle. Kun olin riittävän lähellä, kuulin Mikon sanoa kovalla ja napakalla äänellä:
Tätä asiaa ei sitten enää puhuta.
Sen verran kylmää, että jäi horkka heti päälle.
Ne huomasivat minut. Kysyin, mistä ihmeestä nyt tapellaan ja mikä on niin salaperäistä.
Molemmat säikähtivät kuin porot jouluaattona. Venla tokesi heti, ettei mitään ihmeellistä, ihan höpöhommia vaan. Mikko säesti, että olivat kinaamassa jostain typerästä pelistä, joku vedonlyönti, Mikko muka ehdottanut jotakin ja Venla ei halunnut, blaablaa. Selitys tuli niin nopeasti ja epäloogisesti, ettei varmasti kukaan olisi siitä tolkkua saanut.
Ne vaihtoivat aihetta kuin olisi vaihdettu sukset Rukan kisaladulle ja lampsivat takaisin saliin reippaana parina, unohtaen muka koko välikohtauksen.
Yritin kyllä pitää hääfiilistä yllä koko loppuillan. Tanssittiin, nostettiin maljoja, onniteltiin vieraita. Mutta aina kun näin Mikon ja Venlan lähekkäin, puhetta oli yhtä paljon kuin perus suomalaisessa hississä, katseet kiertelivät kuin susi saalista. Eivät kyllä enää juttua vaihdelleet minun kuulteni.
En sanonut asiasta sinä iltana mitään.
Arki rullasi häiden jälkeen eteenpäin. Aloimme asua yhdessä Venlan kanssa. Edelleen vietämme aikaa Mikon ja hänen kumppaninsa kanssa illan istujaisia, synttärijuhlia, perus suomalaista mukavaa puuhailua. Kukaan ei ole maininnut hääpäivän kuumaa kohtausta. Ei outoja viestejä, ei salaperäisiä puheluita, ei mitään, mistä vetäisi johtopäätöksiä.
Vain se yksi hetki.
Mutta se hetki ei katoa. Se tarkka lause. Se äänenpaino. Se tapa, jolla keskustelu katkesi kuin vanha verkko Lokalahden rannassa. Ja reaktio siihen, että ilmestyin paikalle.
Ei minulla ole todisteita. Ei viestejä, ei riitoja, ei tunnustuksia. Vain se yksi ainoa yhteenotto hääpäivänä ja tunne, että keskeytin jotain, mitä minun ei olisi pitänyt koskaan kuulla.
Puolessa vuodessa en ole saanut tilannetta pois mielestäni, enkä syyttänyt ketään.
Nyt vain mietin:
Mitä ihminen tekee tällaisen epäilyksen kanssa, kun ei ole muuta kuin orpo tunne, että jotain tapahtui sinä päivänä?
