Viimeinen toive
“Ei, en enää ikinä palaa kotiin”, huokaisi Eero, puristaen sairaalalakanan rypyksi kivusta. “Enkä näe enää Hiljaa koskaan. Voi itku, juuri olin hänelle kosintaa suunnitellut. Myöhästyin. Miksi mulle aina käy näin?”
“Äläpäs nyt synkistele”, hymyili sairaanhoitaja, nähtyään kuinka Eero oli valahtanut yhtä kalpeaksi kuin syksyinen taivas. “Kyllä tästä selvitään.”
“Epäröin vahvasti”, sai Eero viimeisillä voimilla puristettua itsestään ulos.
Sitten hän vain tuijotti, silmät selällään, kun häntä valmisteltiin leikkaukseen. Ei paljon naurattanut.
*****
Eero vihasi sairaaloita koko sydämestään.
Se alkoi jo lapsena lääkärissä häneen pistettiin tai tökättiin milloin mistäkin, eikä kukaan koskaan pyytänyt anteeksi aiheutettua “sielullista kärsimystä”.
“No Eero, mitä siinä märiset? Olet kohta koululainen, ja itket kuin pikkutyttö”, naurahti hoitaja ottaessaan sormenpäästä verta. Ei siinä mitään häpeää tuntenut, vaan kipua ja pettymystä.
Ja joka kerta kun palattiin neuvolasta kotiin, päätti Eero, ettei enää ikinä I-K-I-N-Ä astu jalallaankaan mihinkään lääkäriin. “Se on sama kuin kuolla, mutta sinne en mene”, hän totesi äidille dramaattisesti.
“Eero-kulta, älä nyt niin sano. Lääkärit tekee parhaansa, että pysytään hengissä. Ei niitä tarvitse pelätä.”
“Aha, niin varmaan”, Eero mutisi, mulkoili kipeää sormeaan ja manasi lääkärien ammatin.
Saanko edes mainita kauhutilanteen, kun Eeron raahattiin hammaslääkärille? Ulvoi ja kirkui niin, että liikenteen melu jäi kakkoseksi.
Sillä tiellä oltiin. Sairaalan ovi tulisi pysymään kiinni, Eeron puolesta vaikka maailman tappiin.
Niin Eero karttoi lääkäriä kuin menikään. Mutta tietenkin elämä päätti laittaa kapuloita rattaisiin; kovat vatsakivut veivät suoraan Meilahden päivystykseen. Appensiti oli vaivana.
Hilja, jonka kanssa Eero oli sopinut romanttisen illallisen, joutui soittamaan ambulanssin.
“Ei mitään ambulanssia, kohta helpottaa”, yritti Eero anoa.
“Höpö höpö, sinulla on varmaan umpisuoli. Näyttää ihan siltä, mitä minulla oli kerran.”
Sinne mentiin, vastahakoisesti. Ja niin Eero löysi itsensä Helsingin sairaala numero 6:n kylmältä paareilta.
Ymmärrätte varmaan: tunnelma oli kuin harmaassa marraskuussa.
Ajatus siitä, miten kirurgit tuhrisivat hänen “sisäistä maailmaansa”, sai Eeron mielen synkkenemään. Kun hän näki, kuinka kaksi juroa sairaalavahtimestaria kupsutti hiljaista potilasta ohi, jolle elämä oli juuri päättynyt, oli tunnelma kuin untuvapeitteen allakin kylmä.
“Se on nyt tässä, en enää palaa kotiin. Enkä Hiljaa näe enää koskaan. Ja kosintakin jäi tekemättä. Miksi näin?”
“Ei kuule kannata liikaa murehtia”, hymyili hoitaja. “Tämä on ihan rutiini. Hyvin käy.”
“Epäilen vahvasti…”
“Pöh, kyllä tämä hoituu. Olisittepa tulleet myöhemmin, olisi jo voinut olla hankalampaa”, sanoi hoitaja.
Operaatio meni kuin Strömsössä eikä mitään odottamattomia sotkuja tullut. Edes kipua ei juuri tuntunut. Ensimmäinen puoliksi positiivinen sairaalakokemus miesmuistiin.
Eero “teloitettiin” unille juuri toimenpidehuoneessa ja saatiin hereille siinä vaiheessa, kun suurin osa katastrofeista oli jo ohi. Eikä tarvinnut potea kipuja, vaan pääsi lähes heti perusosastolle.
Yön Eero nukkui kuin karhu talviunilla. Heräili vain kun tiputuksen letkua vaihdettiin.
Aamulla
Aamulla hän huomasi, että viereisessä petissä makasi joku vanhempi mies.
“Voi jestas sentään, just tätä tarvitsin”, Eero jupisi itsekseen. “Kohta alkaa elämänsä tarinointi tauotta.”
Pah. Nyt kaipasi vain rauhaa ja hiljaisuutta. Ei edes Hiljalle viitsitty soittaa tekstiviesti “kaikki ok”, kännykkä tyynyn alle. Ja suru siitä, miten pahaan hetkeen tämä tuli. Oliko ihan pakko juuri ennen kosintaa joutua veitsen alle?
Eero oli asunut Hiljan kanssa jo yli vuoden ja aikoi illalla kosia. Ravintola oli varattu, soittajat briffattu soittamaan Hiljan lempikappaleen, tarjoilijan piti tuoda “jälkiruoka” jossa olisi sormus.
Kaikki piti olla täydellistä…
Mutta kohtalo pyörsi kaiken. Nyt hän makasi sairaalapedillä jonkun tuntemattoman vanhuksen kanssa pohtimassa, missä kaikki meni pieleen.
Yllättäen: vanha herra ei ollutkaan se jankuttaja, jonka Eero mielessään oli jo manannu.
Mies tervehti, eikä muuta. Muta murisi itsekseen, kun puhelinyhteys ei pelannut. Illan mittaan hän koitti ja koitti soittaa, mutta koska laturi oli jäänyt kotiin (ikuisen kiireen keskellä), eihän siinä pitkälle pötkitty. Sairaalan hoitajilla ei tietenkään ollut sellaista muinaista laturia.
Kun kännykkä pimeni, näkyi miehen silmissä kyyneliä. Eeroa kouraisi omatunnosta tässä sitä istui, ja ehti jo tuomita toisen hulluksi, vaikka miehellä taisi tosissaan joku hätä olla.
Pienen tauon jälkeen Eero nousi istumaan sängyn laidalle (ei se nyt kohteliasta ole makoilla aina!), kääntyi vanhuksen puoleen ja kysyi, oliko kaikki hyvin.
“Ei, kun en millään saa poikaani kiinni”, mies huokaisi.
“Eikö hän tiedä että olet sairaalassa!?”
“Tietää… hoitaja soitti kun mut tuotiin tänne. Mutta eihän hän halua puhua minulle. Riideltiin puoli vuotta sitten, just ennen synttäreitäni. Oli kuulema aikeissa laittaa minut vanhainkotiin ja myydä talon pois. En suostunut. Ei siitä talosta ollut kysymys…”
Vanha mies kertoi, miten joutui sydänkohtauksen jälkeen sairaalaan. Lääkärit saivat tilanteen hallintaan mutta leikkaus oli välttämätön.
“Se on parin päivän päästä, mutta pelkään, että kerkiän tästä manan majoille ennen kuin pääsen leikkuupöydälle.”
“Pötyä puhut”, tsemppasi Eero. “Katsos mua, eilen leikattiin umpisuoli eikä tunnu pahalta. Kyllä lääkärit tietää mitä tekevät.”
Ukko hymähti silleen, että selvästi tiesi eron sydänleikkauksen ja umpisuolen välillä, mutta antoi olla.
“Mulla jäi koira. Ulkona. Sitä varten yritin tavoittaa poikaa. Olisin pyytänyt huolehtimaan Lumista, jos minulle sattuu jotain tai sopisi edes uudelle omistajalle. Naapurit tuskin ottavat, omaa eläinlaumaa on. Ja poika perii talon muutenkin, siitä on jo haaveillut. Että olisi reilua täyttää edes viimeinen toiveeni. Mutta eipä vastaa puhelimeen…”
“Asiaton poika”, mutisi Eero.
“Murehdin Lumista enemmän kuin omista terveysasioistani. Kuka sitä nyt hoitaisi? Koditon koira, ei sekään ansaitse jäädä yksin…”
“Vanhus on kyllä hupaisa”, Eero ajatteli. “Leikkaus tulossa ja koiraa miettii.”
Kun mies kertoi, miten he tapasivat toisensa ukko löysi pienen koiran sateisena synttäripäivänään, vaimo oli hiljattain kuollut, ja siitä samasta koirasta tuli elämän keskipiste. Ukko ajatteli, että vaimo varmaan katseli pilvenreunalta ja järjesti tällaisen yllätyksen.
“Kaikkea täällä maailmassa tapahtuu”, myönsi Eero, vaikka varsinaisen skepetin elkein, mutta tsemppasi vanhusta ettei tämä pahoita mieltään.
“Kolme viikkoa haettiin omistajaa ei löytynyt. Ja olen siitä melkein iloinen. Lumi ei ole pelkästään koira mulle, se on ollut mun elämän sisältö. Ystävä.”
Sinä iltana Eero mietti pitkään sekä koiraa että pojan käytöstä. Miten kylmä pitää olla, että oman isän puhelutkin jää kuulematta?
Eero näki yöllä unen, jossa harhaileva Lumiksi tunnistettava sekarotuinen koira etsi omistajaansa kadulla. Eero seurasi välillä askel askeleelta perässä ei tiennyt miksi, mutta niin kai piti tehdä.
Aamuyön tunnilla vanhus sai hengenahdistuskohtauksen. “Haenko hoitajan?”, kysyi Eero.
“Ei tarvi soita pojalleni, Jani. Numerolappu on siinä yöpöydällä”, mies ähisi. “Kutsu tänne, jos ehtii hyvästellä. Tai pyydä huolehtimaan Lumista. Mun sydän kertoo, että aika alkaa olla kortilla. Vain se helpottaisi mieltä, jos tietäisin, että koirasta huolehditaan…”
Eero mietti hetken hakeako lääkäri, vai kunnioittaa ukon viimeistä toivetta. Lopulta kouristellen, reuhtova käsi tarttui kännykkään.
“Jani? Täällä on Eero, isänne huonetoveri… no, tuo Veli-Pekka hän on, me ei tultu esittäytyneeksi. Hänen vointinsa on heikentynyt, toivoo että tulisitte paikan päälle…”
“Meinaatko että kohta tossa on arkku ja tilataan hautakivet?”, Jani kuului puhelimesta kuivakiskoisena. “Mikäs talo se on, vieläkö se osasto 314? Pistän ylös.”
Eero antoi osoitteen ja juoksi hakemaan hoitajaa. Sängyn ääreen palatessaan Veli-Pekka oli jo hyvin hiljaa.
“Miten voitte, Veli-Pekka? Nyt muija hakee lääkärin. Pysytään lujina, eihän sitä tiedä… poikanne lupasi tulla aamulla…”
Veli-Pekan sydän pysähtyi ennen kuin lääkäri kerkesi paikalle. Lääkärin pikainen tarkistus, sanaton nyökkäys ja poistuminen. Jo hetken kuluttua tutut “kalifornialaiset” sairaalavahtimestarit tulivat viemään ruumista pois.
*****
“Isänne nukkui pois syliini”, kertoi Eero Janille, kun tämä seuraavana päivänä saapui.
“Niin, no hyvä se niin. Ei ainakaan tarvinnut kenenkään palvella vanhoilla päivillään. Kuka ehtii nykyään hoitamaan ketään. Itsellä on perhe, työt, jos jonkun aikaa lykkää…”, totesi Jani.
“Edes viimeinen toive Lumi pitäisi saada hyvään kotiin”, Eero tokaisi.
“Koira? Ai se rähjä? Ei semmoista kukaan kaipaa. Isä menetti järkensä senkin kanssa. Olisi ollut helpompi vanhainkodissa. Taas yksi riesa vähemmän. Itehän valitsi.”
“Se oli isänne viimeinen toive! Talon peritte muutenkin, saisitte ehkä jotain hyvää aikaiseksi”, Eero sanoi tiukasti.
Jani mulkaisi, nappasi isän vanhan nokialaisen ja numerolapun mukaan, poistui sanaakaan sanomatta. Vain oven laahautuminen kuului jälkikaiuksi.
Eero jäi pitkäksi aikaa miettimään. Veli-Pekka ehti 77-vuotiaaksi olisihan hän voinut vielä elää. Ehkä jopa yhdeksäänkymmeneen asti. Mutta nyt elämä siirtyi tähän hetkeen, ja koira jäi yksin, ilman ketään.
“Tykkään epäillä, että Jani aikoo hoitaa jotain muuta kuin koiraa”, Eero mietti. “Korkeintaan myy talon pois ja Lumi tuskin on pitkäaikaisasunnossa senkään jälkeen.”
Saman yön unissa Veli-Pekka harhaili Helsingin kaduilla itkien, etsien suloista sekarotuista kumppaniaan. Eeron mieleen jäi suru, vaikka mies ei ollutkaan mikään vetistelijä varsinkaan sitten lapsuuden, jolloin itku oli hänelle “kiellettyä” touhua.
Aamut Eero oli mietteissään. Hiljakin huomasi miehessään muutoksen.
“Eero, mikä sinua painaa?”
“Ei mikään erikoinen. Tai no… samassa huoneessa mun kanssa oli yksi vanhus. Joutui sairaalaan sydämen takia, kuoli siihen. Jäi koira, eikä tiedä kuka siitä huolehtii. Vain poika oli, kuriili tyyppi.”
“No mennäänkö katsomaan sitä koiraa?” Hilja äityi heti toimeen. “Jos Lumi on edelleen kulmilla, otetaan meille!”
“Oikeasti? Etkö vastusta koiraa mitenkään?”
“En tietenkään! Loistavaa saada koira. Voidaan ulkoilla yhteensä. Mahtava juttu!”
“Hyvä on”, Eero hymyili. “Mutta missä talo on? Eihän minulla mitään osoitetta.”
“Saadaanhan se selville. Minä tiedän, miten asiat Suomessa hoituu. Minulla on suklaata ja kahvia, vien ne hoitajille ja kysytään kiireessä.”
Jotain taikaa siinä olikin: kun Hilja asteli nauravainen Fazerin suklaalevy ja Pauligin kahvipurkki kainalossa vastaanottoon, yllättäen hoitaja kirjasi nopeasti osoitteen lapulle, kun tarina tarkoituksesta selvisi.
Neljäkymmentäviisi minuuttia myöhemmin Eero ja Hilja kurvasivat mustalla Corollalla herttaisen puutalon pihaan. Mutta ei koiraa, ei edes haukahdusta.
Naapurin rouva tuli vastaan.
“Täältäkö etsitte jotakuta? Talo on tyhjä”, nainen pohti.
“Tiedän. Olin sairaalassa samassa huoneessa vanhan herran kanssa. Hän kuoli.”
“Voi sentään. Hyvä mies, rauha hänen muistolleen. Mutta poika… järjestikö edes hautajaiset, vaihtoi vain tapetit ja soitti välittäjälle?”
“No, yllättääkö ketään. Näittekö muuten hänen koiraansa, Lumia?”
“Lumin? Näin Se makasi monta päivää portilla, vartioi taloa. Veti suruaan, ulvoi. Kun Veli-Pekka kuoli, poika tuli, ärisi koiralle, ja ajoi sen pois. Viimeistään siinä kohtaa ajatteli, ettei koira tule palaamaan takaisin. Kysyin tietenkin, minne Lumi joutui mutta arvasin vastauksen”
“Onko kuvaa, miltä koira näyttää?” Hilja kysyi, ja nainen räpläsi taskustaan älypuhelimen.
“On, on. Pieni karvakasa”, nainen esitteli kuvan. “Tämmöinen typy.”
“Sehän on suomenlapinkoira!” Hilja innostui. “Ihan kullanmuru!”
“Jani väitti löytäneensä jonkun ottajan sille, mutta epäilen. Lapsena pelkäsi koiria”, nainen mutisi.
Eero ja Hilja kiittivät tiedoista. Tunnelma oli apea: jos he olisivat tulleet aiemmin, ehkä koira olisi nyt heidän matkassaan. Nyt ei ollut edes hajua missä Lumi oli.
Kierreltiin vielä lähikatuja pari kertaa, tutkailtiin pusikoita, mutta ilman tulosta.
Lopulta Eero yritti soittaa Janille turha vaiva, heti tuli varattu. Viestit eivät menneet läpi. Mies oli blokannut hänet.
“En tiedä, onko tästä mitään hyötyä, mutta toivotaan että Lumi pärjää”, Hilja sanoi, vaikka äänessä kuului epätoivo.
Juuri kun liikenne ruuhkautui, Hilja päätti ottaa sivutien. Muutaman kilometrin jälkeen hän huomasi ojanpenkalla pikku koiran, jonka yksi silmä ja karvainen naama muistutti erehdyttävästi naisen puhelimen kuvasta nähtyä koiraa.
“Onko tuo Lumi?” Hilja osoitti.
“Pitää tarkistaa”, Eero vastasi.
He pysähtyivät. Kun Eero lähestyi koiraa ja kutsui: “Lumi!”, koira käänsi päätään, haroi ilmaa hännällään ja katsoi, refleksiivisesti hieman epäillen.
“Minut lähetti Veli-Pekka. Tule meille, me pidettäisiin sinusta huolta”, puheli Eero, polvistuen.
Epävarmuus katosi. Koiran nenä havaitsi vanhan ihmisen tuttua tuoksua Eeron käsissä. Ja niin Lumi, vähän varoen kyllä, mutta lopulta pisti päänsä miehen käteen ja heilutti häntää.
Eeron silmiin nousivat kyyneleet, pienet miehen kyyneleet joita kukaan ei oikein huomannut, ja Hilja rutisti miestä selkään.
Hetken päästä pieni koira oli kyydissä, ja kolmikko suuntasi uuteen kotiinsa, joka tuoksui edelleen vähän Veli-Pekalta.
Lumi oli saanut uuden kodin, eikä kenenkään tarvinnut jäädä yksin.
*****
“No siinäpä onkin sitten veljenrakkaus valmiina”, Eero huomautti kotisohvalla hiljaa.
“Älä viitsi murehtia, meillä on Lumi nyt. Annetaan serkuille, elämälle, elämän opettaa Jania aikanaan. Kyllä hän tajuaa jossain vaiheessa, että elämässä on muutakin kuin raha”, lohdutti Hilja.
“Ehkä niin”, Eero nyökkäsi koiria katsellen. Lumi veti makuulla unta, pieniä tassunliikkeitä ja suupieli nyki unessa.
Eero taisi arvailla, missä ja kenen kanssa Lumi unessaan juoksi.
“Vie terveisiä Veli-Pekalle”, mietti Eero, tarttui hellästi korurasiaan vaatekaapista, ja sinä iltana hän lopulta kosi Hiljaa. Ei ravintolassa, ei juhlien keskellä. Katseli vaan, nyökkäsi “Nyt on hyvä”, ja Hilja vastasi, että tottahan toki.
Eipä tarvitse aina odottaa jotain täydellistä hetkeä. Parempi on tarttua hetkeen ja napata pienikin ilonaihe heti.
Näin siinä kävi.
