LIIA
Eilen seisoin tuijottamassa housuja ja paitaa, jotka olivat heitetty tuolille, ja tunsin ärtymyksen nostavan päätään. Miten näissä voisi lähteä ulos? Housut olivat rutussa, prässit kadonneet aikoja sitten, ja takaosa kiilsi kummallisesti. Eihän niissä ollut enää istuvuutta olin viime kuukausina laihtunut ainakin viisi kiloa, ja pöksyt roikkuivat säkkinä. Paita taas, siitä ei kannattaisi edes aloittaa entinen taivaansininen oli muuttunut harmahtavan ankeaksi, mansetit rispaantuneet ja kauluksen tukevuus mennyttä. Nolottaa! Ei Liia olisi päästänyt minua siinä paidassa edes lähikauppaan, mutta nyt minä kuljen sillä yliopistolle luennoimaan professoreille.
En ole ikinä juuri vaatteisiin kiinnittänyt huomiota, mutta ennen olin kuitenkin aina siisti, suorastaan suoraselkäinen en tällaista kulahtanutta ukkoa. Olisihan se pitänyt huomata, miten paidat ja puvut, kravattien sävyt ja kengät vaihtuivat, kun Liia piti huolta niistä. Riitti kun työnsin käden vaatekaappiin tai mainitsin ohimennen, että huomenna pitäisi näyttää edustavalta
Voi Liia, miksi teit näin, mihin oikein katosit? En olisi voinut uskoa, että hän lähtee ennen minua. Olihan hän minua melkein kymmenen vuotta nuorempi, eikä sairastellut, nytkin vain pieni kuume ja se turha yskä. Eikä olisi lääkäriin mennyt, vaan keitellyt yrttejään mutta töihin tarvitsi uuden terveyskortin. Niinpä koko opettajaporukan kanssa terveyskeskukseen, josta Liia lähetettiin saman tien sairaalaan. Siitä kaikki lähti, ja jouluksi oli jo kaikki ohi.
Tiedän järjellä, ettei asia ole näin, mutta silti inhoan sitä Pasilan terveysasemaa, aivan kuin se olisi vienyt Lian. Sieltä kaikki alkoi! Minusta tuntuu kuin lapsesta, että kun sieltä saatiin tieto, se olisi heidän syynsä, vaikka he nimenomaan hälyttivät oikeaan aikaan.
Tutustuimme Liaan, kun olin toisen vuoden väitöskirjatutkija ja vedin fukseille integraalilaskennan ryhmää, jossa Liia, punaposkinen ja pisamainen, oli yhtenä opiskelijana. Outoa, miten iski silmään silloin! Olin aina pitänyt värikkäistä, vahvaluonteisista naisista, mutta Liia oli kuin metsämansikka vielä helmikuussakin posket kuin Lapin pakkasen puremat, pienet pulleat sormet, kynnet pureskellut ja niissä tummat mustepisarat. Niihin kynsiin kai lopulta sain pään sekaisin.
Ihastuin, en edes huomannut kuinka, niin että aloin saatella häntä kotiin, piipahtaa kylässä, pyörittää karjalanpiirakkataikinaa hänen mummonsa kanssa ja siitä se sitten vain jatkui: naimisiin, yhteistä arkea. Neljäkymmentä vuotta meni yhdessä, Liia kasvoi kaksinkerroin, leikkasi letit, veti kaksi askia tupakkaa päivässä ja kohosi matematiikkakoulun apulaisrehtoriksi mutta minä näin yhä vain ne lapsen kädet ja pureskellut kynnet. Sydämeni ei kaivannut ketään muuta.
Eihän arki ollut mitään ruusuilla tanssimista neljäkymmentä vuotta antaa paljon myötä- ja vastamäkeä. Minullakin oli omat hairahdukseni, pieniä harha-askelia ja pari isompaakin, jolloin karkasin yöksi pois. Ei Liia jäänyt pekkaa pahemmaksi kolme vuotta suhde tehtaanjohtajaan, jonka firma sponsoroi kouluamme. Meillä oli kuitenkin kaksi tytärtä, nämä ankkurit, jotka pitivät laivan koossa myrskynkin aikana.
Aikansa kutakin. Ensin elettiin ahtaasti ja pulassa, sitten lasten kanssa kaikki pyöri musiikin, kuvataiteen, taitoluistelun ja lastentautien ympärillä. Nyt isossa asunnossa eletään omillaan, tytöt omissa kodeissaan ja näen lapsenlapsiakin harvoin. Vihdoin voisi nauttia elämästä mutta nyt Liia lähti, eikä jättänyt mitään ohjekirjaa jälkeensä.
En tajunnut heti ollenkaan mitä tapahtui. Hautajaisten jälkeen olin kuin syntymäpäivillä, en surutilaisuudessa sillä oli helppo päätellä, ettei minua juuri surettanut ja sympatiaa ei herunut. Sitten se iski, vasta keväällä, kolme kuukautta myöhemmin. Vaivuin jamaani, painoin lisää ja ruoka ei maistunut kotona enää ollenkaan. Neljäkymmentä vuotta olin tehnyt ruoat meille, mutta en jaksanut enää kuin keittää kahvia. Yksin olo ahdisti, silmät harhailivat tyhjissä huoneissa.
Ei ollut asiaa tyttärille: toinen kiertää maailmaa lintujen ja hylkeiden perässä, toinen asettunut perheeseensä ja lapsenhoitoon, ilman minulle tilaa. Niinpä aloin kiertää ystävien luona. Enemmän se oli itseni raahaamista kuin vierailua. Menin jo aamupäivällä, söin kunnolla, torkuin nojatuolissa, join teetä hiljaisuudessa ja murustin pullanpaloja paidalle ja pöydälle. Istuin, kunnes koin, ettei enää kehtaa olla, ja sitten laahustin kotiin kunnes seuraavana päivänä taas.
Ystävät huolestuivat. Ehdottivat, että minut pitäisi naittaa uudelleen. Tänäänkin piti lähteä teatteriin erään Anneli-Kristiinan kanssa. Eihän siitä mitään tule! Lian kanssa joskus suostuin teatteriin hänen vuokseen, vaikka koko touhu tuntui teennäiseltä ja tympeältä. Mutta Liia katseli näyttämöä intoa puhkuen, keräili ohjelmalehtisiä ja muisteli näkemäänsä, ja vastustaminen oli mahdotonta.
Nyt ystävät, muka hyvää tarkoittaen, tunkivat taas liput käteen ja minä raahauduin jonkun toisen tädin kanssa loskan halki esityksiin. Kolme tuntia huonossa penkissä, selkä jumissa, ahdistavien hajusteiden keskellä. Väliajalla tarjoilin näille aniliineille mehua ja kuivaa pullaa, haaveillen vain paluusta tyynyyn, jossa tuntuu kuin olisi Lian tuoksu vielä tai ehkä vain kuvittelen. Ei kehtaa pahoittaa ystävien mieltä kieltäytymällä, ja järki sanoo ettei yksin voi olla, mutta sydän ei ymmärrä miksi tätä jatkaa.
Tänään Anneli-Kristiina oli yllättävän nuorekas ja viehättävä. Mietin jopa, että olisin kymmenen vuotta sitten mielelläni tutustunut häneen paremmin. Olisi voinut olla ihan minun tyyppiä. Hän oli viistoista vuotta nuorempi, siro ja hyvin hoidettu, oli vilkas ja viisas. Olo vierellä tuntui entistäkin vanhemmalta ja rapistuneemmalta. Hän kuitenkin osoitti selvää kiinnostusta ja ehdotteli tapaamisia loppuviikoksi.
Illan esitys oli kuitenkin ihan siedettävä: lyhyt, eikä edes taukoa. Kylläpä jälkeen pitäisi kai mennä kahville, kun teatterin buffet jäi väliin. Tällä kertaa onni oli puolellani. Anneli sanoi asuvansa aivan lähellä, metron varrella, ja kehui laittaneensa juuri kunnon liharuoan ja leiponeensa, jolloin olisi ilo jakaa illallinen. Yritelmällisyys paistoi, mutta kodin lämpö tuntui juuri silloin houkuttelevimmalta, enkä edes yrittänyt pidätellä menin ilomielin.
Anneli osasi tehdä vaikutuksen: pienessä, suloisesti sisustetussa asunnossa tuoksui kaneli ja vanilja, emäntä vaihtoi vikkelästi oloasun ja tuli keittiöön nuorentuneena ja siroina askelina. Ruoka valmistui kuin itsestään, keskustelu oli luontevaa, ja yhtäkkiä mietin, että voisin jäädä tänne, tähän piparkakkutaloon, jossa entinen elämä ei kuristaisi öisin eikä hiipisi päivänvaloon voisi ehkä todella alkaa uutta.
En kuitenkaan jäänyt yöksi, vaan lähdin kotiin reilusti puolenyön jälkeen. Sovimme museoreissusta huomenna, ja viikonloppuna pitäisi päivittää vaatevarasto, ettei “herra häpäise daamia”. Lauantainakin Anneli toivoi yhteistä päivää, mutta tyttärensä halusi, että lapsenlapsi haettaisiin koulusta Annin luokse, joten mökkireissu siirrettiin sunnuntaille ja lounas järjestettäisiin lapsenlapsen kanssa.
Aamulla kävin parturissa, heti nuorennuin kymmenellä vuodella. Vedän päälleni uuden ruutupaidan ja pehmeät samettifarkut, ostan kukkia ja suklaata lapsenlapselle, ja suuntaan Aannelin luo. Jopa rappukäytävässä leijuu paistetun ankan tuoksu. Huomaan hyräileväni ja hymyileväni hissin peilikuvaan.
Anneli vastaanottaa minut niin lämpimästi, kuin olisin palannut sodasta. Hän ohjaa suoraan keittiöön syömään. “Missä lapsenlapsi?” kysyn. “Kutsun hänet pian, kärttypää ei halunnut tulla pois huoneestaan.” Sillä aikaa laitan kukat maljakkoon, avaan viinipullon ja tytölle mehua, leikkaan leipää ja istahdan pöytään.
“Tässä hän nyt on, Pekka. Tässä on lapsenlapseni, Liia.” Näen pienet, kirkkaat silmät, posket punaisina ja harvat pisamat nenänpäässä. Liia katsoo ujona ja jyrsii peukalonkynsiään. “Että tähänkö tämä kaikki päättyy”, ehdin miettiä, ennen kuin pakenen eteiseen nielemään itkua.
