Vapaa. Piste.
Oona istui pienen toimistopöydän ääressä, pyöritteli kahvikuppia kädessään kuin unessa. Katse lipui läpi identtisten työpisteiden rivien, pitkin harmaita call centerin seiniä ja pysähtyi lopulta Sirjaan tyttöön suoraan vastapäätä.
Sirja ei näyttänyt lainkaan samalta kuin muut työntekijät. Hänen suurissa silmissään paloi todellinen uteliaisuus maailmaa kohtaan, ja kasvojen siroissa piirteissä sekä huolitellussa kampauksessa oli jotain hienostunutta ja salamyhkäistä. Oli selvää, että tämä työ velallisten puhelut, mekaaninen numeronpyöritys ja kuivat keskustelut viivästysmaksuista oli täysin ristiriidassa hänen olemuksensa kanssa.
Eikö sinua ahdista näiden seinien sisällä? Sinä, fiksu ja eläväinen ja käytät päiväsi soitellen tuntemattomille, Oona sanoi lopulta, irrottaen katseensa kupistaan. Hän siristi silmiään, yrittäen poimia vilkaisusta edes pientä vihjettä tyytymättömyydestä.
Sirja kallisti hiukan päätään, aivan kuin ei heti olisi tajunnut kysymyksen tarkoitusta. Hän hymyili vaisusti ja kohautti olkapäitään rauhallisesti:
Tämä on vain väliaikaista. Mun täytyy ensin saada jalat alle. Edes asuntoa tai ketään tuttua ei ollut täällä Helsingissä tulin pari matkalaukun ja toivon kanssa, että voisin muuttaa kaiken.
Sirjan äänessä ei ollut katkeruutta tai katumusta vain yksinkertaisen varma sävy, joka kertoi siitä, että elämä selvisi parhaiten selittämättä liikaa.
Oona seuraili sormellaan kuppinsa reunaa. Häntä vaivasi uteliaisuus: mikä oli pannut tällaisen ihmisen jättämään entisen kotinsa ja hyppäämään täysin vieraaseen?
Mikä sai sut jättämään kaikki ja tulemaan tuntemattomaan? hän kysyi, ääni hiljaa ja hiukan arastellen.
Heti kysyttyään Oona huomasi Sirjan jännittyvän. Hymy kiristyi liikaa. Kysymys oli tullut liian suoraan.
Ei sun tarvitse vastata Ymmärrän, ettei sydän aukea tuntemattomalle, Oona kiirehti lisäämään. Mutta jos tarvitset neuvoa tai apua, voit ottaa yhteyttä. Mä autan, jos voin.
Sirjan katse viivähti kiitollisena. Nuo sanat osuivat johonkin syvälle; Oona ei ollut ehkä pehmein, mutta Sirja oli jo ehtinyt huomata työpäivien varrella tämän aitouden ja herkkyyden.
Silti tuo hyväntahtoinen tarjous repäisi auki raskaita muistoja. Sirjan mielessä lipuivat hetkittäin menneet talot, tutut kadut ja läheisten kasvot. Hän veti syvään henkeä yritti työntää menneet taka-alalle ja keskitti katseensa taas tietokoneen näytölle, johon ilmestyi uusi puhelinnumero
***
Sirja oli juuri täyttänyt kahdeksantoista. Aikuinen, mutta ei kuitenkaan kaikki tuntui vasta alussa, elämä suuri luvattu meri täynnä kirkkaampia värejä ja mahdollisuuksia. Hän halusi päästä opiskelemaan Oulun yliopistoon, löytää uusia ystäviä, ottaa ohjat käsiinsä mutta todellisuus avautui yhtäkkiä aivan toisilla säännöillä.
Eräänä iltana äiti oli poikkeuksellisen vireä. Hän vilkuili kelloa, silitti kämmentään tukkaan ja varmisti keittiössä kaiken useita kertoja. Ovellakin hän oli jo ennen kuin soitto ehti loppua: odotus oli ollut pitkä.
Vierashuoneeseen marssi nuorukainen, jonka nimi oli Lauri. Hän askelsi varmasti, leuka hieman ylpeänä, juuri kuin mittailisi nurkkia. Tumma puku, valkoinen paita, kallis rannekello, joka kimalsi hänen hihassaan.
Ensin Lauri teki Sirjaan vaikutuksen. Hän puhui sujuvasti ja perusteli joka ikisen ajatuksen tieteellisillä viitteillä ja ekonomian faktoilla, siteerasi suomalaisen filosofian klassikoita: Snellmania ja Kiveä. Hänen halunsa näyttää älykkyytensä oli painostavaa ikään kuin koko olohuoneen arvojärjestys olisi muuttunut hänen myötään.
Mitä pidemmälle keskustelua kulki, sitä enemmän Laurin puheen sävy kävi Sirjalle vastenmieliseksi: Ystävistä ja tutuista puhuminen muuttui halveksivaksi; muiden elämänvalintoihin hän suhtautui kiireettömällä ylemmyydellä. Sirjaa kylmäsi kuinka joku saattoi unohtaa ymmärryksen ihan kokonaan? Hän ei vain voinut käsittää moista.
Äidin silmissä Lauri kasvatti hetki hetkeltä kultareunusta. Hän nyökkäili, silmäili tytärtään merkityksellisesti ja hymyili jokaiselle Laurin toteamukselle kuin tämä puhuisi puhdasta viisautta.
Se iski Sirjaan kuin pakkasaamuun unohtunut sadevesi. Lauri ei ollut vain vieras, vaan selkeä ehdokas tulevaksi aviomieheksi. Ajatus sai ilman salpaantumaan. Kysymykset pyörivät päässä: “Miksi juuri hän? Kuka päättää minulle?”
Sirja haki äitinsä katsetta turhaan. Äiti käänsi esiin ilmeen, jossa kaikui päätöksen kylmä varmuus: “Näin tämä menee.”
Sirjasta ponnahti esiin kitkaa, jota ei saanut puettua sanoiksi. Häntä olisi tehnyt mieli huutaa, paeta huoneesta, kertoa olevansa oman elämänsä määrääjä. Mutta sanat jäivät keuhkoihin; hän vain puristi kättä pöydän alla, silmien kostuessa.
Lapsesta asti Sirja oli oppinut, että elämä kulki tarkasti muiden laatiman kaavan mukaan. Jokainen oma aloitus tyrehtyi heti alkuunsa äiti tiesi aina paremmin.
Kuvataidekerho kiehtoi pientä Sirjaa kerran alaluokalla. Hän kertoi toiveensa varovasti ja sai kylmän vastauksen:
Maalaamiseen et mene! Ojentava baletti on tytölle hyödyllisempää.
Ja niin Sirja raahasi tanssikenkiä, vaikka mieli kaipasi vesivärien maailmaan.
Uudesta ystävästään kertominen yläkoulussa päättyi samanlaiseen päätökseen:
Älä kutsu häntä! Hän ei sovi seuraasi. Katkaise välit!
Vastaväitteet valuivat kuin sade lätäkköön. Uskotteleminen jatkui:
Minä tiedän, mikä sinulle on hyväksi.
Lukiovuosien ammatinvalinnan aika toi uuden toivon: Sirjaa veti oikeustiede, oikeuden ja kohtuuden polut. Hän valmistautui pääsykokeisiin salaa, osti kirjoja ja sai eteensä taas vanhemman tylyn tuomion:
Oikeustiedettä et lue! Kasvatusala on sinulle parempi kelpaa lapsillesi aikanaan.
Ja niin se kiertyi yhä uudelleen. Sirja antoi periksi ulospäin hiljaisena, mutta sisällä kipusi vuosien haudatut haaveet.
Jokin kuitenkin murtui lopullisesti, kun Lauri lähti ovesta. Sirja näki palasiksi murenevan kärsivällisyytensä: kädet tärisivät, ääni samaan aikaan ruosteinen ja terävä, mutta nyt oli puhuttava.
Miksi päätät puolestani? Miksi et edes kysy, mitä minä haluan?
Äidin vastaus oli marjapuuron pehmeä:
Toivon sinulle parasta. Et vielä ymmärrä, mikä on hyvästä.
Sama vanha lause. Sirja karjui, itki, yritti selittää, että hän on ihan oikea ihminen, jonka elämä ei mahdu muiden muotteihin. Kuivassa raivossa hän tempaisi kahvikupin ja paiskasi lattialle. Posliini murtui, mutta äidiltä ei irronnut muuta kuin:
Olet järjetön. Sitten, kun rauhoitut, ymmärrät miksi olen oikeassa.
Sirja jäi tuijottamaan sirpaleita jalkojensa juuressa. Jokainen sana, kyynel ja kiukunpurkaus osui kiviseinään.
Kaikki muuttui seuraavana aamuna kuin lumivyöry. Puhelin ja kone katosivat yöpöydältä, Sirja kohtasi äidin tyynenä eteisessä.
Missä minun tavarani? Sirja sai ulos.
Otin pois. Palautan ne, kun olet järkevämpi, äiti vastasi. Eikä antanut aikaa vastalauseille. Käänsi tytön takaisin huoneeseen ja laittoi oven lukkoon. Vain sänkynsä, vaatteensa ja pöydän. Ikkunakin lukossa. Ulkoa kantautui vain lähestyvien askelten ääni.
Ensitunnit menivät ovenkahvaa kiskoen, huutamalla, seinää paukuttaen. Illalla toivo siitä, että kyse oli vain kasvatuksen kepposesta, alkoi lipsua. Ruoka tuotiin oven alle, kaksi kertaa päivässä, juuri ja juuri riittävästi. Päivät venyivät, aika suli sekuntien mereksi.
Viikon kuluttua voimat olivat loppu, enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Sirja lakkasi hakkaamasta ovea. Katseli ikkunan läpi pilviä, mietti miten olisi, jos olisi saanut elää toisin.
Kun äiti vihdoin avasi oven, Sirja ei jaksanut kohottaa katsettaan.
Oletko valmis tekemään oikean päätöksen? kuului ovelta.
Sirja nyökkäsi hiljaa halusi vain kaiken loppuvan.
Psykologille kertoessaan nuo päivät Sirja palasi aina samaan: miksei hän karannut, rikkonut ovea, herättänyt talon? Ei tiennyt. Jokainen sisäänrakennettu tottelevaisuus, pelko rikkoa maailmaa, piti kiinni.
Elämä luisui takaisin muiden päättämään: hääjärjestelyt, puvun sovitukset, menulistat, vieraat. Sirja hoiti kaiken kuin sumussa. Hän lykkäsi lopullisen toiminnan viittasi kiireeseen, vuosikurssiin, vuodenaikaan.
Lopulta kaikki kyllästyivät selityksiin.
Nyt riittää. On tartuttava toimeen, äiti sanoi. Sirja ja Lauri muuttivat samaan asuntoon pitäisi “totutella toisiinsa”, sanottiin. Avioliitto virallistettaisiin pian.
Juuri silloin Sirja sai tietää olevansa raskaana. Shokki tuntui jäätyneenä syöverinä. Hän istui kylpyammeen reunalla katsoen testitikun viivaa päässä pyörivät: miten, miksi nyt?
Raskaus oli kuin painajainen. Hän ei tuntenut Lauriin mitään muuta kuin vierauden: puhe, tavat, jopa haju ärsytti. Ajatus tulevista vuosista jaetun arjen ja yhteisen lapsen kanssa painoi murskaavana.
Pitkään Sirja ei kertonut Laurille. Sitten hän lopulta tunnusti raskauden illallisen ääressä. Lauri otti tiedon vastaan kuin säätilaennusteen ja vastasi tasaisesti:
Selvä.
Sirja laski katseensa. Kaikki toteutui pahimmalla mahdollisella tavalla.
Sirja ei luovuttanut. Joka päivä hän yritti hienovaraisesti kertoa äidille, ettei Lauri ollut hänelle oikea. Hän ei riidellyt, mutkisteli polkuja puheina ystävistä, tuttavista, avioliittojen merkityksestä, siitä miten jokainen ansaitsee ajatella tulevaisuuttaan.
Joskus hän keksi tarinan salaisesta ihailijasta yrittäjästä, joka tavoitteli häntä, kunnioitti hänen rauhaansa.
Lopulta äitikin alkoi hyväksyä hidasta aikataulua. Sirja alkoi jo uskoa, että voisi vaikuttaa, ehkä siirtää avioliittoa valmistumiseensa asti.
Mutta tieto raskaudesta mursi kaiken. Äiti ei enää odottanut. Nyt asia oli valmis; hääpäivä sovitu.
Sirjan oli toimittava nopeasti. Salassa, vieraassa kaupunginosassa, hän varasi ajan yksityiseen klinikkaan Helsingissä, mahdollisimman kaukana kotoa. Tutussa lääkärissä hän tunnisti äidin satunnaisen tuttavan, jonka kasvot olivat nähneet kauppareissuilla ja puistossa.
Paniikki puristi. Jos lääkäri jo kertoisi äidille? Eikö salassapitovelvollisuudestakaan huolimatta vanha tuttu voisi “ohimennen” mainita jotain?
Silloin Sirja tiesi, ettei ollut aikaa hukata. Hän pinkaisi kotiin, heitti laukkuun paidan, farkut, sukat, alusvaatteet, sängyn alta varaamani kolikot, hammasharjan. Katsoi kuvaa, jossa hän seisoi kavereidensa kanssa penkkareissa lämpö läikähti, mutta pakko oli kiirehtiä.
Hän hiipi oven kautta ulos sydän hakkasi korvissa, peläten että askelista syntyi liikaa melua. Lukko napsahti hiljaa auki ja käytävällä Sirja lähes livahti pakoon.
Taksissa hän kääntyi jatkuvasti taakse, kuin joku olisi takaa-ajanut. Hän pyysi kuljettajaa viemään lentokentälle nopeasti, nopeasti. Rutisti laukkua käsissään, näpisteli puhelinta, odotti äidin soittoa.
Kentällä Sirja etsi katseellaan ensimmäisen lennon tällä kertaa se oli Turkuun. Raha oli euroissa 198 euroa viimeisistä säästöistä. Hän osti lipun ja istui odotushallissa kouristuksenomaisesti laukkua pidellen. Muiden hymyilevät perheet, lasten naurunpyrskähdykset, kuulutukset kaikki tuntui epätodelliselta.
Nousukiidossa Sirja painoi otsan ikkunalasiin. Kaupunki muuttui valojen satunnaisiksi pilkuiksi ja entinen elämä hupeni niiden mukana. Hän sulki silmät ja odotti, että tärinä lakkasi.
Heti koneen laskeuduttua hän otti puhelimen esiin: kymmeniä viestejä äidiltä. Varovaisista “Missä olet?” -huudoista katkeraan “Sinun on palattava! Tiedät, mitä olet tehnyt!”.
Lopulta viimeinen viesti, noin puoli tuntia sitten:
“Olen jo tehnyt ilmoituksen maistraatille puolestasi. Laurikin on mukana, naimisiin kahden viikon päästä. Älä edes kuvittele pakoilevasi sinun kuuluu olla paikalla.”
Sirja naurahti tummana, surullisena. Mutta naurussa oli uusi väri; hän tiesi olevansa nyt oikeasti irti vanhasta. Hän naputteli vastauksen:
“En tule! Olen vihdoin vapaa.”
Hän sulki puhelimen ja veti syvään henkeä. Sade tuoksui, lämpimän karamellin tuoksu ylläpuolella. Kadut olivat outoja eikä tulevaisuus lainkaan kirkas. Mutta ensi kertaa pitkään aikaan hän tiesi olevansa omillaan.
Sirja katsoi puhelintaan pitkään ja lopulta veti siitä sim-kortin ulos. Piteli hetken ja pudotti sen roskikseen lentoaseman ovella. Melkein pystyi kuulemaan, miten menneisyyden portti napsahti lopullisesti lukkoon.
Hän katseli ympärilleen. Matkalaukkujen kanssa ihmiset sinkoilivat, taksien miehet huutelivat, jostain raikui kuulutuksia. Sirja tunsi kohoavaa hämmennystä: mihin nyt menisin, minne asettua? Mutta kauhun pelko joutua takaisin voitti epäröinnin. Hän käveli infopisteelle ja kysyi, löytyisikö läheltä majapaikkaa. Hymyilevä virkailija ohjasi hänet pieneen majataloon kahden korttelin päähän.
Majatalossa hän maksoi kolmesta yöstä sata euroa seteleinä pöydälle. Huone oli pieni, mutta siisti: sänky, yöpöytä, kaappi, ikkuna parkkipaikalle. Hän kyyristyi sängylle ja antoi hengityksen tasaantua. Ensimmäistä kertaa miesmuistiin hän oli, jos ei onnellinen, niin ainakin turvassa edes hetken.
Seuraavana päivänä Sirja kävi järjestelmällisesti asuntonäytöissä. Hän löysi vanhan, mutta viihtyisän yksiön laitamalta. Omistaja, vanha ystävällinen nainen, ei vaatinut turhia papereita kunhan pysyy siistinä, tämä tokaisi ja ojensi avaimet.
Asunto hoidettu nyt piti saada töitä. Sirja kiersi kahviloita ja marketteja, mutta tuloksetta. Lopulta paikallinen puhelinpalvelufirma otti hänet kokeiluun. Työstä maksettiin ihan käypä palkka.
Viikon päästä, kun arjen pelko alkoi haalistua, Sirja tiesi, että hänen on käytävä poliisilaitoksella. Hän ilmoitti nuorelle konstaapelille, ettei häntä ollut kaapattu: hän oli lähtenyt omasta tahdostaan, paennut ylisuojelevan äitinsä kontrollia sekä väkisin sovittua kihlausta.
Virkailija kirjasi kaiken muistiin, tarkisti Sirjan paperit ja kysyi tarvittaessa lisätietoja.
Jos äitisi tekee katoamisilmoituksen, kerromme, että olet kunnossa ja täällä omasta halustasi. Kannattaisi itsekin ehkä ilmoittaa perheellesi, ettei aiheuta turhaa hälyä, hän sanoi.
Sirja nyökkäsi, vaikkei aikonutkaan ottaa yhteyttä.
Niin hänen uusi arkensa käynnistyi. Joka aamu hän nousi kuudelta, keitti kaurapuuron, pakkasi eväät ja suuntasi töihin. Illalla kokkasi, katsoi telkkaria tai selasi kirjahyllyn jäämistöä. Viikonloppuisin harhaili pitkin kaupungin katuja, pysähtyi puistoihin tai pikkukahviloihin.
Hän alkoi tottua rytmiin. Kukaan ei vaatinut lupaa, ei kysellyt aikatauluista, eikä määrännyt, mitä pukea tai syödä. Oikeastaan, oman itsenään oleminen oli yllättävän helppoa.
Joskus iski koti-ikävä ystäviä, rutiineja, jopa niitä pieniä ärsytyksiä. Silloin Sirja keitti teetä, istui ikkunaan ja katseli, miten sade läikkyi katulamppuihin. Ja totesi uudestaan: tämä oli hänen valintansa. Vähillä euroilla, vaatimattomasti. Mutta omassa huoneessaan, omassa elämässään.
