Hän hautasi miehensä, selvisi yksin, nosti tilan jaloilleen ja sitten naapuri avasi suunsa.
Viestinvaihtoa ja sähköpostia
No niin, kertokaa nyt minulle, Sirkka-Leena, käännyin hänen puoleensa sanokaa kaikkien kuullen, miksi te olette puhuneet minusta pahaa? Mitä pahaa olen teille tehnyt? Miksi teette näin minulle? Se, mitä sain vastaukseksi, muutti kaiken.
Hän hautasi miehensä, kesti yksin ja nosti tilan jaloilleen ja sitten naapuri avasi suunsa.
Yksi juoru. Vain yksi. Ja heti kaupan myyjä katsoi minua surullisena, terveydenhoitaja puristi kättä: Pärjäile nyt. Kaikki ympärillä tuntuvat tietävän jotain, mutta itse ei ymmärrä yhtään, mistä on kyse.
Helinä olisi voinut olla hiljaa. Mutta hän astui esiin koko kylän edessä ja kysyi suoraan:
Miksi teette näin minulle?
Vastaus, jonka hän sai, muutti kaiken.
***
Maa tuoksui sinä aamuna terävältä, levottomalta, aivan kuin suuren murheen tai suuren muutoksen edellä.
Lähdin navetalle aamuhämärissä, sillä lehmät eivät odota. Niille on yhdentekevää, onko sinulla sydämellä kiveä vai juhlaa. Maito tulee ajallaan, ja kokeilepa olla ottamatta vastaan, kokeilepa olla myöhässä.
Kastepisarat kiiltelivät ruohikossa kuin hopeiset helmet, ja mietin, miten tämä maailma on rakennettu: joka aamu maa peseytyy uudelleen, alkaa uudestaan, ikään kuin eilispäivää ei olisi ollutkaan. Ihminen ei siihen pysty.
Ihminen kantaa kaiken elämänsä taakakseen, niin kuin hevonen vetää kärryjä. Vielä hyvä olisi, jos kantaisi vain hyvää, mutta ei enemmän rohmuuntuu pahaa, tapahtuu loukkauksia ja anteeksiantamattomia sanoja, vinoja katseita.
Neljättä vuotta olen asunut Ristivuoressa yksin, jos eläimiä ei lasketa.
Mieheni Kalevi lähti yllättäen, sydänkohtaus kaatoi hänet suoraan pellolle heinätöiden keskellä. Hänet löydettiin illansuussa, kun aurinko laski, kasvot rauhallisina, kuin olisi nukahtanut vain työn uuvuttamana.
Ehkä niin oli parempi, ei ehtinyt kärsiä eikä nähdä elämän lähtevän itsestään.
Kalevin jälkeen jäin navetan ja tilan kanssa ypöyksin kaksikymmentä lypsylehmää, vasikat, peltohommat. Monet silloin sanoivat, että myy pois, Helinä, lähde tyttären luo Helsinkiin, mitä sinä täällä mätänee? Mutta en pystynyt.
Ei siksi, että olen itsepäinen, vaikka sitähän minäkin olen. Vaan siksi, että Kalevia on täällä jokaisessa laudassa ja pellon uurteessa. Täällä on meidän yhteinen elämämme, vuodet ja työt, miten voisin jättää? Siksi jatkan.
Nousen neljältä, nukahdan kymmeneltä, selkä on kipeä ja kädet puutuvat kylmässä vedessä syksyisin, mutta elän silti. Iloitsen jokaisesta vasikasta, jokaisesta maitosaavista, jokaisesta aamuruskonhetkestä kotijoella.
En halunnut ajatella Sirkka-Leenaa, naapuria.
Hän asui kolmen talon päässä vanhassa rintamamiestalossa, oli jäänyt leskeksi jo vuosia sitten, kasvatti poikaansa Markusta. Nyt Markus on jo aikuinen mies, yli kolmekymppinen, mutta kylässä kaikki kutsuivat häntä vain Sirkka-Leenan Markuksi.
Hyvä poika, ahkera, mutta surullinen sielu. Ehti mennä naimisiin, mutta vaimo muutti kahden vuoden päästä Turkuun: sanoi, ettei jaksa tätä syrjäkylää, menee hulluksi täällä. Markus ei pidätellyt häntä.
Mutta Sirkka-Leena ei pystynyt elämään ilman juoruja.
Ensin piti ruotia koko kylä, vasta sitten hän sai rauhan, koki olevansa tärkeä. Ennen en välittänyt kuka mitäkin puhuu, oli omiakin töitä tarpeeksi. Mutta viime aikoina oli tapahtunut jotain.
Ensin pientä. Menin kerran kauppaan ostamaan leipää, ja myyjä Aila katsoi minua oudosti, surullisesti, kuin olisin yhdellä jalalla jo hautausmaalla.
Kysyin Ailalta:
Mikä nyt on, Aila?
Aila kierteli ja kaarteli, silmät maassa:
Eipä mikään, Helinä Kalevintytär. Ei mitään.
Myöhemmin terveydenhoitaja Marja-Leena puristi minua kädestä ja sanoi:
Pidä pintasi, Helinä, me kaikki tuemme sinua.
Ihmettelin. Mikä tuki, mikä tässä hätänä?
Tosiasiassa oli näin. Sirkka-Leena oli kierrättänyt kylässä huhun, että pilaan maitoani, sekoitan siihen muka vettä ja jauhettua liitua ja muuta soopaa, että saisin rasvaisuutta nostettua.
Ja että minun kotijuustoni, jota vien kuntakeskukseen myytäväksi, olisi muka huijattu, ei tuore, vain päälle liimattu uusi etiketti.
Ajattelin ensin, no torin naisten puheita mutta nyt oli toista. Tämä ei ollut vain valetta, tämä oli isku suoraan sydämeen: työni, jonka olin vuosia rakentanut, mitätöitiin yhdellä pahalla suulla.
Kuljin viikon kuin sumussa. En nukkunut, mietin vain, miksi? Mitä olen tehnyt tälle Sirkka-Leenalle olenko loukannut jotenkin? Emme ole koskaan kunnolla riidelleet, tervehdimme kohteliaasti.
Kalevin hautajaisissakin hän oli, pyyhki kyyneliään.
Sitten tuli suuttumus. Sellainen hyvä, vahva suuttumus, joka antaa voimaa. Nousin aamulla ja päätin: näin ei käy! En suostu tähän en turhaan ole koko ikääni selkääni taittanut, että joku tallaisi minut maanrakoon.
Lauantaina pidettiin kyläkokous, keskusteltiin tien korjauksesta kuntakeskukseen. Paikalla oli paljon väkeä, melkein koko kylä, Sirkka-Leena ensimmäisessä rivissä, suu mutrulla, tyytyväisen näköisenä.
Kun tieasiat oli käsitelty, nousin seisomaan. Jalat tärisivät, ääni oli käheä, mutta nousin kuitenkin.
Hyvät ihmiset, sanoin ja kaikki kääntyivät, saanko sanoa pari sanaa.
Kylätoimikunnan puheenjohtaja Pentti nyökkäsi, ja aloin puhua, ensin sekavasti, sitten rohkeammin. Kerroin huhut, joita itsestäni olin kuulut viime viikkoina.
Nämä puheet ovat valhetta alusta loppuun! Maitoni tarkistetaan laboratoriossa kerran viikossa, tässä protokollat.
Juustoani myydään kaupungissa kolmessa kaupassa, eikä kukaan ole valittanut!
Ja nyt sanokaa, Sirkka-Leena, käännyin hänen puoleensa, sanokaa kaikkien kuullen, miksi panettelitte minua? Mitä pahaa olen tehnyt? Miksi teette näin?
Hän istui ja kasvonsa muuttuivat silmissä punaisesta kalpeaan, laikukkaan harmaat silmistä.
No en minä… minä vain kuulin… mumisi hän.
Keneltä kuulit? En antanut periksi. Sano ihminen, joka tämän sinulle kertoi!
Salissa oli niin hiljaista, että olisi kuullut kärpäsen lentävän. Kaikki katsoivat Sirkka-Leenaa, katseet raskaina.
No… ihmiset puhuvat…
Hän oli täysin ymmällään, mutta sitten huusi yllättäen:
Mitä te kaikki minua tuijotatte? Olenko minä syyllinen, kun hänellä on mies kuollut ja nykysin naapurimiehiä pyörii nurkissa!?
Nyt minä tyrmistyin.
Miten niin naapureita? Mitä höpötät? Olen yksin, mistä ihmeen miehistä puhut?
Onko se Markus, vai? kuului takarivistä.
Se oli Lempi, kylän vanha tietäjä.
Markus käy auttamassa navetalla, siitäkö sinä parjaat?
Ja silloin Markus nousi seisomaan. Hän istui sivummalla, en ollut edes huomannut, pitkä, hartiakas, kasvot punaisina, nyrkit puristettuina.
Äiti, sanoi hän käheästi äiti, mitä sinä oikein teit?
Sirkka-Leena nousi poikansa viereen, ojensi käsiään:
Markku rakas, minä vain minä ajattelin, että hän vain käyttää sinua hyväksi
Ole hiljaa! Markus karjaisi niin, että kaikki säikähtivät. Hiljaa, kuuletko? Ymmärrätkö ollenkaan, mitä olet tehnyt? Olet mustamaalannut rehellistä ihmistä! Hän tekee töitä hulluna, kantaa tilan yksin, ja sinä rienaat!
Hän kääntyi minuun, ja näin hänen silmissään jotakin uutta.
Helinä Kalevintytär, hän sanoi hiljaa anna äidille anteeksi. Ei hän ilkeyttään, vaan typeryyttään ja mustasukkaisuuttaan. Hän pelkää, että lähden hänen luotaan, menen sinun luo. Ja minähän
Hän vaikeni ja hieraisi kasvojaan.
Minä oikeasti rakastan sinua. Olen tehnyt niin jo kauan. Siitä asti kun tulit tänne Kalevin kanssa. Olin silloin poika, neljätoista, ja sinä kaksikymmentäviisi.
Katsoin sinua ja mietin, että jonain päivänä olisi tuollainen vaimo. Mutta menin Lisan kanssa naimisiin, kun sinä olit kiinni avioliitossa. Ajattelin, että se menisi ohi. Ei mennyt. Lisa tiesi sen, siksi hän muutti pois.
Salissa ei kuulunut ääntä. Sirkka-Leena istui lysyssä, kasvot harmaana, näytti vanhentuneen kymmenessä minuutissa.
Kun Kalevia ei enää ollut, aloin käydä auttamassa. En siksi, että säälin, vaikka ehkä vähän sitäkin. Vaan siksi, etten voinut olla erossa sinusta. Kun olen kanssasi, on hyvä, oikeanlaista, kuin olisin kotona.
Hän vaikeni. En tiennyt mitä sanoa; päässä oli tyhjää, suonissa jyskytti. Silmiä kirveli oudosti.
Markus minä olen sinua yksitoista vuotta vanhempi.
Tiedän, vastasi hän hiljaa. Mutta mitä sitten?
No ei mitään, Lempi-mummo puuttui keskusteluun. Mun ukko oli mua kahdeksan vuotta nuorempi, elettiin yhdessä sopuisasti yli neljäkymmentä vuotta. Ei ne vuodet mitään merkitse tärkeintä, että ihminen on hyvä.
Väki alkoi supattaa, joku nauroi, joku pudisteli päätä, joku taputti Markusta olkapäälle. Sirkka-Leena istui hiljaa, kuin nujerrettu koira, eikä kukaan enää mennyt hänen luokseen.
Yhtäkkiä minulle tuli häntä sääli. Ei heti, mutta hetken päästä kyllä. Voi kuitenkin nähdä, että pelosta ja yksinäisyyden surkeudesta se oli pelosta menettää poika, elämänsä ainoa tuki.
Hölmösti toimi, väärin ja ikävästi, mutta ei varsinaisesta pahuudesta, vaan siitä, ettei osaa rakastaa oikein, ei puristaa kiinni liikaa.
Menen hänen luokseen, istun viereen.
Sirkka-Leena, älkää pelätkö. Ei kukaan vie teiltä poikaa. Kyllä hän teitä rakastaa, te olette hänen äitinsä. Mutta
Mutta älkää enää toistako tätä. Älkää puhuko valheita ihmisistä. Se ei ole hyvä. Se on kuin myrkyttäisi pellon. Jos kylvät valheen, korjaat surua.
Hän kohotti katseensa, silmät kosteat ja punaiset, avuttomat.
Anna anteeksi, Helinä, kuiskasi hän. Tyhmä minä olin.
Nyökkäsin. Annoinko anteeksi, en tiennyt vielä silloin. Se selviää myöhemmin, kun haava paranee jos paranee.
Poistuimme kylätalosta yhdessä minä ja Markus. Hän kulki vierelläni, hiljaa. Aurinko laski, ja taivas oli vaaleanpunainen kuin ruusun terälehdet.
Markus, sanoin varovasti, olitko tosissasi? Siis siellä kokouksessa?
Olin, hän vastasi. En minä valehtelisi kaikkien kuullen.
Pysähdyin, katsoin Markusta. Hyvä ihminen hän kyllä on. Luotettava ja lempeä, kuin kaakeliuuni talvi-iltana.
Tule sitten, sanoin. Nyt mennään lypsämään lehmät. Autatko?
Hän hymyili leveästi, kuin pieni poika.
Tietenkin autan.
Niin me lähdimme. Maa jalkojen alla tuoksui terävältä, kitkerältäkin, tuoreelta ruoholta ja pujoilta, joita kasvaa kaikkialla. Mutta siinä karvaudessa oli myös iloa iloa toivosta, ehkä, tai vain elämästä, joka jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi. Elämä, joka on vahvempi kuin kaikki valheet ja katkeruudet.
Markus tarttui käteeni. Hänen kätensä olivat suuret, karkeat työstä, lämpimät. En vetäytynyt, vaan puristin niitä tiukemmin. Ehkä tämä oli kohtalon johdatusta.
Ja mitä sinä tästä ajattelet? Kommentoi alle ja paina sydäntä, jos kosketti!
